Kohtaus junassa (Le train, 1973)

Pierre Granier-Deferren ohjaama Kohtaus junassa (Le train, 1973) perustuu Georges Simenonin romaaniin, joka puolestaan ammentaa keskeisestä Ranskan historian teemasta, saksalaismiehityksen ajasta. Tosin saksalaiset ovat vasta tulossa, ja elokuva kuvaa sitä, millaisen pakolaisaallon invaasion uhka herättää. Junat suuntautuvat kohti Ranskan ja Belgian rajaa. Päähenkilönä on ranskalainen radiokorjaaja Julien Maroyeur (Jean-Louis Trintignant), jonka puoliso on raskaana. Matkan aikana pariskunnat ajautuvat eri reiteille, ja Julien tutustuu saksanjuutalaiseen Anna Küpfer (Romy Schneider), jonka aviomies on aiemmin joutunut keskitysleirille. Granier-Deferre käyttää paljon dokumentaarista aineistoa sota-ajan tapahtumista, ja juuri nyt ne tuntuvat erityisen vaikuttavilta. Dokumentaariset otokset sulautuvat häivityksin värillisiin fiktiivisiin kohtauksiin.

Alkuperäisessä Simenonin romaanissa päähenkilö on nimeltään Marcel, ja hän on suorastaan odottanut elämäänsä muutosta. Marcel on altis matkan aikana tapahtuvalle odottamattomalle suhteelle. Granier-Deferren tulkinnassa päähenkilö Julien on pikemminkin tabula rasa, jonka ajatuksista ja tunteista katsoja ei saa selkoa, tai niistä ei kerrota. Ehkä ohjaajan tarkoitus on sanoa, että kriisin olosuhteissa elokuvan henkilöt tarttuvat elämään vanhemmin kuin koskaan. Silti draaman tasolla tämä jää yllättävän ohueksi. Vaikuttavimmillaan Kohtaus junassa on elokuvan loppukohtauksessa, jossa Julien ja Anna kohtaavat. Tässä päätöksessä myös Philippe Sarden musiikki pääsee oikeuksiinsa.

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949)

Robert Hamerin ohjaama ja Ealing-studion tuottama Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949) on brittiläisen elokuvan ehdottomia klassikoita. Se on kuuluisa paitsi tyylilajistaan, mustasta huumorista, myös Alec Guinnessin huikeasta roolisuorituksesta: Guinness näyttelee kahdeksaa eri roolia. Hamerin lähtökohtana oli Roy Hornimanin vuonna 1907 julkaisema romaani Israel Rank: The Autobiography of a Criminal. En ole alkuperäistä romaania lukenut, mutta se on herättänyt paljon keskustelua. Juutalaisen isän ja kristityn äidin pojasta kertovaa tarinaa on tulkittu sekä antisemitistisenä teoksena että antisemitismiä satirisoivana esityksenä, jonka kritiikin kohteena oli edwardiaanisen Englannin suvaitsemattomuus. Romaanin päähenkilö Israel Rank haluaa saavuttaa äitinsä aatelisen aseman ja antautuu rikoksen poluille.

Elokuvassa Kruunupäivä ja hyviä sydämiä asetelmaa on muutettu sikäli, että päähenkilö on puoliksi italialaista taustaa. Louis D'Ascoyne Mazzini (Dennis Price) on italialaisen oopperalaulajan poika. Hänen äitinsä on aatelista sukua, mutta tämä on sysätty seurapiirien ulkopuolelle, epäsäätyisen avioliiton takia. Louis voisi olla herttua, mutta välissä on kahdeksan D'Ascoyne-suvun edustajaa. Niinpä hän päättää murhata kaikki, yksi kerrallaan. Alkuperäisessä romaanissa olennaista on, että teos on ”omaelämäkerta” ja maailmaa kuvataan murhaajan näkökulmasta. Epäluotettavan kertojan sanoja lukija joutuu tavan takaa punnitsemaan. Robert Hamer ei ole tavoitellut tämän epäluotettavuuden elokuvallista vastinetta, vaan tehnyt tarinasta mustan huumorin kyllästämän kavalkadin, jossa Louis toteuttaa vaihe vaiheelta suunnitelmansa. Alussa Louis odottaa kuolemantuomiota ja on viimeistelemässä autiobiografiaansa. Sen jälkeen elokuva takautuu kertomaan, miten hän on päätynyt tähän tilanteeseen.

Kruunupäivä ja hyviä sydämiä on kuvaus pyrkyryydestä, mutta lopulta Louis'n patologinen halu kostaa äitinsä kohtaama vääryys piirtää armottoman kuvan ”aateluudesta”. Alec Guinness näyttelee kaikki D'Ascoyne-suvun edustajat, merikapteenista suffragettiin, papista sotapäällikköön. Kyse ei ole vain kameoroolien kavalkadista, vaan jokainen hahmo on selkeästi omanlaisensa. Huikea suoritus! Erityisen hyytävä on viimeinen D'Ascoyne, joka metsästäessään ampuu kaiken eteen tulevan ja lisäksi asettaa ansoja köyhälle kansalle, joka on eksynyt tiluksille. Komediana alkava tarina saa traagisen painotuksen, jota eivät lopun käänteetkään saa katsojaa unohtamaan.

Herra Orkidea (Le Père tranquille, 1946)

René Clémentin Le Père tranquille (1946) ei käsittääkseni ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta englanniksi se tunnetaan nimellä Mr. Orchid. Ehkäpä sen voisi suomentaa Herra Orkideaksi. Alkuperäinen nimi viittaa vaiteliaaseen isään, mikä toki sopisi aivan yhtä hyvin nimeksi. Clémentin elokuva valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, ja se tarttui tuoreeltaan miehitysajan inhohimoihin. Päähenkilönä on perheenisä, joka tietoisesti välttää ottamasta kantaa saksalaisten joukkojen läsnäoloon. Hän hoitaa mieluummin kasvihuoneessaan orkideoja, joita itse asiassa saksalaisetkin käyvät ihastelemassa. Isän näennäinen piittaamattomuus herättää vastareaktioita ennen kaikkea perheen nuorukaisessa, joka pitää isäänsä vallanpitäjiä myötäilevänä konservatiivina.

René Clément oli ohjannut esikoispitkänsä Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) samana vuonna ja sai uralleen lentävän lähdön. Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisponnisteluista kertova teos oli vaikuttava, dokumentaarissävytteinen kuvaus, joka on yhä aikakauden avainelokuvia. Tämän teoksen jälkimainingeissa syntyi Clémentin toinen ohjaus, joka niin ikään purkaa miehitysajan muistoa, tosin tällä kertaa teatraalisemmin ja melodramaattisemmin. Elokuvan voimahahmo oli taiteilijanimellä Noël-Noël tunnettu Lucien Édouard Noël, joka laati käsikirjoituksen ja näytteli myös pääroolin. Yleensä olemme tottuneet näkemään sukupolvikonfliktin ainekset 1950- ja 1960-luvun elokuvissa, mutta Noël-Noëlin ja Clémentin luomuksessa tämä on läsnä jo sota-ajan tilanteessa. Elokuvan päähenkilö, ikääntynyt herra Orkidea, on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka nuoremmalle sukupolvelle näyttäytyy elinvoimansa menettäneenä. Tosin elokuva kääntää ennakkoluulot nurinniskoin, kun puutarhaharrastuksensa lomassa perheen harmaantunut isä juoniikin vastarintaliikkeen operaatiotia.