Claude Autant-Laran
Mustaa lihaa Pariisissa (La Traversée de Paris, 1956) perustui Michel Aymén novelliin, joka oli ilmestynyt vuonna 1947 kokoelmassa
Le Vin de Paris. Aymén tarina kertoi kahdesta miehestä, taiteilijasta ja työttömästä taksinkuljettajasta, jotka salakuljettavat porsaanlihaa matkalaukuissa Pariisin halki. Jean Aurenchen ja Pierre Bostin käsikirjoituksessa keskiöön asettuvat elokuvan tähdet Jean Gabin ja Bourvil, joiden dialogi kuljettaa elokuvaa eteenpäin enemmän kuin varsinainen dramaattinen jännite. Taiteilija Grandgilin (Jean Gabin) ja taksinkuljettaja Marcel Martinin (Bourvil) lisäksi komediallisuutta tarjoaa sekatavarakauppias Jambier (Louis de Funés), joka nimenomaan lähettää kaksikon liha-annosta kuljettamaan.
Lähtökohdat ovat kiinnostavat jo siksi, että elokuva sijoittuu miehitettyyn, pimennettyyn Pariisiin, vuoteen 1943. Katsoessa mietin ylipäätään, kuinka paljon 1950-luvulla tehtiin elokuvia miehitysajasta ja miten elokuvat käsittelivät niitä ristiriitaisia tunteita, joita saksalaisten läsnäoloon kaupungissa liittyi.
Mustaa lihaa Pariisissa käsittelee yllättävän vähän historiallista tilannetta, ja alusta lähtien Aurenchen ja Bostin käsikirjoitus keskittyy pikemminkin Gabin-Bourvil-kaksikkoon. Tietynlaista epärealistisuutta lisää se, että kaikki Pariisi-kohtaukset on kuvattu studiossa: Seinen varsi, pimeässä päilyvä Nortre Damen siluetti, katujen kulmat ja kuppilat. Katsoessa on helppo ymmärtää Truffaut’n kritiikkiä Aurenchea, Bostia ja kirjallista ”psykologista realismia” kohtaan. Elokuvan loppua kohti Autant-Laran idea kuitenkin hahmottuu. Leikkisä, kujeileva dialogi katkeaa yllättäen, kun Grandgil ja Martin joutuvat saksalaisten käsiin. Sattumalta samana yönä on tapahtunut attentaatti saksalaisia vastaan, ja kaikki vangitut viedään kohti tuntematonta päämäärää. Kaksikko joutuu toisistaan erilleen, kun saksalaisten komentaja tuntee taiteilijan työt ja päättää päästää hänet vapaaksi. Martin heitetään kuorma-auton lavalle muiden vankien mukaan. Tässä kohtaa Autant-Lara yksinkertaisesti lopettaa studiotyöskentelyn: dokumentaarinen jakso näyttää seuraavaksi Pariisin vapautuksen, ja loppukohtauksessa ollaankin sodanjälkeisessä maailmassa, kaupungissa, joka ei ole enää lavaste vaan vilisee elämää. Grandgil ja Martin kohtaavat hetkeksi asemalaiturilla. Martin on mystisesti pelastunut, palannut entiseen elämäänsä, mutta hänen maailmansa on selkeästi erillään yläluokkaisen taiteilijan taipaleesta.
Lähtökohdat ovat kiinnostavat jo siksi, että elokuva sijoittuu miehitettyyn, pimennettyyn Pariisiin, vuoteen 1943. Katsoessa mietin ylipäätään, kuinka paljon 1950-luvulla tehtiin elokuvia miehitysajasta ja miten elokuvat käsittelivät niitä ristiriitaisia tunteita, joita saksalaisten läsnäoloon kaupungissa liittyi. Mustaa lihaa Pariisissa käsittelee yllättävän vähän historiallista tilannetta, ja alusta lähtien Aurenchen ja Bostin käsikirjoitus keskittyy pikemminkin Gabin-Bourvil-kaksikkoon. Tietynlaista epärealistisuutta lisää se, että kaikki Pariisi-kohtaukset on kuvattu studiossa: Seinen varsi, pimeässä päilyvä Nortre Damen siluetti, katujen kulmat ja kuppilat. Katsoessa on helppo ymmärtää Truffaut’n kritiikkiä Aurenchea, Bostia ja kirjallista ”psykologista realismia” kohtaan. Elokuvan loppua kohti Autant-Laran idea kuitenkin hahmottuu. Leikkisä, kujeileva dialogi katkeaa yllättäen, kun Grandgil ja Martin joutuvat saksalaisten käsiin. Sattumalta samana yönä on tapahtunut attentaatti saksalaisia vastaan, ja kaikki vangitut viedään kohti tuntematonta päämäärää. Kaksikko joutuu toisistaan erilleen, kun saksalaisten komentaja tuntee taiteilijan työt ja päättää päästää hänet vapaaksi. Martin heitetään kuorma-auton lavalle muiden vankien mukaan. Tässä kohtaa Autant-Lara yksinkertaisesti lopettaa studiotyöskentelyn: dokumentaarinen jakso näyttää seuraavaksi Pariisin vapautuksen, ja loppukohtauksessa ollaankin sodanjälkeisessä maailmassa, kaupungissa, joka ei ole enää lavaste vaan vilisee elämää. Grandgil ja Martin kohtaavat hetkeksi asemalaiturilla. Martin on mystisesti pelastunut, palannut entiseen elämäänsä, mutta hänen maailmansa on selkeästi erillään yläluokkaisen taiteilijan taipaleesta. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti