Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954)

Muutaman vuoden tauon jälkeen katsoimme Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai, 1954): tähän klassikkoon voi uppoutua säännöllisesti ja aina löytää uutta. Samalla tuli todistettua, että elokuva, joka valmistui 64 vuotta sitten, puhuttelee yhä myös 12- ja 16-vuotiaita katsojia! Katsoimme kaikki herkeämättä viimeiseen kuvaan asti. Seitsemän samuraita kestää hämmästyttävän hyvin pitkän kestonsa: elokuvassa on eeppistä laveutta, mutta samalla myös napakkuutta, joka saa odottamaan seuraavaa kuvaa. Kurosawa osoittaa tämän jo ensimmäisissä kuvissa, joiden elliptisyys jää mieleen: 1500-luvun Japanissa rosvot vaanivat maalaiskylää ja päättävät palata vasta sadon kypsyttyä, kyläläinen kuulee tämän – ja seuraavassa kuvassa kyläläiset ovat jo kerääntynyt yhteen, itkemään onnetonta kohtaloaan.

Elokuvan katsojia yhdistävä voima on sen näkökulmien moninaisuudessa: seitsemän samurain valikoimaan sisältyy niin elämänkokemusta kuin nuorta uteliaisuutta ja kokemattomuuttakin. Samurairyhmän keskushahmoksi asettuu Kambei Shimada (Takashi Shimura), joka kokemuksellaan hallitsee tapahtumia. Kambei saa seuraajakseen nuoren Katsushirō Okamoton (Isao Kimura) mutta myös Kikuchiyon (Toshirō Mifune), jolla on selvästi ristiriitainen suhde samuraiden maailmaan. Tämä syy kyllä valkenee myöhemmin, kun lopun taistelussa Kikuchiyom syliin lasketaan orvoksi jäänyt lapsi. Elokuvan mieleenpainuviin hahmoihin kuuluu miekan käytön suvereenisti hallitseva Kyūzō (Seiji Miyaguchi), jonka itsekeskeisyys osoittautuu illuusioksi. Seitsemän samuraita päättyy lännenelokuvista tuttuun teemaan: samurait ovat kuin Villin Lännen revolverisankareita, joiden aika on tulossa päätökseen. Eloon jääneillä taistelijoilla ei ole paikkaa: heidän on lähdettävä. Modernisaation tuleminen on väistämätöntä myös 1500-luvun Japanissa, ja sitä symboloivat rosvojen haltuunsa saamat tuliaseet. Ne kaatavat niin Kyūzōn kuin Kikuchiyonkin.