Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) alkaa kuvalla, joka on vuorenvarmasti vaikuttanut Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon: pieni poika kiduttaa torakoita ja on sitonut ne langalla yhteen. Kamera kohoaa ja paljastaa ankean pikkukaupungin, jossakin päin Latinalaista Amerikkaa. Oikeastaan aloituskohtaus kertoo elokuvan pessimistisen perusvireen: ohi kävelee jäätelökauppias, jonka perään poika kaihoisasti katsoo, mutta mitään mahdollisuuksia unelman täyttymiseen ei ole. Pieni Las Piedrasin kylä rakennettiin Etelä-Ranskaan, mutta vaikutelma hikisestä, syrjäisestä paikasta piirtyy vahvasti ensimmäisen tunnin aikana. Las Piedras näyttää olevan kansainvälinen kokoontumispaikka hylkiöille, jotka odottavat vain mahdollisuutta koota sen verran rahaa, että on varaa lentolippuun. Kylään on päätynyt pariisilainen, Korsikassa syntynyt Mario (Yves Montand), häneen ihastunut Linda (Vera Clouzot), natseilta pelastunut hollantilainen Bimba (Peter van Eyck) ja italialainen Luigi (Folco Lulli), joka paljastuu Marion asuinkumppaniksi. Ihmissuhteet järkkyvät, kun paikalle rantautuu gangsteri Jo (Charles Vanel), jonka karismaattiseen vanaveteen Mario heittäytyy jopa siinä määrin, että katkaisee suhteensa niin Lindaan kuin Luigiinkin.Pelon palkan nerokkuus on siinä tavassa, jolla se manipuloi aikaa. Ensimmäinen tunti rakentaa vankan pohjan tulossa olevalle sietämättömälle jännitykselle. Mario, Jo, Bimba ja Luigi pestautuvat kuljettamaan nitroglyseriiniä 300 mailin päähän voidakseen toteuttaa unelmansa ja karistaa Las Piedrasin pölyt kannoiltaan. Operaation taustalla on yhdysvaltalainen öljy-yhtiö SOC (Southern Oil Company), joka riistää paikallista väkeä ja käyttää hyväkseen myös yksinäisiä laitapuolen kulkijoita hengenvaarallisessa tehtävässä. SOC:n johtaja Bill O'Brien (William Tubbs) on Jon vanha tuttu, mutta menneestä ystävyydestä ei ole apua. Amerikkalaisen imperialismin kuvaus on tietoista ja purevaa, ja tästä syystä elokuva joutuikin sensorien käsiin Yhdysvalloissa. Pelon palkkaa katsellessa tulee mieleen, voisiko elokuva olla myös allegorinen kuvaus toisesta maailmansodasta. Todellisen taistelun käyvät Mario, Jo, Bimba ja Luigi, joita matkan aikana yhdistää solidaarinen aseveljeys, kaikista ristiriidoista ja erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samalla he tulevat toteuttaneeksi tehtävää, jonka merkitys on kokonaan muiden määrittelemä. Nitroglyseriiniä tarvitaan öljykentällä tulipalon sammuttamisessa, joten hengenvaarallinen työ palvelee vain amerikkalaisten intressejä. Eurooppalaiset hylkiöt ovat vain instrumentteja.
Pelon palkka kuvaa lähes puolitoista tuntia vaarallista tehtävää, jota kaksi kuorma-autoa suorittaa. Haasteet seuraavat toistaan: muhkuraiset tiet, jyrkät mutkat, tielle vierinyt kivi ja lopulta syvä öljylammikko, josta Mario ja Jo hädin tuskin selviävät. Clouzot laittaa koko elokuvallisen arsenaalinsa käyttöön jännityksen rakentamiseksi, ja erityisen vaikuttava on jakso, jossa kuorma-autot vuorotellen selvittävät jyrkän mutkan peruuttamalla lahoista laudoista rakennetulle kielekkeelle.
Loppuratkaisua ei kannata paljastaa tässä, mutta selvää on, että Clouzot on myös romanttisen ironian taitaja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti