Terry Gilliamin Grimmin veljeksiä (The Brothers Grimm) voisi parhaiten kutsua historialliseksi fantasiaksi. Se ottaa raaka-aineekseen saksalaisten kansantarinoiden legendaariset kerääjät Jacob ja Wilhelm Grimmin ja sijoittaa kertomuksen ranskalaisten joukkojen miehittämään Saksaan, vuoteen 1812, mutta ponnistaa näistä lähtökohdista hallusinaationomaiseksi seikkailuksi, joka yhdistelee vapaasti Grimmin satujen raaimmat ja painajaismaisimmat ainekset digitaalisin efektein höystettyyn, moderniin fantasiaelokuvaan. Ei voi kuin ihmetellä käsikirjoittaja Ehren Krugerin ja ohjaaja Gilliamin kekseliäisyyttä niissä tavoissa, joilla vanhat tarinat nousevat esiin kummallisissa, vääristyneissä muodoissa. Satuja on ennenkin yhdistetty kauhuelokuvallisiin asetelmiin. Mieleen tulee Neil Jordanin Sudet tulevat (The Company of Wolves, 1984), jonka taianomaisessa satumetsässä Punahilkka joutuu susien ahdistelemaksi. Gilliamin loihtima metsä on vielä painajaismaisempi, ja Punahilkka saa peräänsä kirvestä heiluttavan ihmissuden. Tuhkimon, Ruususen, Sammakkoprinssin ja monen muun sadun aiheet nousevat esiin kauhistuttavina vääristyminä. Pahin on Pieni piparkakkupoika, joka oikeastaan on vain kaivosta esiin kömpivä mutakasa...Monin paikoin Grimmin veljekset on kuitenkin kaavamainen: Wilhelm esitetään rationaalisiin selityksiin uskovana järkeilijänä, kun taas Jacob luottaa sisäiseen ääneensä ja myyttien voimaan. Todellisuudessahan molemmat veljekset olivat intohimoisia satujen keräilijöitä, mutta yhteisen sävelen he löysivät juuri vuonna 1812 julkaistessaan kokoelmansa Kinder- und Hausmärchen. No, historiasta ei tämän elokuvan kohdalla kannata liikaa puhua, koska kertomus on allegorinen. Eivätkö veljekset vain viittaa länsimaisen ajattelun kahtiajakoon, myyttiin ja historiaan, tunteeseen ja järkeen? Elokuvassa on myös poliittinen viittaus. Kun veljekset alussa kiertävät huijareina ympäri Saksaa noitia karkottamassa, he ikään kuin kieltävät oman kansallisen perintönsä (kansansadut) ja niiden totuudellisuuden. Kun veljekset saavat tehtäväkseen pelastaa kadonneet tytöt lumotusta metsästä, he löytävät satujen maailman, identiteettinsä, joka lopulta auttaa myös taistelussa ranskalaisia valloittajia vastaan. Asetelma on karkea, ja sitä alleviivaavat miljööt: elokuvan alussa saksalaiset elävät masentavassa mutavellissä (elokuvan alun sateinen Karlstad), kun taas onnellisen lopun jälkeen niityt puhkeavat viheriöimään... Kansallisesta identiteetistä oli toki kyse myös ei-fiktiivisten Grimmin veljesten maailmassa. Napoleonin joukkojen ylivalta synnytti saksalaisen nationalismin, ja kansanperinteen kerääjillä riitti kysyntää.
Gilliamin Grimmin veljeksiä katsoessa tulee väistämättä mieleen se, miten väkivaltaisia alkuperäiset Grimmin sadut ovat. Nykyään alkuperäisiä ei enää juuri lueta. Muistaakseni sadussa Kuusi joutsenta paha anoppi tuhrii öisin miniänsä suun verellä ja väittää tämän syöneen lapsensa... Grimmin satujen maailmaa on analysoitu paljonkin, ja tiedetään, että veljekset muokkasivat alkuperäisiä kansantarinoita moneen suuntaan. Satujen veljekset ovat usein solidaarisia toisilleen, ja kadonneiden vanhempien tilalla ovat pahat äitipuolet. Grimmin kertomusten perusteella syntyisi ahdistava psykoanalyyttinen elokuva, mutta onneksi Gilliam ei sentään tätä tasoa ole moniaineksiseen teokseensa liittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti