Punainen heisipuu (1974)

Vasili Shukshinin (1929-74) Punainen heisipuu (Kalina krasnaja, 1974) oli merkittävän venäläisen kirjailijan, ohjaajan ja näyttelijän viimeinen elokuva. Shukshin esittää itse pääroolia, vankilasta vapautuvaa Jegor Prokudinia, joka tapaa kirjeenvaihtoystävänsä Ljuban (Lidija Fedosejeva-Shukshina). Punainen heisipuu oli Shukshinille läheinen teos, ja hänen kerrotaan samastuneen voimakkaasti elokuvan päähenkilöön Jegoriin. Suorassa tv-lähetyksessä Shukshin purskahti itkuun kertoessaan Jegorista. Punainen heisipuun omintakeisuus on sen tavassa yhdistää arkipäivän kuvaus ja huumori neuvostoyhteiskunnan kritiikkiin. Nyt kun elokuvan näkee pitkän tauon, ja pitkän neuvostoelokuvapaaston jälkeen, silmiinpistäviä ovat pitkät, nopeat zoomaukset, joita tuntuu olevan jatkuvasti.

Luotien laki (1966)

Sergio Solliman Mies miestä vastaan -elokuvan olin nähnyt joskus 80-luvulla videovuokraamon nuhruisena kopiona, mutta sekään ei estänyt huomaamasta, että Solliman elokuvissa on ideaa. Vasta nyt näen ensimmäistä kertaa elokuvan Luotien laki (La resa dei conti, 1966), jota Quentin Tarantino kehuu kaikkien aikojen parhaaksi italowesterniksi. Se on paljon sanottu. Tai niin ajattelin, ennen kuin leffa kohosi valkokankaalle. Jo alkutekstit lupaavat hyvää. Ennio Morriconen musiikki ja Christyn falsettilaulu virittävät tunnelman leonemaiseksi. Mutta Sergio Leonen westerneihin verrattuna Solliman yhteiskunnallinen kommentaari on positiivinen. Palkkionmetsästäjä (Lee van Cleef)ja meksikolainen bandiitti (Tomas Milian) löytävät lopuratkaisussa toisensa ja taistelevat rahan valtaa vastaan.

Pan's Labyrinth (2006)

Meksikolaissyntyisen Guillermo del Toron fantasia Pan's Labyrinth (El Laberinto del Fauno, 2006) ei sovi lapsille, enkä tiedä, sopiiko se oikein aikuisillekaan - ainakaan siinä mielesä, että lopputulos on hyytävä, kyyninen ja pessimistinen. Taustana on vuoden 1944 Espanja, jossa fasistit koettavat nujertaa metsiin kätkeytyneitä tasavaltalaisia. Päähenkilö on tyttö nimeltä Ofelia, jonka äiti on mennyt uusiin naimisiin sadistisen upseerin kanssa. Tarinassa vuorottelevat Ofelian pelottavat fantasiat ja vielä pelottavampi todellisuus. Mielikuvitus ei toimi pakoreittinä tai eskapistisena mahdollisuutena. Elokuva alkaa kuolevan Ofelian kasvoilta, ja kuolemaan teos myös päättyy. Kuoleman hetkellä Ofelia kuvittelee viattoman veren tuoneen pelastuksen. Näennäisesti elokuva tosin päätyy optimismiin siinä mielessä, että isäpuoli, kapteeni Vidal, saa rangaistuksensa tasavaltalaisten edessä, mutta katsojat tietävät, että fasistinen hallinto eli elokuvan tapahtumien jälkeen vielä kolme vuosikymmentä. Radiosta kuullaan lyhyt uutinen Normandian maihinnoususta, mutta Espanja jää syrjään demokratian kehityksestä. Tasa-arvoinen yhteiskunta jää fantasiaksi aivan kuin Ofelian viimeinen sadunhoitoinen kuvitelma. Hieno elokuva, vaikka ahdistava onkin!

Joki jolta ei ole paluuta (1954)

Otto Premingerin Joki jolta ei ole paluuta (River of No Return, 1954) on star vechicle, tähän viittaa ainakin dvd:llä julkaistu traileri, jossa Marilyn Monroen ja Robert Mitchumin esiintyminen nousee pääteemaksi, kuin kahden luonnonvoiman kohtaamiseksi. Kapakkalauljatar (Monroe) liittyy eränkävijän (Mitchum) ja tämän pojan (Tommy Rettig) seuraan, mutta intiaanien hyökätessä kolmikko joutuu pakenemaan lautalla. Tarina on ennustettava ehkä vain loppuratkaisua lukuun ottamatta.

Perikato (2004)

Seuraan uusia elokuvia parin vuoden viiveellä... Hukka perii Saksan Oliver Hirschbiegelin draamaelokuvassa Perikato (Der Untergang, 2004) , joka kuvaa toisen maailmansodan viimeisiä päiviä Hitlerin tukikohdan näkökulmasta. Kun elokuva oli ensi-illassa, huomiota kiinnitettiin ennen kaikkea Bruno Ganzin sensaatiomaiseen roolisuoritukseen - ja uskottava Hitler hän onkin. Perikato alkaa ja loppuu aikalaisotoksilla, dokumentaarisella haastattelujaksolla, jossa Hitlerin sihteeri Traudl Junge kertoo tunnoistaan. Viimeisenä toteamuksenaan hän korostaa, ettei nuoruus ole tekosyy: totuuden olisi voinut ymmärtää. Ehkä koko elokuva tavoittelee kamarielokuvamaisuudessaan realismia tai totuudenmukaisuutta asioista, joita on vaikea ymmärtää ja vielä mahdottomampi hyväksyä. Se totuus, jonka elokuva paljastaa, on Hitlerin ja koko Kolmannen valtakunnan johdon sitoutuminen omaan maailmaansa. Tulevaisuutta ei yksinkertaisesti voi olla ilman Saksan menestystä ja mahtia. Lopun itsemurhien vyöry on tyrmäävä. Kuvaava on lopun keskustelu, jonka Schenk (Christian Berkel) käy diplomaatin kanssa. Schenk kysyy, mikä voi olla sellaista, ettei kannata elää. Vastausta hän ei lopulta saa.

Uskomatonta: ohjaaja Hirschbiegel näytteli pienen roolin jo vuonna 1983 Gábor Bódyn kulttielokvuassa Koiran yölaulu (Kutya éji dala)!

Nausikaa (1984)

Nausikaa (Kaze no tani no Naushika/Nausicaä of the Valley of the Winds, 1984) on Hayao Miyazakin ensimmäinen pitkä animaatio-ohjaus. Ensi-illan aikaan ohjaaja oli 43-vuotias, paljon tv-töitä tehnyt animaattori ja ohjaaja. Nausikaan taustalla oli Miyazakin oma manga-sarjakuva, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1983. Sarjakuvan ja elokuvan nimi viittaavat kreikkalaiseen mytologiaan: Nausikaa oli rohkea faiakialainen neito, joka auttoi Odysseusta selviämään eteenpäin. Miyazaki sai vaikutteita myös japanilaisesta sadusta, joka kertoo hyönteisiä rakastavasta prinsessasta. Sittemmin ohjaaja paljasti myös ajankohtaisen kiinnekohdan, Minamatan rannikon saastumisen elohopealla. Lopputuloksena oli hieno ja kaunis ekologinen animaatio, jonka teemoja Miyazaki käsitteli myöhemmin elokuvassa Prinsessa Mononoke (1997). Vuonna 2007 Nausikaa vaikuttaa mös viittaukselta 1980-luvun kylmään sotaan, jossa kaksi liittoutumaa kilpailee ajattelematta seurauksia. Miyazaki oli tiettävästi tyytymätön Nausikaan loppuratkaisuun, ihmeeseen, mutta toisaalta lopetus on kaunis! Tyytymättömyys sai Miyazakin jatkamaan sarjakuvaasa, josta paisui yli 1000-sivuinen, lyijykynällä piirretty eepos. Sarjakuvaversio valmistui vuonna 1994.