Sotakirjeenvaihtaja (1945)

William A. Wellmanin Sotakirjeenvaihtaja (The Story of G. I. Joe, 1945) perustuu tositapahtumiin, kirjeenvaihtaja Ernie Pylen rintamalta lähettämiin kolumneihin: Pyle oli seurannut joukko-osaston matkaa Tunisiasta Italiaan, aina Monte Cassinon taisteluun asti. Elokuva valmistui sodan loppuvaiheessa, tilanteessa, jossa kohtalonkysyykset olivat vielä avoimia. Ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 8. kesäkuuta 1945, kun sota päättyi vasta syyskuun alussa. Suomessa Sotakirjeenvaihtaja nähtiin tiettävästi vasta vuonna 1951. Ernie Pyle ei itse koskaan ehtinyt lopputulosta nähdä, sillä hän ehti kuolla Okinawalla huhtikuussa 1945.

William Wellman ei ollut tuottaja Lester Cowanin ensimmäinen ohjaajaehdokas. Cowanin alkuperäinen ajatus oli houkutella John Huston tehtävään, sillä Huston oli vastikään tehnyt sarjan kiinnostavia sotadokumentteja. Tämä kertonee siitä, että Cowan halusi tehdä todenmakuisen, dokumentaarissävytteisen elokuvan, joka olisi viesti rintamalta samaan tapaan kuin Pylen alkuperäiset kolumnit. Hustonilla oli kuitenkin sopimus puolustusvoimien kanssa, eikä hänellä ollut mahdollisuutta irrottautua fiktion tekoon. Tässä vaiheessa tuuraajaksi löytyi William Wellman, vanha konkari, jolla oli aiempaa kokemusta ilmasotaelokuvien tekijänä. Vuonna 1896 syntynyt Wellman oli itse ensimmäisen maailmansodan veteraani.

Sotakirjeenvaihtaja onnistuu hienosti tavoittamaan rivisotilaan näkökulman ja on vahvimmillaan ponnistaessaan juoksuhaudan pohjalta. Sotilaiden odotukset, haaveet ja pelot ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Burgess Meredith esittää Ernie Pylen roolin, mutta häntä voimakkaammin valkokangasta hallitsee Robert Mitchum, joka sai osastaan Oscar-ehdokkuuden. Mitchum esittää luutnantti Bill Walkerin roolin, joka pohjautui Ernie Pylen tammikuussa 1944 kirjoittamaan kolumniin kapteeni Henry T. Waskowista.

Heidät tuomitaan (1944)

André de Tothin toinen Hollywood-elokuva None Shall Escape sai ensi-iltansa huhtikuussa 1944, ja Suomessa se nähtiin kesäkuussa 1946 nimellä Heidät tuomitaan. Ajoitukset ovat tässä olennaisia, sillä elokuva liikkuu futuurissa: jo alkutekstien jälkeen tehdään selväksi, että tapahtumat sijoittuvat tulevaisuudeet, tilanteeseen, jossa natsi-Saksa on antaunut ja rikolliset joutuvat tuomiolle. Elokuva ennakkoi Nürnbergin oikeudenkäytiä, tosin tässä Yhdistyneet kansakunnat muodostavat tuomariston, joka kokoontuu siellä, missä rikokset ovat tapahtuneet. Tuomioistuin on aloituskohtauksessa kokoontunut Varsovaan, sillä edesvastuussa on komentaja Wilhelm Grimm (Alexander Knox), jonka kerrotaan nimenomaan Länsi-Puolassa syyllistynyt hirmutekoihin. Asetelma on poikkeuksellisen kiinnostava jo pelkästään siitä syystä, että elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen tilanteessa, jossa Normandian maihinnousukin oli vielä edessä. Toinen hämmästyksen kohde on se, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa ylipäätään tehtiin elokuva, jonka keskiössä on natsiupseeri, yksilön kehityshistoria, ja pohdiskelu siitä, mikä lopulta oli johtanut siihen ”pahuuteen”, joka oli kaikkien nähtävillä. Koska aihe on näin kiinnostava, oli pakko katsoa, mitä aikalaislehdet kirjoittivat. Ainakin New York Timesin ja Washington Postin arvostelijat kritisoivat nimenomaan sitä, että Heidät tuomitaan keskittyy yksilön näkökulmaan, vaikka historialliset ja yhteiskunnalliset selitykset ovat mutkikkaampia.

Yksilön näkökulmassa on myös etunsa. Käsikirjoitus rakentuu todistajalausuntojen varaan, ja samalla Wilhelm Grimmin muodonmuutos ensimmäisen maailmansodan veteraanista pahamaineiseksi natsiksi hahmottuu, mutta päähenkilö itse on silmiinpistävän vaitonainen omasta kohtalostaan. Hän sanoo alussa olevansa syytön, mutta kuitenkaan hän ei pysty puolustamaan, tai halua puolustaa, itseään. Todistaja-aitioon astuvat länsipuolalaisen pikkukaupunkin pappi Warecki (Henry Travers), veli Karl Grimm (Erik Rolf) ja ex-morsian Marja Pacierkowski (Marsha Hunt). Ensimmäisessä kohtauksessa sodassa vammautunut Wilhelm otetaan puolalaiskylään lämpimästi vastaan, mutta katkeruus ja saksalainen kansallistunto nostavat päätään. Kiehtova on jakso, jossa Wilhelm vierailee vasemmistolaisen veljensä luona Münchenissä 1923 samaan aikaan, kun Hitler kirjoittaa vankilassa Mein Kampf -teostaan. Ennen pitkää Wilhelm palaa itään, samaan puolalaiseen kylään, jossa hän oli aikanaan ajautunut konfliktiin paikallisväestön kanssa.

Aivan varmasti unkarilainen André de Toth on tuntenut vetoa keskieurooppalaista tarinaa kohtaan, mutta tuotantoyhtiö Columbialle elokuva oli hankala markkinoitava. Alexander Knox tekee erinomaisen roolisuorituksen Wilhelm Grimminä, mutta tunnettuja tähtiä elokuvassa ei esiintynyt. Julkisteista voi huomata, että yhtiön markkinointiosasto yritti parhaansa mukaan lisätä sensaatiomaisuuden auraa elokuvan ylle!

Hollywoodin sotakuvausten joukossa Heidät tuomitaan on ehdottoman kiinnostava, ja on ihmeellistä, ettei tästä elokuvasta ole saatavilla sen paremmin vanhaa VHS-julkaisua kuin uudempaa dvd-levyäkään. Youtubesta onneksi löytyy TCM:n televisioinnista ladattu versio.

Passport to Suez (1943)

André de Tothin ensimmäinen elokuva Hollywoodissa oli Columbian tuottama rikoselokuva Passport to Suez (1943). Se valmistui keskellä toista maailmansotaa, eikä sitä nähty Suomessa edes rintamien rauhoituttua. Itävalta-Unkarin Makóssa vuonna 1912 syntynyt Endre Tóth oli opiskellut lakia 30-luvun alussa ja toiminut aktiivisesti Budapestin teatterielämässä. Sieltä hän päätyi elokuva-alalle ja ohjasi viisi näytelmäelokuvaa ennen sodan puhkeamista: Toprini nász (1939), Öt óra 40 (1939), Két lány az utcán (1939), Hat hét boldogság (1939) ja Semmelweis (1940). Tarinan mukaan tieto kiiri myös Yhdysvaltoihin, jossa Tóthin elokuvat saavuttivat unkarilaissiirtolaisten suosion. Esikoiselokuva Toprini nász nähtiin Yhdysvaltain lisäksi Italiassa ja Ruotsissa, jossa se esitettiin vuonna 1941 nimellä Spionens älskarinna. Sodan puhkeaminen kuitenkin rajoitti suosiota, mistä kertoo sekin, että ainoa unkarilaiskauden elokuva, joka tuotiin Suomeen, oli elämäkertaelokuva Semmelweis, joka sai ensi-iltansa Helsingissä vasta olympiavuonna 1952.

Sodan jaloista Endre Tóth siirtyi ensin Iso-Britanniaan, jossa häntä avutivat maanmiehet Aleksander ja Zoltan Korda. Tóth osallistui Viidakkokirjan (The Jungle Book, 1942) ohjaukseen kreditoimattomasti, mutta jatkoi sitten Hollywoodiin ja omaksui uudeksi nimekseen André de Toth. Hollywoodissa hän pääsi yllättävän nopeasti ohjaajanvastuuseen, ja tuloksena oli Lone Wolf -elokuvien sarjaan kuulunut, pienimuotoinen tuotanto Passport to Suez, joka sai ensi-iltansa 19. elokuuta 1943.

Napakan, huumorilla höystetyn rikoselokuvan pääosassa on entinen jalokivivaras Michael Lanyard alias The Lone Wolf (Warren William), joka oli seikkaillut jo useissa elokuvissa aiemmin ja André de Tothin ohjaus jäi itse asiassa sarjan viimeiseksi. Jyhkeä, kankeapuheinen Warren William kuoli vuonna 1948, vain 54-vuotiaana.Yksinäisen suden apurina häärii koominen Llewellyn Jameson (sympaattinen Eric Blore), joka elokuvan alussa löydetään useamman kerran sidottuna mutta joka pääsee puolestaan niputtamaan roistoja sitä mukaa, kun saaliita lankeaa Yksinäisen suden tielle.

Passport to Suez on epäilemättä saanut vaikutteita Casablancan (1942) edellisenä vuonna saavuttamasta menestyksestä. Keskiössä on aleksandrialainen yökerho, jonka omistaja Johnny Booth (Sheldon Leonard) auttaa Yksinäistä sutta taistelussa natseja vastaan. Samaan aikaan Kolmannen valtakunnan agentit yrittävät saada käännytettyä kansainvälisen seikkailijan oman asiansa palvelijaksi pyrkiessään saamaan hallintaansa Suezin kanavan. Jossakin vaiheessa elokuvaa esitetään hypoteesi hyökkäysestä Turkin kautta Iraniin. Joka tapauksessa aleksandrialainen yökerho on sodan sivunäyttämö samaan tapaan kuin Rick's Cafe Casablancassa. Kiinnostava yhtymäkohta on kapakan omistajan aikanaan Pariisissa tapaama kaunotar, joka tällä kertaa onkin pahan palveluksessa. Natsien agentti Valerie King (Ann Savage) saapuu paikalle Llewelyn Jamesonin pojan puolisona, mutta epäilykset heräävät, kun puolison passi paljastuu tekaistuksi. Ann Savage teki kaksi vuotta myöhemmin elämänsä roolin Edgar G. Ulmerin kulttiklassikossa Detour (1945).

Passport to Suez on halpatuotanto, joka on kuvattu lähes kokonaan kulisseissa. Muutama ulkokuva tosin nähdään, ja niihin on koetettu saada ripaus eksoottisuutta. Lopun takaa-ajokohtaus merta kohti ei sen sijaan ole enää samassa linjassa, sillä sokeakaan ei voi pitää kalifornialaista maisemaa pohjoisegyptiläisenä tasankona. Mutta sillähän ei ole väliä, koska fantasiasta on kyse, ja jännitystäkin on lopussa riittävästi.

Vaikka Passport to Suez on selvästi ensimmäinen harjoitelma Hollywood-ohjaajana, elokuvasta voi löytää yhtymäkohtia myöhempään Toth-tyyliin. Natsien pääpukari Karl (Gavin Muir) paljastuu peilin kautta, ja sisäkuvissa valojen ja varjojen käytössä on muutama herkullinen yksityiskohta. Toki on myös heikkoja jaksoja, joissa otosten välinen jatkuvuus toimii kompuroiden.

Dark Waters (1944)

André de Tothin elokuvalla Dark Waters (1944) ei ole suomenkielistä nimeä, mutta tummat vedet siinä päilyvät ja tiedostamattomat pelot siintävät syvyydessä pinnan alla. Harvinainen film noir pohjautuu Francis ja Marian Cockrellin tarinaan, josta Joan Harrison teki käsikirjoituksen. Harrison oli työskennellyt Alfred Hitchcockin sihteerinä vuodesta 1933 ja siirtynyt vähitellen käsikirjoittajaksi. Harrisonin kynästä ovat muun muassa Hitchcockin ohjaukset Rebekka (Rebecca, 1940), Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940), Vaarallisia valheita (Suspicion, 1941) ja Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942). Vuonna 1944 Harrison teki de Tothin lisäksi yhteistyötä Robert Siodmakin kanssa elokuvassa Aavenainen (Phantom Lady, 1944), jossa hän oli tuottajana. Pieniä olivat Hollywoodissa piirit.

Dark Waters asettaa keskiöön Leslie Calvinin (Merle Oberon), joka on ainoana pelastunut sukellusveneonnettomuudesta. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Leslie lähtee toipumaan sukulaistensa luokse Louisianaan. Selväpäinen tohtori George Grover (Franchot Tone) tukee Leslietä, mutta sukulaiset osoittautuvat pian huijareiksi, jotka yrittävät ajaa traumatisoituneen tytön hulluuden partaalle. Louisianan rämeseudun keskellä kohoavaa kartanoa isännöi Mr. Sydney (Thomas Mitchell) apunaan neuroottinen Cleeve (Elisha Cook Jr.), ja sukulaistädiksi ja -sedäksi tekeytyvät höpsö Emily (Fay Bainter) ja koleerinen Norbert (John Qualen). Näyttelijäsuorituksista jää mieleen Bagdadin varkaassa (Thief of Bagdad, 1940) pullon henkeä esittänyt, traaginen Rex Ingram, joka esittää Leslien apulaiseksi ilmaantuvaa musta alustalaista Pearson Jacksonia. Näyttelijöistä mieleen jää myös Hollywoodin vakiokasvo Thomas Mitchell, joka pystyy täysin luontevasti tulkitsemaan niin sympaattisia kuin röyhkeitäkin rooleja, ja tämä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan... Intialais-englantilainen Merle Oberon sopii päärooliin hyvin, mutta toisaalta hän välillä näyttelee pelkotilojaan liikaakin. Elisha Cook Jr. on jälleen kerran loistava, ja hän saa näyttää parastaan lopun juoksuhiekkakohtauksessa.

Dark Waters on ehdottomasti kiinnostava film noir, jossa André de Toth on päässyt välittämösti kiinni tyylilajiin: varjojen käyttö on harkittua, samoin kompositiot. Mieleen jää kohtaus, jossa Leslie yrittää epätoivoisesti soittaa Georgelle kuvan etualalla, ja Cleeven hahmo ilmaantuu ylemmän kerroksen kaiteelle aivan kuvan ylälaitaan. Suljettuaan puhelimen Leslie siirtyy vasemmalle, ja samaan aikaan Emily ilmestyy kuvaan oikealta laidalta. Silmiinpistävää on myös André de Tothin elokuville ominainen peilien ja heijastusten käyttö. Emilyn ja Leslien dialogi on erässä kohtauksessa kuvattu siten, että keskustelijoiden välistä nähdään koko ajan Emilyn kasvot toiselta puolelta. Petturin kaksikasvoisuutta ei voisi paremmin kuvata.

Dark Waters kuuluu siihen laajaan Hollywood-elokuvien joukkoon, jotka flirttailevat psykoanalyysin kanssa. Päähenkilön trauma on jäänyt elämään vesikammona, mutta sen hän onnistuu, tietenkin, loppukohtauksessa voittamaan. Menneisyyden aaveet on kerralla pyyhitty pois. Toisaalta, tässä elokuvassa trauma kytkeytyy paljon suoremmin sota-ajan kontekstiin kuin useimmissa muissa saman lajin elokuvissa. Elokuvan voi tulkita varhaiseksi kuvaukseksi sotatrauman vaikutuksesta siviilieläään.

Toinen rakkaus (1947)

Toinen rakkaus (The Other Love, 1947) nojautuu unkarilaisemigranttien yhteistyöhän: ohjaaja André de Tothin lisäksi käsikirjoitustiimissä on Ladislas Fodor ja musiikista vastaa Miklós Rózsa.Tarina perustuu kuitenkin Erich Maria Remarquen novelliin ja sijoittuu Sveitsin Alpeille tuberkuloosiparantolaan, jonne konserttipianisti Karen Duncan (Barbara Stanwyck) on lähetetty. Nykykatsojan sydäntä kylmää, kun avauskohtauksessa tri Anthony Stanton (David Niven) ottaa röntgenkuvan vailla minkäänlaisia suojuksia. Alusta lähtien on selvää, että Karen Duncanin päivät ovat luetut. Tätä ennakoi valkoinen orkidea, joka on lähetty Karenin huoneeseen, kunnes selviää, että se olikin tarkoitettu edelliselle asukkaalle, joka on jo vainaa. Potilaan ja lääkärin välille syntyy vahva tunneside, mutta Karenin on vaikea hyväksyä kohtaloaan. Hän törmää montecarlolaiseen rallikuskiin Paul Clermontiin (Richard Conte) ja päättää ottaa elämästä kaiken irti. Lopulta rakkaus vetää Karenin uudelleen rakaisin Alpeille.

Toinen rakkaus on lähtökohdiltaan melko tavanomainen melodraama, mutta Miklós Rózsan tšaikovskiaaninen musiikki nostaa välillä vilunväreet iholle. Barbara Stanwyck on lisäksi tässä roolissaan glamoröösimpi kuin koskaan. Hän pääsee esittämään myös pianonsoittotaitoaan. André de Toth aloittaa elokuvan näyttämällä koskettimistoa ja pianistin käsiä. Kamera vetäytyy ja paljastaa Stanwyckin flyygelin ääressä. Päätähti näyttää totta vieköön itse soittavan konserttoa näkymättömissä olevan orkesterin säestämänä. Musiikilla on elokuvassa kantava voima, ja Karenin elämänhalu tiivistyy hänen soitossaan. Musiikki on sisäistyneempi ilmenemismuoto elämänhalulle: ulkoisempi on hillitön tupakanpoltto, sillä lähes kaikki elokuvan henkilöt röyhyttelevät savukkeitaan melkein kuin piikkinä tuberkuloosipotilaille. Elämän vähittäinen katoaminen merkitsee soiton hiipumista, ja lopussa Karen voi vain maata vuoteella ja kuunnella Anthonyn vaatimattomampaa musisointia.

Lännen villikissa (1947)

Lännen villikissa (Ramrod, 1947) oli André de Tothin ensimmäinen lännenelokuva ja pohjautui Luke Shortin tarinaan. Tehokkaasti ohjattu alku ja Russell Harlanin silmiä hivelevä mustavalkokuvaus nostavat viritystason korkealle. Alusta lähtien elokuvassa kuultaa film noirin henki. Tähän vaikuttaa tietysti myös se, että pääosaa esittää ohjaajan silloinen puoliso Veronica Lake, joka oli jo tullut tunnetuksi niin noitana (Noita tahtoo naimisiin, 1942) kuin rikoselokuvien kohtalokkaana naisenakin (Vainottu, 1942, Sinisen Dahlian mysteeri, 1946). Veronica Lake alias Connie Dickason introdusoidaan kohtauksessa, jossa Dave Nash (Joel McCrea) tulee tapaamaan häntä saluunan yläkerran hotellihuoneeseen. Lake astuu esiin sellaisena kuin hänet oli totuttu valkokankaalla näkemään. Loppuelokuvan Lake onkin sitten hiukset nutturalla, ja roolisuoritus poikkeaa muutoinkin positiivisesti tähtikuvasta. Nyt Veronica Lake on määrätietoinen ramrod, porukan pomo, joka lähtee puolustamaan lammasfarmaria aluetta hallitsevaa Frank Iveya (Preston Forster) ja jopa isäänsä (Charles Ruggles) vastaan. Suomalainen nimi Lännen villikissa ei tee oikeuttaa kiinnostavalle itsenäisen naisen kuvaukselle.

Connien ja Daven kohtaaminen elokuvan alussa on Lännen villikissan tähtihetkiä, ja tuntuu, että Veronica Lake ja Joel McCrea näyttävät tässä kohtauksessa näyttelijäntaitonsa ja herkkyytensä. Myöhemmin käsikirjoitus ei valitettavasti tarjoa sankariparille enää samanlaisia hetkiä. Kohtauksessa pistää silmään myös Laken ja McCrean pituusero. Ohjaajan on ollut pakko istuttaa McCrea tuolille, jotta kuva-vastakuva-asetelma toimisi.

Lännen villikissa marssittaa esiin kiinnostavan henkilögallerian. Dave on perheensä menettänyt alkoholisti, joka lopulta valitsee puolensa. Bill Schell (Don DeFore) on sympaattinen hurmuri, joka hairahtuu hyvän asian puolesta, Rose Leland (Arleen Whelan) ompelija, joka on alussa ihastunut Billiin, ja Jim Crew (Donald Crisp) kaupungin sheriffi, joka lopulta saa luodin selkäänsä. Usein lännenelokuvassa vastakkainasettelu karjatilallisten ja lammasfarmareiden välillä on jyrkkä, mutta tässä elokuvassa niin Connie kuin hänen avustajajoukkoonsa kuuluva Bill eivät piittaa keinoista taistelussa Iveya vastaan. Hyvän ja pahan väistämättömästä yhteenkiehtoutumisesta selviävät vain Dave ja Rose. Samaan aikaan elokuvan voi tulkita ihmissuhdeelokuvaksi, jossa henkilöhahmot tavoittelevat rakkautta ja hyväksytyksi tulemista. Ehkä tätä kuvastaa elokuvan viimeinen kuva, Daven koura puristamassa Rosen hiuksia.

Kohti avaruutta (1957)

Pavel Klušantsevin Kohti avaruutta (Doroga k zvjozdam, 1957) tuli televisiosta kymmenen vuotta sitten, mutta onneksi vanha video oli tallessa ja erinomaisessa kunnossa. Kohti avaruutta oli vuonna 1957 ajan hermolla, ja siksi siitä tuli myös kansainvälinen menestys. Suomessa elokuva nähtiin lokakuussa 1958. Hergé oli vienyt Tintin, kapteeni Haddockin ja Tuhatkaunon Kuun kamaralle vuonna 1954, mutta Klushantsev otti tehtäväkseen viedä sinne neuvostokosmonautin. Elokuva alkaa draamadokumenttina, joka kertoo astronautiikan pioneerin Konstantin Tsiolkovskin (1857–1935) elämäntarinaa: satoi tai paistoi, keskivenäläisessä Kalugan kaupungissa työskentelevä matematiikan opettaja pohtii avaruuden salaisuuksia, lehteilee välille Jules Vernen teoksia ja opettaa lukiolaisille avaruusmatkailun aakkosia. Välillä kerrontaa tahdittavat Tsiolkovskin utooppiset lauseet, kuten ”Planeetta on järjen kehto, mutta ei kehdossa voi maata ikuisesti” tai ”Mikä on mahdotonta tänään, muuttuu mahdolliseksi huomenna”.

Klušantsevin tarkoitus oli varmaankin siirtyä historiasta suoraan tulevaisuuteen, mutta ajankohtainen avaruusmatkailun tähtihetki tunkeutui väliin. Klušantsev oli tekemässä kuvauksia Jaltalla, kun 4. lokakuuta 1957 kello 19.28 Baikonurin kosmodromilta laukaistiin Maata kiertävälle radalle ensimmäinen tekokuu, Sputnik. Tekokuu lensi itse asiassa suoraan elokuvaan, sillä samana vuonna valmistunut Kohti avaruutta sisällytti itseensä myös Sputnikin lennon: tekokuu kaartuu niin Taj Mahalin kuin Egyptin pyramidienkin ylle. Klušantsev näyttää lehtileikkeitä, jotka demontroivat tapahtuman sensaatiomaisuuden. Muuallakin kuin Neuvostoliitossa tapahtuma tulkittiin aloitukseksi pidemmälle avaruuden valloittamisen projektille. Kuvassa nähdään ranskalainen uutisotsikko: ”Et maintenant destination la lune!” Päämääränä on nyt kuu, ja kertoja lukee Tsiolkovskin fantastisen unelman: ”Ihmiskunta ei jää ikiajoiksi Maan pinnalle, vaan valonnopeutta tavoitellessaan astuu ensin arasti Maan ilmakehän ulkopuolella, ja ottaa sitten haltuunsa koko Aurinkokunnan.”

Käänne tulevaisuuteen tapahtuu elokuvassa nopeasti: ”Vilkaistaanpa tulevaisuuteen.” Ja samassa ensimmäinen miehitetty avaruuslento on jo lähdössä kansainvälisen yhteistyön hedelmänä. Huomio kiinnittyy siihen, että juhlavassa laukaisutilanteessa saloissa eivät liehu Neuvostoliiton liput vaan valkoiset rauhan liput. Avaruusmatkailu on ihmiskunnan yhteinen retki. Kohti avaruutta huipentuu kuukävelyyn, josta Hergé ja monet muut olivat unelmoineet jo aiemmin ja joka lopulta toteutui vasta vuonna 1969, tähtilipun liehuessa.

Klušantsev kuvaa avaruutta ihmiskunnan uutena kotina. Avaruusasemalla suora televisiolähetys välittää Tšaikovskin Joutsenlampea, ja kissa kehrää tunnelmallisesti ikkunan äärellä. Takana avautuu näkymä kaukaisuuteen, tähtien kirjomaan avaruuteen. Klušantsevin lavastukset viehättävät, samoin se huolellisuus ja uskottavuus, jolla erikoistehosteet on tehty. Tiettävästi  Klušantsev oli ensimmäisiä painovoimattoman tilan kuvaajia: nahkaisiin lentäjäasuihin sonnustautuneet kosmonautit jättävät maan vetovoiman ja tuntuvat vapautuvan raskaasta taakasta. Klušantsevin oivallus oli kuvata avaruuslentäjät siten, että leijumiseen tarvittava vaijeri jäi piiloon kehon taakse.