Silmukka kiristyy (Vicki, 1953)

Harry Hornerin Silmukka kiristyy (Vicki, 1953) on kiinnostava remake. Sen pohjana oli H. Bruce Humberstonen ohjaama I Wake Up Screaming (1941), joka oli niin ikään Suomessa nähty nimellä Silmukka kiristyy. Suomalainen yleisö saattoi alkuperäisen muistaakin, sillä Humberstonen elokuva oli nähty vuonna 1946 ja Hornerin filmi tuli ensi-iltaan kahdeksan vuotta myöhemmin. Kiinnostava painopisteen muutos elokuvien välillä on. Hornerin elokuvassa keskiöön asettuu nuori nainen Vicki (Jean Peters) ja hänen nousunsa kahvila-apulaisesta glamour-tähdeksi. Tämä asetelma kuvastaa sitä media- ja populaarikulttuurin hyökyaaltoa, joka toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa nähtiin. Hornerin ammattitaito production designerina näkyy siinä tavassa, jolla film noir on rakennettu.

Silmukka kiristyy alkaa kohtauksella, jossa Ed Cornell (Richard Boone) saapuu hotelliin. Hän ehtii tuskin sisään, kun hänen silmiinsä osuu sanomalehden etusivu. Mainoskuvien kuningatar Vicki on kuollut. Pian ilmenee, että Cornell on poliisi, joka on tullut lomalle lepuuttamaan hermojaan, mutta nyt hän haluaa ehdottomasti palata työhön Vickin murhaa selvittämään... Teatterilavoilla kannuksensa hankkinut Richard Boone oli tullut voimallisesti valkokankaalle 1950-luvulla, ja tässä hän tekee hienon pääroolin ristiriitaisena ja väkivaltaisena poliisina.

Aikakauden rikoselokuvissa käytettiin paljon takautumarakennetta, ja sellainen on myös tässä elokuvassa. Alkukohtauksessa Vicki on jo vainaa, mutta hänen elämänsä valottuu vähitellen takautumarakenteen kautta. Samalla valkenee, millainen seurapiiri Vickin ympärilä pyöri ja millaisia odotuksia häneen liittyi. En paljasta elokuvan loppuratkaisua, jos se vaikka jonakin kauniina päivänä tulisi Suomen televisiota. Joka tapauksessa Silmukka kiristyy on mainio ohjaus, ja tuntuu, että Harry Hornerin ohjaukset pitäisi kaikki katsoa mitä pikimmiten.

Beware, My Lovely (1952)

Harry Horner (1910–1994) muistetaan nykyään ennen kaikkea tieteiselokuvan Punainen planeetta (Red Planet Mars, 1952) ohjaajana. Se nähtiin Suomessa televisiossakin vuonna 1994. Itävalta-Unkarissa, Holitzissa (nyk. Tšekin Holice) syntynyt Horner opiskeli arkkitehtuuria Wienissä ja samalla myös teatteriohjausta ja pukusuunnittelua. Hän pääsi jo varhain maineikkaan Max Reinhardtin oppiin ja muutti Yhdysvaltoihin opettajansa kanssa 1930-luvulla. Hornerista tuli monipuolinen ammattilainen, jonka taidoille oli käyttöä myös elokuva-alalla. Hän teki pitkän uran production designerina 1940-luvulta lähtien. Oscarit hän sai William Wylerin elokuvasta Perijätär (The Heiress, 1949) ja Robert Rossenin elokuvasta Suurkaupungin hait (The Hustler, 1961). Harry Hornerin vanhin poika oli elokuvasäveltäjä James Horner (1953–2015). 

Harry Hornerin elokuvaohjaajan ura sijoittuu 1950-luvulle, ja jos olen oikein laskenut, hän ohjasi yhteensä seitsemän pitkää näytelmäelokuvaa. Alku oli intensiivinen, sillä samana vuonna Punaisen planeetan kanssa valmistui film noir -trilleri Beware, My Lovely (1952), jota ei aikanaan tuotu Suomeen ja jota ei käsittääkseni televisiossakaan ole nähty. Tämä on harmi, sillä Beware, My Lovely on napakasti ohjattu, piinallinen jännityselokuva, joka saa psykologisen kauhuelokuvan sävyjä. Käsikirjoituksen laati Mel Dinelli oman alkuperäisnäytelmänsä pohjalta.

Beware, My Lovely alkaa jaksolla, josta katsoja ei oikeastaan tiedä, edustaako se päähenkilön menneisyyttä vai tulevaisuutta. Howard Wilson (Robert Ryan) on kotitöissä auttava apulainen, joka tekee sujuvasti hommiaan, kunnes raollaan olevasta ovesta näkyy ruumis. Ensimmäiset kuvat kertovat tapahtuma-ajaksi vuoden 1918. Seuraavaksi katsoja siirretään joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen (elokuvan katsottuani ymmärsin, että se oli menneisyyttä): Helen Gordon (Ida Lupino) on kodissaan ja siivoaa vimmatusti. Hän odottaa apulaista, joka on juuri Wilson. Robert Ryan on roolissaan erinomainen: hänestä rakentuu kuva mielipuolena, joka yhtäkkiä muuttaa mieltään ja unohtaa kaiken. Harry Horner onnistuu klaustrofobisen tunnelman rakentamisessa, ja vaikkei tarina ehkä vastaakaan nykypäivän käsityksiä mielenterveysongelmista, lopputuloksena on hämmentävä punos pelkoa ja myötätuntoa. Menneeseen sotaankin viitataan, sillä Helenin puoliso on menehtynyt sodassa. Samalla ilmenee, ettei Wilsonia ole kelpuutettu palvelukseen, ja tämä on ollut hänelle erityisen katkera kolaus.

Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952)

Jean Negulescon ohjaama Puhelu tuntemattomalta (Phone Call from a Stranger, 1952) alkaa kuin film noir. Mies lähtee matkalaukkuineen talosta ja istuu autoon, joka lähtee kuljettamaan häntä sateen piiskaamia öisiä katuja pitkin. Kuka mies on ja miksi hän on lähdössä? Lähtijä on iowalainen lakimies David Trask (Gary Merrill), joka jättää vaimonsa ja tyttärensä lähteäkseen Los Angelesiin, määräämättömäksi ajaksi. Film noir -henkisestä aloituksesta huolimatta Negulescon elokuvaa voisi pikemminkin kutsua draamaksi, ja sen kulkua on lopulta vaikea ennustaa. Nunnally Johnsonin käsikirjoittama elokuva tuo mieleen Negulescon vuonna 1946 ohjaaman film noirin Kolme muukalaista (Three Strangers), sillä myös Puhelu tuntemattomalta rakentuu ventovieraiden kohtaamisen varaan.

Trask lähtee kohti Los Angelesia lentokoneella. Jo odotussalissa hän tutustuu kolmeen henkilöön, alkoholisoituneeseen lääkäriin Robert Fortnessiin (Michael Rennieen), näyttelijään ja show-esiintyjään Binkie Gayhin (Shelley Winters) ja vitsailevaan kaupparatsuun Eddie Hokeen (Keenan Wynn). Tuttavuus syvenee, kun kehnon sään vuoksi lentokone joutuu tekemään välilaskun Wacoon. Yllättävä käänne seuraa ennen elokuvan puoltaväliä, kun lentokone lopulta joutuu myrskyn silmään ja putoaa. Vain Trask pelastuu, ja pian Fortnessin, Binky Gayn ja Hoken omaiset saavat puhelun tuntemattomalta. Trask haluaa henkilökohtaisesti kertoa keskusteluistaan vainajien kanssa. Samalla hän yrittää auttaa niissä ongelmissa, joista hänelle on saanut kuulla.

Loppuelokuva seuraa Traskin tapaamisia ja vähä vähältä hänelle valkenee myös ratkaisu oman elämänsä kriisiin. Ratkaiseva jakso on aivan lopussa, tapaaminen Hoken sairaan vaimon (Bette Davis) kanssa. Kerrotaan, että Davis olisi ihastunut käsikirjoitukseen siinä määrin, että halusi päästä mukaan, vaikka rooli jääkin auttamattoman lyhyeksi. Jokaisen tapaamansa sukulaisen luona Trask kuulee tarinoita – ja katsoja saa takautumia. Vaikka Davis on loistava pienessä roolissaan, silti ylivoimainen hahmo on Binkyn anoppia näyttelevä Evelyn Varden (1893–1958). Kokenut teatterinäyttelijä on aivan lyömätön  ja tarjoaa lyhyessä ajassa osaamisestaan huikean kuvan. Puhelu tuntemattomalta sisältää loistavan koomisen jakson, jossa anoppi kertoo omasta näkökulmastaan suhteestaan Binkyyn.

Elonet-tietokannan mukaan tämä Jean Negulescon unohdettu teos on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1966. Olisikohan jo aika näyttää se uudelleen?

Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952)

Yhtäkkiä iski tarve katsoa Jean Negulescon elokuvia. Mieleen on jäänyt esimerkiksi tiivistunnelmainen film noir Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Negulesco oli taustaltaan romanialainen, ja hän oli muuttanut Yhdysvaltoihin jo 1920-luvulla, siis aikaisemmin kuin moni muu Euroopasta Hollywoodin tullut talentti. Kuvataiteilijana ja lavastajana aloittanut Negulesco siirtyi elokuvabisnekseen 1930-luvulla ja eteni ohjaajan tehtäviin vuonna 1941. Aloitin katsomalla vuonna 1952 valmistuneen seikkailuelokuvan Kuumat tuulet (Lydia Bailey, 1952), joka ei varmaankaan kuulu ohjaajan parhaisiin. Monien kollegojensa tapaan hän kokeili monenlaisten lajityyppien parissa ja teki kaikkea sitä, mitä tuotantoyhtiö tarjosi.

20th Century Foxin tuottama Kuumat tuulet perustuu Kenneth Robertsin romaaniin Lydia Bailey, joka oli ollut bestseller vuonna 1947. Teos oli yleisön muistissa, ja tähän kiinnostukseen myös elokuvan aloituskuvat viittaavat, mikä oli kirjallisuusfilmatisoinneissa tapana. Robertsin romaani ja Negulescon elokuvatulkinta sijoittuvat Napoleonin sotien aikaiselle Karibialle, Haitin saarelle. En äkkiseltään muista toista aikakauden Hollywood-elokuvaa, joka kuvaisi Haitin historiaa!

Tarinan alussa yhdysvaltalainen Albion Hamlin (Dale Robertson) saapuu Cap François'n satamakaupunkiin (nykyiseen Cap-Haïtieniin). Hän tulee etsimään Lydia Baileyta (Anne Francis) saadakseen allekirjoituksen dokumenttiin, jossa Lydian isä lahjoittaa omaisuutensa Yhdysvaltain hallitukselle. Hamlin päätyy etsintämatkallaan keskelle Haitin saarta, jota Napoleonin joukot koettavat saada hallintaansa. Haitin vallankumousta johtaa Toussaint L'Ouverture, jonka tutkijaksi osoittautuu sympaattinen King Dick (William Marshall). Lopulta Albion ja Lydia onnistuvat pakenemaan konfliktin keskeltä. Negulescon kerronta ei ehkä ole tässä parhaimmillaan, mutta jo aiheensa puolesta elokuva on kiinnostavaa katsottavaa. Haiti näyttäytyy mystisenä toiseuden maailmana, jossa kommunikoidaan rummun sävelin. Samalla kuvataan kunnioittavassa sävyssä Haitin pyrkimystä irtautua Ranskan otteesta. Näyttelijöistä jää mieleen erityisesti William Marshall (1924–2003) ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Hän tuli tunnetuksi niin oopperalaulajana kuin blaxploitaatio-tähtenäkin.

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957)

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) oli Sidney Lumet’n ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, ja se sai sittemmin kolme Oscar-ehdokkuutta. Teosta on myöhemmin uudelleen tulkittu niin televisiolle kuin valkokankaallekin, ja sillä on maine yhtenä aikakautensa vaikuttavimmista elokuvista. Tarinan kerrostuneisuutta kuvastaa se, että kyse ei ollut alkuperäiskäsikirjoituksesta, vaan kirjailija Reginald Rose oli kolme vuotta aikaisemmin kirjoittanut samannimisen näytelmän Studio One -sarjaan, jota televisiokanava CBS esitti. Onnistunut lopputulos sai Rosen sovittamaan teoksen heti myös näyttämölle. Maineen siivittämänä syntyi ajatus pitkästä näytelmäelokuvasta, ja sitä olivat tuottamassa sekä Reginald Rose itse että pääosan esittäjä Henry Fonda. Sidney Lumet oli luonnollinen valinta ohjaajaksi, sillä hänellä oli pitkä kokemus sekä teatteriohjaajana että televisionäytelmien toteuttajana.

Epäilemättä Valamiesten ratkaisun vahvuuksia on se intensiteetti, jolla kokonaisuus on toteutettu ja jolla näyttelijätyö on pysynyt ohjaajan hyppysissä. Kerrotaan, että Lumet harjoitutti näyttelijäryhmää kaksi viikkoa ennen kuin kuvaukset alkoivat. Tämä poikkeuksellinen harjoitusjakso oli näyttelijöille piinallista, mutta samalla lopputuloksena oli vaivattomasti eteenpäin kulkeva vuorovaikutus. Varmasti tämä draamallinen imu vaikuttaa osaltaan siihen, että elokuvan ”näytelmällisyyteen” ei itse asiassa kiinnitä juurikaan huomiota. Valamiesten ratkaisu tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa, johon valamiehet ovat eristäytyneet tekemään ratkaisuaan. Elokuvan alussa nähdään oikeustalo ulkoapäin, ja katsoja johdatellaan oikeussaliin, jossa istunto on juuri päättymässä. Sen jälkeen ryhmä, ja koko elokuva, eristäytyy ahtaaseen tilaan.

Reginald Rosen käsikirjoituksen kiehtovuus on siinä tavassa, jolla se luontevasti kertoo oikeudenkäyntiprosessin keskeiset sisällöt valamiesten keskustelun kautta. Nuori mies on puukottanut isänsä, ja alussa valamiehet ovat yhtä lukuun ottamatta vakuuttuneita syyllisyydestä. Davis (Henry Fonda), jonka nimi taitaa valjeta vasta viimeisessä kohtauksessa, on epävarma, eikä halua puoltaa syyllisyyttä. Tämän jälkeen alkaa väittely todisteista. Samalla osallistujat paljastavat yhä enemmän myös sisintään, yhteiskunnallista asemaansa, ennakkoluulojaan ja traumojaan. Henkilögalleriasta voisi nostaa esiin kaikki näyttelijäsuoritukset, mutta mieleeni jää esimerkiksi valamies (Jack Warden), joka on valmis äänestämään mitä tahansa, jotta pääsisi ajoissa baseball-otteluun. Viimeisenä taipuu Lee J. Cobbin tulkitsema mies, joka tapauksen kautta käsittelee ongelmallista suhdetta poikaansa.

Peruna (2021)

Joona Tenan ohjaama ja Pekka Pesosen käsikirjoittama Peruna (2021) edustaa harvinaista lajityyppiä, historiallista komediaa. Suomessa historiallista huumoria on toteutettu valkokankaalle melko vähän: useimmiten menneisyyttä kuvaavat esitykset ovat olleet vakavia ja traagisia, joskus yleviä ja paatoksellisiakin. Ehkä historiallisen huumorin tekeminen on myös riski, sillä ulkoiset puitteet, lavasteet ja puvustus aiheuttavat kustannuksia, ja yleisö olisi saatava mukaan huvittumaan menneisyyden tilanteista ja historian ja nykypäivän yhteentörmäyksestä. Perunaan on selvästi panostettu, jotta kuvattu fyysinen maailma olisi uskottava, tai ainakin osapuilleen uskottava. Elokuvaa kuvattiin Liettuassa vuonna 2019, ja juuri sieltä saatiin näyttäviä ympäristöjä ja rekvisiittaa.

Perunan tyylilajia voisi luonnehtia luovaksi anakronismiksi. Huumorin ytimessä on nykypäivän tuominen menneisyyden keskelle jatkuvalla syötöllä. Päähenkilö Untamo (Joonas Nordman) työskentelee linnan puhtaanapitopuolella, eli siivoaa linnan vessasta putoavia jätöksiä. Hän saa käsiinsä maapäärynän eli perunan ja ryhtyy startup-yrittäjäksi, taistelemaan vallitsevaa nauriin viljelyä vastaan. Samalla kun historiallisen komedian tekeminen tuntuu raikkaalta, koin, että elokuva on aavistuksen liian pitkä. Anakronistinen huumori jaksoi naurattaa enemmän elokuvan alussa kuin lopussa... Mutta hienoa, että historiallisen fiktion skaala Suomessa karttuu!

Elvis (2022)

Baz Luhrmannin ohjaama Elvis (2022) jatkaa biopic-elokuvien perinnettä kertomalla tarinan Elvis Presleyn uran noususta ja tuhosta. Populaarikulttuurin hahmoihin liittyvät elämäkertaelokuvat ovat olleet arkipäivää jo pitkään, niin Suomessa kuin maailmallakin. Tiedän, että Luhrmannin elokuva on herättänyt myös kritiikkiä, sillä sen visuaalinen vyörytys voi tuntua levottomalta. Tunnustan, että juuri tämä visuaalinen tyyli oli se piirre, joka alusta lähtien viehätti minua ja vei mukanaan. Samalla ylitsepursuava ote uudistaa biopic-perinnettä, jossa on jo omat kliseensä. Luhrmann käyttää kuvan sisäistä montaasia kertomaan nopeasti kontekstia tapahtumille. Esimerkiksi kohtauksessa, joka liittyy Elviksen comeback-esiintymiseen vuonna 1969, sanoma- ja aikakauslehtien etusivut vilahtavat hetkeksi taustalle, perspektiivisesti osaksi kulisseja, ja katsojalle välitetään mielikuva konsertin vastaanotosta.

Luhrmannin Elvis alkaa kuin traileri, joka ei koskaan lopu. Tai sanoisin, että se loppuu, mutta rytmi tasaantuu sitä mukaa, kun kerronta saa syvyyttä. Aloituksessa Luhrmann punoo yhteen eri aikatasoja ja tilanteista. Elvis on julkaissut ensimmäisen levynsä, ja samaan aikaan nuoren laulajan musiikkivaikutteet kerrotaan takautumina, joissa Elvis seuraa blues-esitystä seinänraosta ja osallistuu gospel-ekstaasiin. Tuntuu kuin Luhrmann haluaisi kertoa vaikutteet niin tehokkaasti ja aikaa säästävästi kuin mahdollista. Katsoin kaikkea tätä myös nostalgisesti, ja mielessä oli alkuvuonna 2020 tekemämme matka Tennesseehen ja Mississippiin. Vasta paikan päällä oikeastaan ymmärsin, miten lähellä toisiaan mustan musiikin keskus Memphis ja countrymusiikin mekka Nashville oikeastaan sijaitsevat. Elviksen synnyinpaikkakunta Tupelo sijaitsee Mississippin osavaltiossa vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Memphisistä. Nashvilleen matkaa on runsaat kolme tuntia.

Luhrmann kuljettaa katsojan Elviksen (Austin Butler) elämän läpi, mutta kokonaisuuden kannalta olennaista on näkökulma: tarinaa katsotaan Elviksen managerina toimineen eversti Parkerin (Tom Hanks) viitoittamana, eikä Parkerin sanoja voi aina pitää luotettavina. Samaan aikaan kun viimeisinä vuosinaan Elvikselle syötetään pillereitä toistensa perään, Parker rohkenee väittää, että Elviksen tuhosi rakkaus. Kokonaisuutena Luhrmann onnistuu hyvin kytkemään Elviksen tarinan sekä musiikkikulttuurin että kansalaisoikeusliikkeen taustaan. Erityisen vaikuttava on loppu, jossa Austin Butler tekee tilaa Elvikselle ja unohtumaton ”Unchained Melody” täyttää valkokankaan.