Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930)

Hal Roachin tuottama ja James Parrottin ohjaama Taas uusi sotku (Another Fine Mess, 1930) oli Oliver Hardyn ja Stan Laurelin varhaisia äänielokuvia. Ääniteknologian alkuvaiheessa uutta välinettä kokeiltiin luovasti. Hal Roach sai idean esittää krediitit tekstin sijasta puheena: alussa katsoja näkee esiripun, jonka avauduttua kaksi nuorta naista (Betty Mae Crane, Beverly Crane) tulee kertomaan, mikä elokuva on alkamassa. Samalla aloitus viittaa sekä niihin eläviin esityksiin, joita elokuvateattareissa usein nähtiin, että Hardyn ja Laurelin estradiviihdekokemukseen. Another Fine Mess on kiinnostava myös  siksi, että sen pohjana oli Stan Laurelin isän Arthur J. Jeffersonin näytelmä Home from the Honeymoon vuodelta 1908 ja tuntuu, että aiheen läheisyys näkyy myös Laurelin työskentelyssä.

Another Fine Mess sijoittuu kartanoonn, johon Laurel ja Hardy pakenevat poliiseja. Isäntä Wilburforce Buckshot on poissa kotoa, sillä hän on lähdössä safarille Etelä-Afrikkaan, ja niin kaverukset tekeytyvät sekä talon isännäksi että palvelusväeksi. Stan Laurel saa esittää sekä hovimestari Hivesia että sisäkkö Agnesia, kun puolestaan Hardy asettuu Buckshotin rooliin. Sotku syntyy, kun taloon ilmestyy englantilainen lordi Leopold Ambrose Plumtree (Charles K. Gerrard) puolisonsa (Thelma Todd) kanssa. Huikea on Stan Laurelin ja Thelma Toddin dialogikohtaus sohvalla! Lopussa, tietenkin, oikea Wilburforce Buckshot (James Finlayson) ilmestyy paikalle hakemaan unohtunutta jousipyssyään – ja kaaos on valmis.

Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Jerry Lewisin Tri Jerry ja herra Hyde (The Nutty Professor, 1963), joka tuli Teemalta jokin aika sitten. Sen värimaailma on yhtä räjähtävää kuin Frank Tashlinin 50-luvun ohjauksissa, ja Lewisin käsittelyssä myös lajityypit natisevat liitoksissaan. Tri Jerry ja herra Hyde on koominen muunnelma Robert Louis Stevensonin kauhuromaanista Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, joka alun perin ilmestyi vuonna 1886 ja jota on ahkerasti versioitu myös elokuvallisessa muodossa. Lewisin oivallus on ollut asetelman kääntäminen nurinniskoin: kauhu muuttuu huumoriksi, ja tapahtumat sijoittuvat yhdysvaltalaiseen collegeen. Teoksella on maine yhtenä parhaista Lewisin omista ohjauksista, mutta oma suosikkini on Jerry, perheen musta lammas (Family Jewels, 1965), jossa Lewis esittää seitsemää eri roolia.

Professori Julius T. Kelp (Jerry Lewis) on elokuvan ”tohtori Jerry”, joka opettaa ja tekee tutkimusta. Hullun professorin karikatyyri on kävelevä katastrofi, jota opiskelijat eivät kunnioita ja joka tuntuu kylvävän ympärilleen sekasortoa. Epätoivoissaan hän keksii juoman, joka muuttaa hänet sliipatuksi yleisön suosikiksi. Elokuvan parhaita jaksoja on kohtaus, jossa Kelpin alter ego Buddy Love (Jerry Lewis) astuu ensimmäistä kertaa yökerhoon. Ennen pitkää hän huvittaa yleisöä suosikkilaulajana itsensä Les Brownin orkesterin säestämänä. Hieno oivallus on takautuma Kelpin kotioloista, ja dominoiva isä pääsee esiin vielä myöhemminkin. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen se, miten Jerry Lewis tuli suosituksi duona Dean Martinin kanssa. Eikö Buddy Loven hahmossa olekin ripaus Dean Martinia?

Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955)

Ennen näytelmäelokuvauraansa Frank Tashlin (1913–1972) oli ehtinyt toimia animaattorina ja piirroselokuvien ohjaajana 1930- ja 1940-luvuilla. Raudanluja kokemus näkyi suvereenina ohjauksena sellaisissa 50-luvun komedioissa kuin Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can't Help It, 1956), Huoleton härkätaistelija (Hollywood or Bust, 1956) ja Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, 1957). Tähän sarjaan lukeutuu myös Vaarattomia vakoilijoita (Artists and Models, 1955), joka on parhaita Jerry Lewisin ja Dean Martinin yhteisiä komedioita Huolettoman härkätaistelijan tapaan. Sittemmin Tashlin ohjasi Lewisin sooloelokuvia, useampiakin, joiden huipennuksena oli Jerry kipusiskona (The Disorderly Orderly, 1964) -elokuvan hulvaton loppukohtaus. Kaikissa 50-luvun komedioissa värien käyttö on poikkeuksellisen runsasta, mutta Vaarattomissa vakoilijoissa se saa erityistä painoa. Mieleen tulee Tashlinin tausta animaattorina – ja tietysti se, että elokuva sijoittuu sarjakuvataiteilijoiden maailmaan.

Vaarattomia vakoilijoita esittelee alussa kaverukset Rick Toddin (Dean Martin) ja Eugene Fullstackin (Jerry Lewis), jotka yrittävät ansaita elantonsa mainosalalla. Rick haluaisi kuvataiteilijaksi, mutta ura ei urkene. Parivaljakon rinnalle asettuu menestynyt sarjakuvapiirtäjä Abby (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii mallina Bat Lady -sarjakuvalle. Operetin tapaan tarina limittää toisiinsa romanttisen parin (Rick ja Abby) ja koomisen parin (Eugene ja Bessie) lemmenseikkailut, ja elokuvan lopussa mukaan punoutuu vielä kylmän sodan kontekstista tempaistu vakoilutarina. Nykykatsojalle, tai ainakin minulle, Rick näyttäytyi kaikin puolin epäsympaattisena Abbyn vainoajana, joka lopulta hyödyntää myös ystävänsä Eugenen öisiä fantasioita lupaa kysymättä. Toisaalta Vaarattomia vakoilijoita on parodiaa alusta loppuun: se nauraa 50-luvun sarjakuvahysterialle ja kylmän sodan peloille ja viime kädessä myös Rickin lipevälle imagolle. Auringonpalvontakohtauksessa Tashlin kääntää hauskasti asetelman päälaelleen, kun seuraavassa kohtauksessa Bessie on vainoaja ja Eugene hänen uhrinsa.

Vaarattomia vakoilijoita on kiinnostavimmillaan kommentoidessaan 1950-luvun sarjakuvakeskustelua. Elokuvaa varten tuotettiin näyttäviä The Bat Lady -kansia ja -sarjakuvaruutuja, joita käytettiin myös markkinoinnissa. Tarinassa sarjakuvan tuottajat ovat eksploitaatioteollisuuden ylläpitäjiä, joita kiinnostaa vain raha. Kustantaja Murdoch (Eddie Mayehoff) vaatii taiteilijalta paitsi sähäkkää toimintaa ennen kaikkea murhia, verta ja suolenpätkiä. Tuohtunut äiti tuo poikansa päivähoitoon kustantajalle, jotta tämä todella näkisi, millaista vahinkoa sarjakuvat tuottavat. Ja lopulta sarjakuvan haitoista keskustellaan television suorassa lähetyksessä, jonne Eugene päätyy todistuskappaleeksi sarjakuvien yliannostuksesta. Samaan aikaan Rick on päätynyt firman piirtäjäksi, moraalisesta paniikista huolimatta. Selvää on, että Vaarattomia vakoilijoita nauraa aikakauden sarjakuvahysterialle. Toisaalta tuntuu, että suhde aiheeseen on ambivalentti: Eugenen pakkomielteiset painajaiset ovat kaikesta huolimatta tosia, fantasian ylivaltaa. Samalla kun elokuva nauraa hysterialle, tuntuu, että sarjakuva oli myös elokuvateollisuuden kilpailija. Jos oikein muistan seuraavana vuonna 1956 Fritz Lang ohjasi film noir -elokuvan Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps), jossa murhaaja oli nimenomaan ahkera sarjakuvien kuluttaja...

Busy Bodies (1933)

Taas kerran katsoimme Lloyd Frenchin ohjaaman ja Hal Roachin tuottaman 20-minuuttisen komedian Busy Bodies (1933), johon ei kerta kaikkiaan voi kyllästyä. Vaikka Stan Laurelin ja Oliver Hardyn komediat muuttuivatkin mykkäkaudelta äänielokuvaan tultaessa paljon, kesympään suuntaan, nämä varhaiset äänielokuvat ovat absurdin kekseliäitä. Busy Bodies alkaa mahtavilla äänellisillä kokeiluilla: Stan ja Ollie ajavat autolla taustamusiikin soidessa, kunnes ilmenee, että musiikki onkin tarinamaailmassa syntynyttä: konepellin alla on gramofoni, jota Stan käy välillä veivaamassa. Leikittely ääniteknologialla jatkuu, kun kaverukset saapuvat työpaikalleen puuverstaalle. Peräjälkeen elokuva vyöryttää esiin mitä erilaisimpia työkalujen ääniä.

Busy Bodies huipentuu, kun Stan ja Ollie aloittavat työskentelynsä ikkunankehyksen ja höyläpenkin ääressä. Kaikki keinot nauruhermojen virittämiseksi ovat käytössä: aluksi slow burn, pitkitetyt kohtaukset ja merkitsevät tauot, sitten tit for tat, jossa tapahtumaketju vähitellen paisuu mahdottomaksi. Samaan tapaan kuin elokuvassa County Hospital (1932) tässäkin elokuvassa on ällistyttävä taite: kun sairaalaelokuvassa lääkäri keikahtaa yhtäkkiä ulos ikkunasta, tässä elokuvassa Ollie syöksyy verstaan koneistoon, jonka tehtävä on ilmeisesti puhaltaa sahanpurua ulos. Huh!

Aarne-herran rahat (Herr Arnes pengar, 1919)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Mauritz Stillerin mahtava Aarne-herran rahat (Herr Arnes pengar, 1919), joka on vielä jonkin aikaa Yle Areenassa. Elokuva perustuu Selma Lagerlöfin tarinaan, joka alun perin ilmestyi jatkokertomuksena Idun-lehdessä vuonna 1903 ja kirjan muodossa seuraavana vuonna. Alkuteksteissä Lagerlöfin nimi on näyttävästi esillä, tekijänä, ja vasta sen jälkeen todetaan Mauritz Stillerin ja Gustaf Molanderin muokanneen teoksen ”för filmen”. Myös kuvaaja Julius Jaenzon on kreditoitu nimellä J. Julius. Alkutekstin mukaan teos on ”en vinterballad i 5 akter”, ja balladimaisuutta tarinassa onkin. Aarne-herran rahat on surmaballadi, jossa Juhana III:n aikana kolme skottilaista sotilasta pakenee vankeudesta ja surmaa Aarnen, jonka kerrotaan kirstussaan säilyttävän katolisten luostarien aarteita. Myöhemmin yksi varkaista, Sir Archie (Richard Lund) rakastuu Elsalilliin (Mary Johnson), joka on verilöylyn ainoa eloonjäänyt. Kun Archie tajuaa tämän, hän puolustautuu viittaamalla paloviinan aiheuttamaan mielipuolisuuteen (”galna av brännvin”), mutta lopputulos on väistämättä traaginen. Lopun saattokulkue on vaikuttava päätös kauhistuttavalle kertomukselle.

Suomessa Aarne-herran rahat nähtiin melko tuoreeltaan, Uuden ylioppilastalon Bio Civiksessä Helsingissä 3. joulukuuta 1919 lähtien. Elokuva oli menestys, sillä Loviisan Sanomat muisteli vielä marraskuussa 1920, että teosta oli ”Helsingissä näytetty monet viikot täysille huoneille”. Loviisassa yleisöä houkuteltiin katsomoon toteamalla: ”Kertomus vilisee ihmeellisiä seikkailuja. Se on jännittävä ja samalla viehättää tunnemallisuudellaan.” Ehkäpä osa yleisöstä muisti vielä skottikolmikossa esiintyneen Bror Bergerin, joka oli näytellyt Suomessa ja ohjannut kolme elokuvaakin, Rusthollari Petterssonin Helsinginmatka (1912), Peski, Lappa ja poliisit (1915) sekä Katoavia timantteja eli Herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank (1916).  Kun luin suomalaisia sanomalehtiä Aarne-herran rahojen syntyajalta, kiinnitti huomiota mielenkiintoinen yksityiskohta. Samaan aikaan lehdissä kirjoitettiin paljon näyttelijä Aarne Orjatsalosta, joka oli osallistunut sisällissotaan punaisten riveissä ja liittynyt sen jälkeen Muurmannin legioonaan. Useassa lehdessä Orjatsaloa kutsuttiin ”Aarne-herraksi”. Kokkola-lehti kirjoitti 12. elokuuta 1920, sen jälkeen kun Orjatsalo oli paennut Englantiin: ”Aarne-herran rahat kai pian loppuivat, joten hänen oli ryhdyttävä katsomaan, mistä leipä lähtisi. Ja kun näytteleminen ei ainakaan vielä vetele, niin havaitsi Aarne parhaaksi ruveta Lontoossa erään lasitehtaan johtajaksi.”

Le quattro volte (2010)

Michelangelo Frammartinon dokumenttielokuva Le quattro volte (2010) on ollut katsottavissa MUBI-palvelun valikoimassa. Elokuva kuvaa elämää pienessä calabrialaisessa kylässä, kokonaan ilman dialogia. Musiikkiakaan ohjaaja ei käytä, mutta äänimaisema rakentuu luonnonäänistä, tuulen tuiverruksesta ja hyönteisten surinasta, kirkonkellojen kumusta ja eläinten äänistä. Varsinaista tarinaa teos ei esitä, mutta siitä rakentuu tarinoiden kokoelma tai pikemminkin fragmentaarinen kooste kertomuksista, joiden läsnäolon katsoja aavistaa. Kylän hiilenpolttaja vilahtaa kuvassa ja palaa myöhemmin pidemmäksi aikaa. Vaikuttavin hahmo on vuohia paimentava vanhus, jonka voimat tuntuvat olevan lopussa. Illalla asettuessaan sänkyyn hän kumoaa vesilasiin oudon näköistä pulveria, joka myöhemmin paljastuu kylän kirkon tomuksi, jota paimen nauttii iltaisin uskoen sen maagisiin vaikutuksiin. Kylässä valmistaudutaan myös Kristuksen kärsimysnäytelmän esittämiseen, mutta Golgatalle katsojaa ei koskaan johdateta.

Vaikuttavinta elokuvassa on se tapa, jolla ohjaaja punoo yhteen ihmiset ja eläimet, kasvit ja mineraalit. Lopun hiilenpoltto on kuvaus muodonmuutoksesta, jossa metsän puu päätyy kylän seremoniallisten juhlallisuuksien kautta jätteeksi, lopulta polttokelpoiseksi hiileksi ja sitä kautta edelleen luonnon kiertokulkuun. Michelangelo Frammartinon teos rakentuu tiettävästi pythagoralaisen ajattelun varaan: nimi Le quattro volte viittaa neljään vaiheeseen tai käänteeseen. Elokuvan alku korostaa inhimillistä, vanhan paimenen hahmossa, minkä jälkeen näkökulma vaihtuu eläimiin, ja pääosaan nousevat vuohet. Kolmas vaihe ovat kasvit, ja juuri tässä kohtaa kyläläiset käyvät kaatamassa korkean kuusen ja nostavat sen salkona kylän keskelle. Neljäs vaihe korostaa aineellisuutta, ja hylätty runko muuttuu hiileksi. Frammartinon elokuva on persoonallinen, visionäärinen teos, jossa elämä ja kuolema kiertyvät toisiinsa.

Pankkirosvojen kerho (The League of Gentlemen, 1960)

Vappuaaton elokuvana katsoimme Basil Deardenin komedian Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960), jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt. Se on esitetty viimeksi TV2:n ohjelmistossa vuonna 2003. Dearden oli aloittanut ohjaajan uransa jo 30-luvun lopulla ja työskennellyt myös Ealing-studioilla, joissa valmistuivat muun maussa sellaiset brittikomedian klassikot kuin Charles Chrichtonin Varastin miljoonan (Lavender Hill Mob, 1951) ja Alexander Mackendrickin Naisentappajat (The Ladykillers, 1955). Pankkirosvojen kerho viittaa molempiin teoksiin, edelliseen jo ryöstöteemallaan, jälkimmäiseen esimerkiksi kohtauksessa, jossa rikokseen valmistautuva ryhmä naamioituu taiteilijoiksi, ei tosin muusikoiksi niin kuin Naisentappajissa vaan näytelmäkerholaisiksi!

Aloituskohtauksessa Pankkirosvojen kerhon keskushahmo eversti Norman Hyde (Jack Hawkins) nousee kadun viemäriaukosta ja astuu Rolls-Royceen. Rikkauden ja köyhyyden jännite on elokuvan kantavia voimia, mutta myös menneen ja nykyisen suhde. Hyde on sotaveteraani, joka haluaa koota toisen maailmansodan ”huippuosaajista” ylivoimaisen rikollisryhmän. Hyde on onkinut jokaisesta ryhmän jäsenestä henkilökohtaista tietoa ja saa nämä lopulta puolelleen. On hämmästyttävää, että sotaveteraaneja on ylipäätään kuvattu näin. Jäin miettimään, olisiko Suomessa ollut mahdollista tehdä mitään vastaavaa: ajatelkaapa aihetta, jossa mieron tielle ajautuneet jatkosodan jermut päättäisivät yhteistuumin hyökätä Suomen Pankkiin. Kieltämättä Pankkirosvojen kerhon kuva veteraanien asemasta jää mietityttämään. Lopussa, kun tehtävä näyttää onnistuvan, moni ryhmän jäsen kokee voimaantuvansa: he ovat onnistuneet tehtävässään, mikä vihjaa, ettei rauhan ajan yhteiskunta ole kyennyt tarjoamaan heille mahdollisuutta toteuttaa itseään.

Pankkirosvojen kerhon herkullisin jakso on keikka, jossa ryhmä hankkii aseita ja räjähteitä varuskunnasta ja onnistuu lopulta vierittämään syyn IRA:n niskoille. Yhtä menestyksellinen ei lopulta ole huolellisesti valmisteltu pankkiryöstö. Kaikki päätyvät ennen pitkää poliisin hoteisiin. Basil Deardenin ohjaus on sujuvaa, vaikkakin alkujakso, jossa Hyde kokoaa ryhmän, on hämmentävän pitkä: jokainen ryhmän jäsen esitellään yksitellen. Kun varsinainen tarina käynnistyy, elokuva alkaa hengittää paremmin. Pääroolissa Jack Hawkins tekee vaikutuksen. Kerrotaan, että hän oli kuvauksien aikaan syöpähoidoissa, ja välillä piti pitää pitkiäkin taukoja.