Schubertin lemmentarina (1933)

Willi Forst (1903–80) oli tehnyt uraa näyttelijänä 16-vuotiaasta lähtien ja esiintynyt muun muassa Mihály Kertészin, myöhemmän Michael Curtizin, monumentaalisessa draamassa Sodoma ja Gomorra (Sodom und Gomorrha, 1922). Sittemmin hän nousi suosioon Berliinissä ja esiintyi Marlene Dietrichin kanssa Gustav Ucickyn elokuvassa Café Elektric (1927). Vähitellen Forst koki uransa ajautuvan entistä enemmän kevyisiin playboy-rooleihin, ja hän lähti tunnustelemaan mahdollisuutta ohjaajaksi. Samaan aikaan tuottajat Gregor Rabinowitsch ja Arnold Pressburger olivat siirtämässä tuotantoaan Berliinistä Wieniin, epäilemättä poliittisten olosuhteiden muuttuessa. Niin Forst sai ohjattavakseen esikoiselokuvansa Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933), jonka käsikirjoituksen hän teki yhdessä Walter Reischin kanssa. Reisch jatkoi sittemmin yhteistyötä Forstin kanssa käsikirjoittamalla myös Naamiaiset (Makserade, 1934). Tilanteen kiristyessä Euroopassa Reisch allekirjoitti vuonna 1937 sopimuksen MGM:n kanssa ja teki sittemmin Hollywoodissa yhteistyöä muun muassa Ernst Lubitschin kanssa.

Schubertin lemmentarinan alkuperäisnimi viittaa Franz Schubertin kuuluisaan serenadiin Die Ständchen, mutta elokuva käsittelee pikemminkin keskeneräisen h-molli-sinfonian vaiheita. Biopic-elokuville tyypillisesti kuuluisalle sävellykselle etsitään selitystä tunteiden tasolta. Tarinassa on jonkin verran Schubertin tosielämään liittyviä parametreja, kuten tieto, että hän työskenteli musiikinopettajana Napoleonin sotien tuntumassa vuonna 1813 ja sai pestin kreivi Johann von Esterhazyn musiikinopettajaksi 10-luvun lopulla. Schubertin lemmentarinan alussa säveltäjä (Hans Jaray) on panttilainaamassa kitaraansa ja tutustuu lainaamon omistajan tyttäreen Emmiin (Luise Ulrich), joka avustaa niukkuudessa elävää nuorukaista isänsä (Hans Moser) haukankatseesta piittaamatta. Ennen pitkää kreivi Esterhazyn tytär (Mártha Eggerth) saa Schubertin pauloihinsa, mutta suhteen toteutuminen on mahdotonta. Tätä katastrofia sinfonian keskeneräisyys ilmaisee.

Schubertin lemmentarina ei ole ohjauksellisesti yhtä lennokas kuin seuraavana vuonna valmistunut Naamiaiset, mutta siinä on tukku hienoja oivalluksia. Alun luokkakohtauksessa Schubert innostuu kertotaulun opettamisen lomassa säveltämään laulun Goethen sanoihin, ja kuinka ollakaan, kuriton luokka osoittautuu Wiener Sängerknaben -poikakuoroksi! Hienosti toteutettu on myös Schubertin ja Esterhazyn kreivittären ensikohtaaminen, jossa palvelija kirjoittaa nuoren säveltäjän nimen puuterin peittämään peiliin. Onnistunut on myös rakkauskohtaus viljapellolla. Näitä kuvia Yasujiro Ozu käytti muutamaa vuotta myöhemmin elokuvassaan Ainoa poika (Hitori musuko, 1936). Suomessa Schubertin lemmentarina nähtiin joulupäivänä 1933.

Älä odota kirjettä (1960)

Mihail Kalatozovin Älä odota kirjettä (Неотправленное письмо/Neotpravlennoje pismo, 1960) valmistui kansainvälisesti menestyneen sota- ja rakkauselokuvan Kurjet lentävät (Летят журавли/Letjat zhuravli, 1957) jälkeen. Älä odota kirjettä on visuaalisuudessaan, sekä valokuvallisuudessaan että huimien kameraliikkeiden käytössä, selvää jatketta aiemman elokuvan tyylille. Ensimmäiset otokset kuvaavat jatkuvan liikkeen välttämättömyyttä, pilvien yllä liikkuu helikopteri, joka jättää neljän geologin ryhmän keskelle Siperiaa ja etääntyy jälleen. Liikettä edustaa myös virtaava vesi, joka on läsnä ensimmäisistä kuvista viimeiseen asti. Vesi, tuli ja maa ovat Kalatozovin elokuvan elementit.

Vanhemman geologin Sabininin (Innokenti Smoktunovski) johdolla Tanja (Tatjana Samoilova), Sergei (Jevgeni Urbanski) ja Andrei (Vasili Livanov) vaeltavat metsien halki etsimässä jalokivia. Vehmaat ja karut maisemat seuraavat toisiaan, samoin huikean kontruktiiviset mustavalkokuvat. Elokuvan alussa Sabinin kirjoittaa kirjettä vaimolleen Veralle ja lupaa jatkaa koko matkan ajan, vaikka lopulta kirje ei koskaan perille pääsekään. Geologien ryhmä on kuin Neuvostoliiton etujoukko, joka taistelee luonnonvoimia vastaan. Kalatozov rakentaa samanaikaisesti siltaa sekä menneeseen että tulevaan, suureen isänmaalliseen sotaan ja edessä häämöttävään avaruusmatkailun aikaan. Kun timanttiesiintymä lopulta löytyy, päähenkilöt povaavat sen avaavan mahdollisuudet maailmankaikkeuden valloitukseen.

Luonto iskee kuitenkin takaisin, vaikka Sabinin ehtii jo julistaa sodan Äiti Maata vastaan. Metsäpalo estää kotiinpaluun, ja eksyneinä ryhmä harhailee tiettömien taipaleiden halki. Tulella on elokuvassa useita merkityksiä. Alussa se on intohimon liekki, jonka läpi ryhmän ponnisteluja kuvataan. Lopussa se on tuhoava voima, jolla luonto osoittaa ylevyytensä, hallitsemattoman rajattomuutensa. Lopulta Sergei, Andrei ja Tanja kaikki sortuvat, ja samalla heidän kolmiodraamansa osoittautuu merkityksettömäksi suurempien voimien keskellä. Sabininkin näyttää tuhon omalta, mutta viimeisessä kuvassa hän avaa silmänsä, antauduttuaan hyisen viraan vietäväksi.

Mazurka (1935)

Willi Forst ohjasi vuonna 1935 Berliinissä melodraaman Mazurka (1935), jonka pääroolissa näytteli puolalaissyntyinen mykkäelokuvatähti Pola Negri. Saksan kieli sujuu murtaen, mutta toisaalta siitä saa kohtuullisen hyvin selvää. Tekstin kirjoitti Hans Rameau, jolla oli jo kymmenien käsikirjoitusten kokemus. Tarinan pohjana oli vuonna 1930 sattunut murhatapaus, joka herätti paljon huomiota julkisuudessa. Forstin ja Rameaun muovaamana tarina kääntyy yllätykselliseksi, ja vaikka siinä on paljon 20-luvun elokuvamelodraaman tunnusmerkkejä, kerronta jäsentyy kiinnostavasti. Epäilemättä tekijät ovat myös hyödyntäneet Pola Negrin muuntautumiskykyä. Elokuva alkaa kuvaamalla nuorta konservatoriossa opiskelevaa tyttöä Lisaa (Ingeborg Theek), jota mystinen pianisti Grigori Michailow (Albrecht Schoenhals) alkaa ahdistella. Tämä ahdistelun kuvaus on hämmentävää ja piinaavaa, ja varsinkin Grigorin väkivaltainen suudelma on kuvattu vaikuttavasti, Lisan pakenevien katseiden kautta. Eipä aikaakaan, kun Grigori pakottaa Lisan mukanaan ravintolaan. Kesken kohtauksen ravintolan laulajatar Vera (Pola Negri) ampuu Grigorin ja tarinan tasolla vapauttaa Lisan ahdistelijastaan.

Tarinan voi kertoa loppuun, koska ei taida olla vaaraa, että sitä tv:ssä ja dvd-muodossa näkisi. Murhan jälkeen alkaa oikeudenkäynti, jossa Veran tarina alkaa avautua. Takautuma vie vuoden 1912 Varsovaan, jossa Vera esiintyy Michailowin oopperassa Mazurka. Säveltäjä vainoaa laulajatarta, jonka avioliitto kariutuu. Samalla Vera menettää lapsensa kasvattiäidille, ja juuri tämä tytär on Lisa.

Willi Forstin muuhun, kepeämpään tuotantoon nähden Mazurka on paikoitellen paatoksellinen, mutta samalla se on omintakeisesti rakennettu ja sisältää kekseliästä kameran käyttöä. Kohtauksessa, jossa Lisa ja Grigori tanssivat, subjektiiviset otokset antavat karusellimäisen vaikutelman. Varsovassa Vera käy tanssiaisissa, joihin Forst on onnistunut ujuttamaan annoksen wienervalssia. Loppukohtauksessa Veran vilpitön halu lähestyä Lisaa on kuvattu kaksoiskopioinnilla, ikään kuin hänen sielunsa tarttuu tyttäreen, vaikka kehon on kuljettava pois oikeussalista. Pola Negrin muistelmien mukaan Mazurka oli menestys, mutta elokuvan tuottajien, Arnold Pressburgerin ja Gregor Rabinovitchin, uralla tämä merkitsi työn päättymistä Berliinissä: elokuvateollisuuden arjalaistaminen alkoi.

Suden merkki (1952)

Pietro Germin Suden merkki (Il brigante di Tacca del Lupo, 1952) sijoittuu Italian yhdistymisen jälkeiseen hämmennystilaan. Federico Fellinin, Pietro Germin, Tullio Pinellin ja Faisto Tozzin  käsikirjoitukseen perustuva tarina kuvaa tilannetta, jossa kapteeni Giordanin (Amadeo Nazzari) johtama joukko-osasto yrittää vakiinnuttaa uuden Italian poliittista valtaa seudulla, jossa bandiitit vannovat yhä Napolin kuninkaan nimeen. Pienestä, köyhästä Melfin kylästä Giordanin joukot lähtevät jäljittämään kapinallisen Raffa Raffan joukkoja. Tarinaan punoutuu myös inhimillinen draama: Raffa Raffa sieppaa Carminen (Vincenzo Musolino) vaimon Zitamarian (Cosetta Greco). Zitamaria onnistuu pakenemaan, mutta on Carmine on jo ehtinyt lähteä kostoretkelle. Samalla koko kylä hylkii onnetonta vaimoa. Muutoinkin elokuvassa Etelä-Italian kyläyhteisöstä piirtyy hyytävä kuva. Genovalaissyntyinen Germi kuvasi useassakin elokuvassa etelän mentaliteettia, usein ambivalentisti. Tarina antaa Carminelle koston mahdollisuuden, mutta samalla se saattaa Zitamarian ja Carminen yhteen. Tässä mielessä elokuva päättyy kaksoisvoittoon. Giordanin joukot nitistävät bandiitit, ja Zitamaria säästyy häpeältä.

Suden merkki on historiatulkinta, joka jatkaa Alessandro Blasettin elokuvan 1860 (1934) perinnettä. Toisaalta elokuvan voi tulkita sodanjälkeisen vastarintaliikkeen ristiriitaisena, etäännytettynä kuvana. Mutta samalla siinä on geneeristä sävyä, sillä se tuo mieleen lännenelokuvan. Tiettävästi Pietro Germi olikin John Fordin westernien suuri ihailija, ja Amadeo Nazzarin hahmo on kuin ratsuväkeä johtava John Wayne, harkitseva, inhimillinen mutta taipumaton. Giordanin joukkojen vaellus erämaan hanki on hyvin western-henkinen, kuten myös Carlo Rustichellin mieleenpainuva musiikki.

Allotria (1936)

Willi Forstin ensimmäiset ohjaukset olivat epookkielokuvaa, mutta vuonna 1936 valmistunut Allotria on pesunkestävä moderni komedia. Forstin ja Jochen Huthin nokkela käsikirjoitus tuo mieleen Hollywoodin screwball-komediat, mutta niihin nähden Allotria on varhainen. Visuaaliset ideat ja kerronnan katkaisevat fantasiat tuovat mieleen myös Preston Sturgesin, mutta Sturgesinkin loiston aika oli vasta edessäpäin. Ehkäpä Forstin elokuvassa on ripaus René Clairin 30-luvun alun komedioiden kokeilevuutta. Allotriassa on uudelleenavioitumiskomedian piirteitä, mutta lopulta sukupuolten välisten suhteet muodostavat vieläkin monimutkaisemman vyyhdin. Elokuva alkaa valtameriristeilyllä, orkesteri soittaa hittikappaletta ”Blinde Kuh”, ja vaikka alkutekstien kuva viittaa sokeaan lehmään, nimi tarkoittaa sokkoleikkiä. Eräänlaista aikuisten sokkoleikkiä elokuva kuvaakin. Laivalla Philipp (Adolf Wohlbrück, myöhempi Anton Walbrook) kohtaa tuntemattoman neidon, Violan (Renate Müller), ja ihastuu parantumattomasti. Hän on jo aikeissa kosia, kunnes mieleen nousee tulevaisuusvisioita vauhdikkaasta avioliitosta. Samaan aikaan maissa David (Heinz Rühmann) on menossa naimisiin Gabyn (Jenny Jugo) kanssa. Tarinan kolmas nainen on Aimée (Hilde Hildebrand), joka on ollut sekä Philippin että Davidin rakastajatar. Eipä aikaakaan kun Viola, joka sattumalta on Gabyn ystävätär, saa Philippin uskomaan olevansa Davidin vaimo…

Allotria on ehdottomasti 1930-luvun modernin komedian unohdettuja helmiä. Forst tehostaa nopeasanaista ja yllätyksellistä huvinäytelmää omintakeisilla visuaalisilla ideoilla, yhdistämällä mukaan nopeutettua kuvaa ja kelaamalla välillä tapahtumia taaksepäin. Jotta modernius olisi tarpeeksi sähäkkää, David on tietysti ralliautoilija, joka käy vielä voittamassa Monte Carlon ajot matkallaan vaimoaan pelastamaan. Loppu huipentuu kolmeen avioliittoon, kun Gabyn isä nai yksin jääneen Aiméen. Huh. Voin suositella lämpimästi!

Portti ikuisuuteen (1980)

Criterion on julkaissut bluray-levyn Michael Ciminon kiistellystä westernistä Portti ikuisuuteen (Heaven's Gate, 1980). Ohjaajan nimikirjoituksella varustettu kansi kertoo siitä, miten traumaattinen tuotantohistoria eepoksella on. Cimino sai maineen mahdottomana tuhlarina, maanisena perfektionistina, ja nyt uudella editiolla on ohjaajan siunaus kanteen painetun allekirjoituksen muodossa. Mukana on lisämateriaalilevy, jossa Cimino itse kertoo projektin taustoja. Nyt kun elokuvaa katsoo, se tuntuu ehjältä kokonaisuudelta, eikä 216 minuuttia tunnu hukkaan heitetyltä ajalta. Hehkutettu teräväpiirto ei kuitenkaan toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Harmi. Kun elokuva aikanaan nähtiin valkokankaalla, mieleen jäi Vilmos Zsigmondin häikäisevä kuvaus. Vaikka pikseleitä on nyt käytössä enemmän kuin kotitallenteissa koskaan, kuva jää monin paikoin rakeiseksi. Osaltaan tähän vaikuttaa liikkuvan kameran käyttö, joka paljastaa digitoinnin ongelmat armottomasti. Silti monet näköalat ja kompositiot ovat vaikuttavia, eikä tekninen taso lopulta haittaa katsomista mitenkään. Vahva visuaalinen ajattelu on tärkeämpää: erityisesti jää mieleen avaruuden tuntu, tilallisuus. Myös kohtausten orkestrointi toimii, varsinkin jaksossa, jossa James Averill (Kris Kristofersson) saapuu Casperin kaupunkiin Wyomingiin. Väkeä liikkuu joka suuntaan, dialogien taustat ovat mietittyjä ja kerrostuneita, näyttämökuva suurellinen. Realismin tuntua antaa piipuista tupruava savu, joka vihjaa kulissien takana kuhisevasta elämästä.

Portti ikuisuuteen tuo monella tapaa mieleen Ciminon Kauriinmetsästäjän (The Deer Hunter, 1978), varsinkin yhteisöllisyyttä korostavissa joukkokohtauksissa, jotka tällä kertaa ovat jos mahdollista edeltäjäänsä mittavammat. Aloitusjakso Harvardissa on aivan kuin Kauriinmetsästäjän viimeinen yhdessäolo ennen kaoottisen helvetin alkua. Samantapainen utooppinen yhteisöllisyys häivähtää hetkeksi, kun siirtolaiset kokoontuvat tanssiaisiin ”Heaven's Gate” -nimiseen saliin, vain hieman ennen karjankasvattajien toimeenpaneman kansanmurhan alkua. Portti ikuisuuteen on hyytävän antikapitalistinen tulkinta Yhdysvaltain historiasta, vaikka paradoksaalisesti itse elokuva oli järkyttävää tuhlausta. Mutta, kuten Kris Kristofersson toteaa lisämateriaalissa, nyt vuosikymmenien jälkeen olisi syytä unohtaa ja katsoa elokuvaa sen omilla ehdoilla, taideteoksena, itsenäisenä tulkintana.

Wieniläisverta (1942)

Willi Forstin ohjaama – ja yhdessä Ernst Marischkan ja Axel Eggebrechtin käsikirjoittama – Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) esiintyy filmografioissa usein operettina, mutta sitä voisi pikemminkin kutsua romanttiseksi komediaksi, joka on sijoitettu historialliseen ympäristöön. Tarina pohjautuu väljästi Johann Strauss nuoremman operettiin Wieniläisverta, mutta musiikkia siinä on lopulta suhteellisen vähän, lukuun ottamatta näyttävää varttitunnin mittaista tanssiaiskohtausta ja lopun karusellikohtausta. Aivan kuten Straussin operetissa, tässäkin kuvataan pienen saksalaisen ruhtinaskunnan Reuss-Schleiz-Greizin lähettilästä, joka puolisoineen saapuu iloluontoiseen Wieniin. Forstin ja käsikirjoittajien oivallus on ollut sijoittaa tapahtumat Wienin kongressin aikaan. Samalla tarinaan punoutuu poliittinen juoni: ruhtinaskunta on ajautumassa Baijerin osaksi, mutta romanttiset seikkailut pelastavat itsenäisyyden.

Wieniläisverta käynnistyy alkutekstejä edeltävällä näkymällä alkemistin kammioon, jossa pitkänenäinen tohtori kaikesta päätellen sekoittaa koeputkessaan wieniläisverta. Hän ottaa esiin viisi pulloa, joissa lukee Humor, Leichtsinn, Herz, Historie ja Musik. Musiikkia menee isompi lorahdus, minkä jälkeen elokuva käynnistyy. Ensimmäisessä kohtauksessa wieniläinen palvelusväki varautuu Knöpfelin (Hans Moser) johdolla vastaanottamaan vieraat, kreivi Wolkersheinin (Willy Fritsch) ja tämän puolison kreivitär Melanien (Maria Holst). Romanttisen pääparin vastapainona ovat koomiset palvelijat, ja Hans Moserin roolisuoritusta täydentää loistava Theo Lingen kreivin Jean-lakeijana. Elokuva saa screwball-komediamaisia piirteitä, kun vakava kreivi ei suostu tanssimaan, mutta heti kreivittären lähdettyä tätinsä luo Badeniin hän nappaa näyttelijätär Liesl Stadlerin (Dorit Kreysler) opastajakseen. Eipä aikaakaan, kun kreivitär palaa, syöksyy mukaan tansseihin ja tutustuu Baijerin kruununprinssi Ludvigiin (Fred Liewehr). Parisuhdedraama tiivistyy tanssiaisiin, ja muhevaan laulukohtaukseen liittyy vahva suomalaiselementti. Lea Piltti oli valittu Wienin valtionoopperan ensimmäiseksi koloratuurisopraanoksi vuonna 1939, ja hän lainasi äänensä Lieslille.

Wieniläisverta on nautittavaa katsottavaa, sujuvaa komediaa, mutta samalla se herättää kysymyksiä. Willi Forst totesi haastattelussa vuonna 1963, että Anschlussin jälkeen hän pyrki tekemään yhä itävaltalaisempia elokuvia, jonkinlaisena kätkettynä poliittisena siirtona. Romanttisen pehmeyden ja lempeyden alla onkin poliittinen tarina siinä mielessä, että Wienin kongressissa piskuista Reuss-Schleiz-Greizia ollaan sulattamassa Baijeriin. Toisin kuin Itävalta vuonna 1938, Reuss-Schleiz-Greiz säilyttää itsenäisyytensä. Toisaalta Wieniläisverta kuvaa itävaltalaista ja saksalaista kulttuuria täydessä yhteisymmärryksessä. Elokuvan alussa erilaiset aksentit toimivat komediallisuuden lähteenä, mutta loppukohtauksessa Knöpfel ja Jean kaulailevat Praterin karusellissa. Elokuvan päättyessä kaikki wieniläistyvät, eikä Wolkersheinin kreivikään enää halua palata kotimaahansa.