17. helmikuuta 2013

Schubertin lemmentarina (1933)

Willi Forst (1903–80) oli tehnyt uraa näyttelijänä 16-vuotiaasta lähtien ja esiintynyt muun muassa Mihály Kertészin, myöhemmän Michael Curtizin, monumentaalisessa draamassa Sodoma ja Gomorra (Sodom und Gomorrha, 1922). Sittemmin hän nousi suosioon Berliinissä ja esiintyi Marlene Dietrichin kanssa Gustav Ucickyn elokuvassa Café Elektric (1927). Vähitellen Forst koki uransa ajautuvan entistä enemmän kevyisiin playboy-rooleihin, ja hän lähti tunnustelemaan mahdollisuutta ohjaajaksi. Samaan aikaan tuottajat Gregor Rabinowitsch ja Arnold Pressburger olivat siirtämässä tuotantoaan Berliinistä Wieniin, epäilemättä poliittisten olosuhteiden muuttuessa. Niin Forst sai ohjattavakseen esikoiselokuvansa Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933), jonka käsikirjoituksen hän teki yhdessä Walter Reischin kanssa. Reisch jatkoi sittemmin yhteistyötä Forstin kanssa käsikirjoittamalla myös Naamiaiset (Makserade, 1934). Tilanteen kiristyessä Euroopassa Reisch allekirjoitti vuonna 1937 sopimuksen MGM:n kanssa ja teki sittemmin Hollywoodissa yhteistyöä muun muassa Ernst Lubitschin kanssa.

Schubertin lemmentarinan alkuperäisnimi viittaa Franz Schubertin kuuluisaan serenadiin Die Ständchen, mutta elokuva käsittelee pikemminkin keskeneräisen h-molli-sinfonian vaiheita. Biopic-elokuville tyypillisesti kuuluisalle sävellykselle etsitään selitystä tunteiden tasolta. Tarinassa on jonkin verran Schubertin tosielämään liittyviä parametreja, kuten tieto, että hän työskenteli musiikinopettajana Napoleonin sotien tuntumassa vuonna 1813 ja sai pestin kreivi Johann von Esterhazyn musiikinopettajaksi 10-luvun lopulla. Schubertin lemmentarinan alussa säveltäjä (Hans Jaray) on panttilainaamassa kitaraansa ja tutustuu lainaamon omistajan tyttäreen Emmiin (Luise Ulrich), joka avustaa niukkuudessa elävää nuorukaista isänsä (Hans Moser) haukankatseesta piittaamatta. Ennen pitkää kreivi Esterhazyn tytär (Mártha Eggerth) saa Schubertin pauloihinsa, mutta suhteen toteutuminen on mahdotonta. Tätä katastrofia sinfonian keskeneräisyys ilmaisee.

Schubertin lemmentarina ei ole ohjauksellisesti yhtä lennokas kuin seuraavana vuonna valmistunut Naamiaiset, mutta siinä on tukku hienoja oivalluksia. Alun luokkakohtauksessa Schubert innostuu kertotaulun opettamisen lomassa säveltämään laulun Goethen sanoihin, ja kuinka ollakaan, kuriton luokka osoittautuu Wiener Sängerknaben -poikakuoroksi! Hienosti toteutettu on myös Schubertin ja Esterhazyn kreivittären ensikohtaaminen, jossa palvelija kirjoittaa nuoren säveltäjän nimen puuterin peittämään peiliin. Onnistunut on myös rakkauskohtaus viljapellolla. Näitä kuvia Yasujiro Ozu käytti muutamaa vuotta myöhemmin elokuvassaan Ainoa poika (Hitori musuko, 1936). Suomessa Schubertin lemmentarina nähtiin joulupäivänä 1933.


Ei kommentteja: