Matka Italiassa (1953)

Roberto Rossellinin Matka Italiassa (Viaggio in Italia, 1953) alkaa ja päättyy kuvaan autoilusta, matkalla olemisesta, mutta oikeastaan 80 minuutin aikana liikutaan vain vähän, Napolissa, Caprilla ja Pompeijissa. Suurin matka on henkinen. Alex ja Katherine Joyce (George Sanders ja Ingrid Bergman) huomaavat vieraan kulttuurin keskellä avioliittonsa tyhjyyden. Rossellinin tyyli on modernistinen, mutta ei vielä niin antonionimainen, ettei katsojille voisi antaa toivoa, onnellista loppua. Loppukohtaus, jossa Alex ihmettelee italialaisten omituista, sokeaa uskoa Neitsyt Mariaan, on vaikuttava: väkijoukon viedessä Katherinen ero tapahtuu konkreettisesti, ja vasta tämä saa parin luopumaan piikittelyn ja kyynisyyden pakkopaidasta. Rossellini rakentaa elokuvansa vastakohtien varaan: Napolissa kaikki äidit tuntuvat olevan raskaina, ja Pompeijiin hautautuneiden rakastavaisten tunteet kurkottavat kuolemankin yli.

Leppymättömät (1959)

John Hustonin Leppymättömät (The Unforgiven, 1959) perustuu Alan Le Mayn romaaniin, samaan tapaan kuin kolme vuotta aiemmin valmistunut John Fordin Etsijät. Molemmat teokset käsittelevät tai sivuavat rasismia. John Hustonin tulkinta tuntuu kuitenkin hämmentävältä. Samaan aikaan kun valkoisten patologisia ennakkoluuloja kritisoidaan, kiowa-intiaanit kuvataan verenhimoisina tappajina. Zacharyn perheen ottotytär Rachel (Audrey Hepburn) paljastuu intiaaniksi: äiti (Lillian Gish) yrittää estää totuutta paljastumasta. Veljeksistä Cash (Audie Murphy) ei hyväksy sisarensa toiseutta, toisin kuin vanhin veli Ben (Burt Lancaster). Benin ja Rachelin elämä ei olisi mahdollista sen paremmin valkoisten kuin intiaanienkaan keskuudessa. Ehkä tyrmäävin käsikirjoituksellinen ratkaisu löytyy elokuvan lopusta, jossa Rachel ampuu kiowa-veljensä. Rachelin on katkaistava siteensä etniseen alkuperäänsä. Mielestäni kohtaus sotii elokuvan antirasismia vastaan. Miksi etninen konflikti pitää nähdä näin fataalina? Silti elokuva on vaikuttava, ajatuksia herättävä. Se herättää myös paljon kysymyksiä. Miksi John Wisemanin esittämä Abe Kelsey, Zacharyn perhettä vainoava tuomiopäivän profeetta, on pukeutunut etelävaltiolaiseen asuun?

Muuten: Leppymättömistä löytyy Albert Salmen hieno roolisuoritus Racheliä kosiskelevana Charlie Rawlinsina. Muistan hyvin, kun Albert Salmi vieraili Turussa 1980-luvun alkupuolella. Hän osasi vielä vähän suomea, pohjanmaan murretta. Katsoin verkosta Salmen filmografiaa, ja huomain, että hän on kuollut huhtikuussa 1990 mystisissä olosuhteissa. Jotakuinkin 15 vuotta sitten Albert ja Roberta Salmi löydettiin kotoaan ammuttuina.

Ihmeellinen valhe (1929)

Oikeastaan katsoimme tänään vain viimeiset puoli tuntia, sillä elokuva oli jäänyt kesken viikkoja aiemmin. Itävaltalaissyntyisen Hanns Schwarzin melodraama Ihmeellinen valhe (Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna, 1929) on UFA-tuotantoa, ja ARTE esitti sen viime vuonna hienolla orkesterisäestyksellä ja ranskankielisin välitekstein varustettuna. Kopio on erinomainen! Schwarzin nimi mainitaan elokuvahistorioissa yleensä siksi, että hän ohjasi ensimmäisen saksalaisen 100-prosenttisen äänielokuvan Melodie des Herzens (1929), joka olikin ohjaajan seuraava teos heti Nina Petrownan jälkeen. Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna oli minulle täysin tuntematon, enkä muista nähneeni siitä mainintoja missään. Unohdettu mestariteos! Metropoliksen tähti Birgitte Helm esittää nimiroolia, venäläisen kenraalin rakastettua, joka ihastuu nuoreen luutnanttiin Mihail Silieffiin. Nina kertoo suurimman valheensa elokuvan lopussa. Hän pelastaa Mihailin korttihuijaussyytöksestä ja lupaa palata kenraalin ylelliseen asuntoon. Mihailille hän valehtelee väittämällä rakkautensa haihtuneen. Kenraalille hän valehtelee tekemällä itsemurhan ja säilyttämällä rakkautensa Mihailiin. UFA:n studioille loihdittu luminen Pietari hivelee silmää, samoin alun ja lopun liikkuva kamera.

Suomessa Die wunderbare Lüge der Nina Petrowna sai nimekseen Ihmeellinen valhe, kun elokuva sai ensi-iltansa Astoriassa ja Punaisessa myllyssä 30.12.1929.

Varjojen yö (1939)

Arki-iltana aikaa tuntuu olevan vähän: katsomme Marcel Carnén Varjojen yötä (Le Jour se lève, 1939) ensin hiukan, ja Onnin nukutuksen jälkeen loput, vaikka kellon viisarit siirtyvätkin jo seuraavan päivän puolelle. Mutta ajankohta on lopultakin oikea. Valvomme niin kuin François (Jean Gabin), joka odottaa päivän nousua. Carnén runollinen elokuva on loistava. Se alkaa ampumakohtauksella, jossa Valentin (Jules Berry) hoipertelee portaikkoon ja heittää hengensä. Kolmen takautuman kautta kerrotaan, miten François tähän tekoon päätyi. Erityisen vaikuttavia ovat pitkinä ristikuvina toteutetut siirtymät nykyhetkestä menneeseen. Varjojen yö on täynnä vastakohtia: kaksi miestä, kaksi naista, työläinen ja filosofian tohtoriksi paljastuva koirankouluttaja, arkisen perhe-elämän suloisuus ja ylellisen Rivieran kaipaus, yksilön vapaus ja yhteisön odotukset, iltahämärä ja aamunkoitto. Jean Gabin on tässä elokuvassa parhaimmillaan, välillä aggressiivisen suorasukainen, välillä mietteliään hauras, runollinenkin. Ennen kohtalokasta yötä François on laittanut kellon soimaan. Se herättää katsojan räminällään klo 6.20, mutta silloin François'n silmät ovat jo peruuttamattomasti sulkeutuneet.

Baraka (1992)

Jo ensimmäisistä kuvista lähtien Baraka tuo mieleen Godrey Reggion ohjaaman ja Francis Ford Coppolan tuottaman Koyaanisqatsin (1983). Vain Philip Glassin maaginen, suggestiivinen musiikki puuttuu. Vilkaisu Internet Movie Databaseen tuo vahvistuksen: Fricke oli mukana Koyaanisqatsissa käsikirjoittajana, kuvaajana ja leikkaajana. Visionäärinen, runollinen elokuva kertoi kulttuurin muutoksesta, hopi-intiaanien hautamaalauksista moderniin kaupunkikulttuuriin. Reggio jatkoi sittemmin menestyskonseptiaan elokuvissa Powaqqatsi (1988) ja Naqoyqatsi (2002). Silti Fricken Baraka on itsenäinen teos. Kuvaus hivelee silmää: Koyaanisqatsin tapaisia nopeutuksia ei ole paljon, mutta ne ovat sitäkin tehokkaampia. Liukuhihnalla kiitävät kananpojat rinnastuvat kauppakeskuksen liukuportaisiin: yksilö on vain reunamerkintä kulutusyhteiskunnan rahavirrassa. Elokuva on visio maailman tilasta ja luonnon ja kulttuurin suhteesta, uskonnollisesta ikuisuuteen kurottamisesta päädytään globaaleihin ongelmiin, sotaan ja köyhyyteen, ja lopulta jälleen takaisin transkendenssiin, unelmien ja todellisuuden ristiriitaan. Ehkä kaunein kuva on otos mietteliäästä apinasta, joka filmin alkumetreillä kököttää hyisessä vedessä ja katselee ympärilleen ajatuksiinsa vaipuneena.

Seitsemäs sinetti (1957)

Lähes 50 vuotta on kulunut siitä, kun Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Ehkä teoksessa on toisen maailmansodan jälkeistä, jännittyneen poliittisen tilanteen luomaa pessimismiä. Sodasta palaava soturi löytää vain tuhon ja toivottomuuden. Odottaako kuoleman jälkeen pelkkä tyhjyys, niin kuin ritari Antonius Block (Max von Sydow) kysyy. Vastausta ei tiedä edes kuolema, jonka kanssa ritari pelaa shakkia lykätäkseen väistämätöntä loppuaan. Toivottomassa maailmassa, jossa flagellantit saarnaavat maailmanloppua ja rutolle etsitään syyllisiä, taide suo kuitekin henrireiän. Näyttelijäpariskunta, Jof (Nils Poppe) ja Mia (Bibi Andersson), ehtii erota seurueesta ennen viimeistä kuolemantanssia. Seitsemännessä sinetissä on voimakas tunnelma: ei ole ihme, etteivät lapsuudessa näkemäni tv-esityksen kuvat ole unohtuneet.

Punainen psalmi (1972)

Onkohan Bernardo Bertolucci saanut vaikutteita Miklós Jancsólta elokuvaansa 1900 (Novecento, 1976)? Punaisessa psalmissa (Még kér a nép, 1972) Jancsón liikkuva kamera tuo mieleen Bertoluccin, varsinkin kohtauksessa, jossa työläiset käyvät käsiksi maatilan pehtooriin. Punainen psalmi on tyylitelty ja rakentuu paitsi laulun ja tanssin myös virtuoosimaisen kamerankäytön varaan. Elokuvan ensimmäinen otos on huikea ja taitaa katketa vasta ensimmäisten laukausten kajahdukseen. Punainen psalmi kertoo vuodesta 1898, maatyöläiset kapinasta ja sen tylystä nujertamisesta. Tällaista elokuvaa ei enää juuri näe. Se on harmi, vaikka moni varmaan pitäisi uskonnon ja politiikan sumeilematonta yhteenliittämistä kyseenalaisena. Minusta lopputulos on kauneinta elokuvaa, mitä vähään aikaan olen nähnyt!