Millainen sulhanen (The Importance of Being Earnest, 1952)

Anthony Asquithin mahtava Oscar Wilde -filmatisointi The Importance of Being Earnest (1952) nähtiin Suomessa ensi-illassa keväällä 1953, jolloin se sai suomenkielisen nimen Millainen sulhanen. Wilden näytelmää on Suomessa esitetty eri nimillä, kuten – aakkosjärjestyksessä – Bunbury, Ernestiyden merkitys, Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, Mitä merkitsee olla nimeltään Ernest, Sankarikeikarit, Sulhaseni Ernest, Tärkeintä on olla aito ja Tärkeintä on olla Uno.  Nimien kirjavuus kertoo nimeämisen vaikeudesta, hankaluudesta suomentaa Wilden nokkela sanaleikki, mutta toisaalta monet nimet kielivät näytelmän suuresta suosiosta myös Suomessa. Teräväkielinen ja sujuva farssi on ilahduttanut suomalaista teatteriyleisöä erityisesti 1910-luvulta lähtien. Alkuperäinen näytelmä on vuodelta 1895.

Näytelmällisyys on ollut ohjaaja Anthony Asquithille tietoinen lähtökohta. Millainen sulhanen alkaa teatterista ja kuvaa katsomoa, kunnes esirippu nousee ja paljastaa päähenkilön, John (Jack) Worthingin (Michael Redgrave), joka on juuri ottamassa kylpyä. Elokuva myös päättyy muistutukseen siitä, että on kyse tunnetusta teatterikappaleesta. Teatterillisuus näkyy myös vähäisinä tapahtumapaikkoina, alussa ollaan kaupungissa ja lopussa maalla. Tämä heijastelee tarinaa, jossa päähenkilöllä on kaksi identiteettiä. Kaupungissa hän on boheemi Ernest ja maalla konservatiivisempi Jack, joka on nuoren Cecilyn (Dorothy Tutin) huoltaja. Jackin hyvä ystävä on Algernon Moncrieff (Michael Denison), jolla on kuvitteellinen toveri Bunbury. Wilde käytti asetelmaa oman aikansa yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamiseen ja karnervalisointiin, ja vaikka elokuvatulkinnassa nykyisyyden kuvaus on muuttunut epookkidraamaksi, koomisten väärinkäsitysten vetovoima toimii yhä. Asquithin ohjaus on sujuvaa ja kokonaisuus nautittavaa katsottavaa. Saman totesi kriitikko Martti Savo Vapaa Sana -lehdessä vuonna 1953 ja korosti vielä, miten ohjaaja Asquith tulee itse asiassa samasta yhteiskuntaluokasta, jolle elokuva nauraa. Savo toteaa: ”Millainen sulhanen on ennenkaikkea henkilöohjauksen tulos. Ja mikä tulos! Kun jumalat (ylimystö) menettävät maineensa, heille nauretaan. Se on tappion merkki.”