Venetsian aaveet (A Haunting in Venice, 2023)

Venetsian aaveet (A Haunting in Venice, 2023) on Kenneth Branaghin kolmas Hercule Poirot -elokuva. Olen nähnyt niistä vain ensimmäisen, vuonna 2017 valmistuneen Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Nyt huomaan, että blogiteksti jäi silloin kirjoittamatta, vaikka olen pyrkinyt muutaman sanan laittamaan muistiin aina kun mahdollista. Käsikirjoittajana on koko Poirot-triptyykin ajan ollut Michael Green, jolla on jo laaja kokemus elokuvien ja televisiosarjojen taustalla. Kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat tunnetuimpiin Agatha Christien romaaneihin, mutta uusin tuoteperheen jäsen pohjautuu vähemmän tunnettuun dekkariin Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party). Se ilmestyi alun perin vuonna 1969 (suomeksi vuonna 1970). 

Venetsian aaveet kertoo jo nimellään isosta muutoksesta alkuperäisromaaniin nähden. Tarina on sijoitettu vuoden 1947 Venetsiaan, jonne Poirot on vetäytynyt eläkepäiviään viettämään, eikä enää aio palata salapoliisin työhön. Venetsia todella hallitsee elokuvaa, ensimmäisistä kuvista viimeisiin asti, ja tämä antaa teokselle turistista sävyä. Ehkäpä paikanvalintaan on liittynyt myös attraktioarvo: Venetsian myyttiset maisemat ja mysteerit kiinnostavat oletusarvoisesti kansainvälistä yleisöä enemmän kuin pienen englantilaisen kylän tapahtumat. Tarinakaan ei ole säästynyt muutoksilta: kun romaanissa tyttö murhataan kesken kurpitsajuhlan, Venetsian aaveissa murha on jo tapahtunut ja Poirot itse on vaarassa tulla hukutetuksi vesiastiaan...

Käsikirjoittaja Michael Green on ammentanut vaikutteita kauhuelokuvan perinteestä, ja kieltämättä Christien romaani tähän geneeriseen asetelmaan hyvin taipuukin, myös niihin yliluonnollisiin sävyihin, joita elokuvaversioon on tuotu. Venetsian aaveissa on paljon varhaisen Hollywood-kauhun piirteitä: venetsialainen palazzo on nyt a haunted house, jossa niin syylliset kuin syyttömätkin joutuvat ponnistelemaan. Silti, näistä elokuvallisista lähtökohdista huolimatta, Venetsian aaveet on hyvin televisiomainen. Itse olisin kaivannut kerrontaan enemmän laveutta, varsinkin kun spektaakkelimaiset puitteet ovat koossa. Kiinnostava puoli Greenin ja Branaghin tulkinnassa on vanhenevan salapoliisin kuvaus. Alussa uusien asiakkaiden torjunta on kuvattu  koomisessa valossa, mutta vähitellen tarina vakavoituu. Yliluonnollisen tarjoama haaste on Poirot'n vanhenemisen vertauskuva: salapoliisin ote tuntuu kirpoavan. Toisaalta, elokuvan lopussa myyttinen sankari palaa totuttuun rooliinsa, hieman samaan tapaan kuin tuoreimman Indiana Jones -elokuvan lopussa vanheneminen ja myytin vahvistaminen asettuvat yhteen.