Senso (1954)

Luchino Viscontin Senso (1954) on hiljattain julkaistu Studio Canalin bluray-sarjassa. Camillo Boiton novelliin perustuva melodraama merkitsi Viscontin uralla käännettä siinä mielessä, että takana olivat neorealistisesta perinteestä ammentavat Maa järisee (La terra trema, 1948) ja Bellissima (1951). Senso otti samanaikaisesti määrätietoisen askeleen kohti historiaa ja kohti oopperallista tyylittelyä. Boiton novelliin Viscontin draama lisäsi nimenomaan historiallista ulottuvuutta: vuoden 1866 poliittista taustaa ja Italian yhtenäisyyspyrkimyksiä on kuvattu laajemmin, ja tarinaan lisättiin Italia-aktivisti Roberto Ussonin (Massimo Girotti) rooli.

Senson aloituskohtaus on legendaarinen: Verdin Trubaduuria esitetään Venetsiassa, kun Manricon strettan jälkeen italialaiset nationalistit alkavat osoittaa mieltään Itävallan joukkoja vastaan. Samalla saa alkunsa intohimodraama. Ensimmäisenä katsoja tutustuu juuri Roberto Ussoniin, mutta pian katsojalle esitellään draaman keskushenkilö, kreivitär Livia Serpieri (Alida Valli). Livia ihastuu itävaltalaiseen upseeriin Franz Mahleriin (Farley Granger) siitäkin huolimatta, että Mahlerin vaikutuksesta Ussoni joutuu maanpakoon. Vähitellen Livia ajautuu suhteessaan yhä pidemmälle, kavaltaa vallankumouksellisten rahat, jotta Franz voisi vapautua armeijan ikeestä, ja lähtee lopuksi Franzin perään Veronaan. Kun Livia saapuu perille, Franz on vajonnut täydelliseen dekadenssiin. Epäselväksi jää lopulta, onko Franzin tila vain luonnollista jatketta niille epäluuloille, jotka elokuvan aikana ovat heränneet, vai onko se vain tulosta petturuuden kokemuksesta ja siitä itsekunnioituksen kadottamisesta, johon armeijan velvollisuuksista luistaminen on johtanut. Selvää tietysti on, ettei Sensoa voi arvioida psykologisen uskottavuuden perusteella, koska kaikki on yhtä epäuskottavaa kuin Verdin tai Puccinin oopperoissa. Tai ehkäpä tarinan uskottavuus on kokonaan toisella tasolla, siinä tunteisiin heittäytymisessä, jota Livia - ja ehkäpä Franzkin - osoittaa. Elokuvan nimi Senso viittaakin tunteeseen: historiassa läsnä oleminen merkitsee vahvojen tunteiden kokemista. Visconti korostaa tunteiden valtaa Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian sävelin. Kun Livia elokuvan alkupuolella ryntää etsimään Franzia Venetsiasta, itävaltalaisen säveltäjän massiiviset akordit täyttävät ääniraidan. Sama toistuu, kun Livia tekee ratkaisun rahojen antamisesta Franzille ja kun Livia lopussa hylkää aviomiehensä ja lähtee itävaltalaisten hallitsemaan Veronaan.

Minulla on aina ollut vaikeuksia ottaa Farley Grangeriä vakavasti itävaltalaisena upseerina, mutta Alida Valli on loistava Livian roolissa. Rakkauden tuska vaihtuu lopussa katkeraksi vihaksi, ja Senso päättyy yhtä murheellisesti kuin Puccinin Tosca.