Piiritys (1965)

René Clairin viimeinen pitkä näytelmäelokuva Piiritys (Les fêtes galantes, 1965) oli ranskalais-romanialainen yhteistuotanto. Ensi-illan aikaan Clair oli 67-vuotias. Teos pohjautui Clairin omaan käsikirjoitukseen, ja Piiritystä voi luonnehtia lähinnä historialliseksi huvinäytelmäksi. Tyylilajin valintaa voi pitää epämuodikkaana ja epätyypillisenä, kun samaan aikaan uusi aalto oli kiihkeimmillään ja yhteiskunnallisessa keskustelussa painotettiin ajankohtaisten aiheiden käsittelyn merkitystä. Toisaalta ratkaisu on puhdasta Clairiä ja jatkaa 50-luvun tuotannon teemoja. Leikillinen historian käsittely tuo mieleen toisaalta Sacha Guitryn elokuvat, toisaalta itäeurooppalaiset vieraannutetut historiankuvaukset, kuten Karel Zemanin Kaksi muskettisoturia (Bláznova kronika, 1964), joka oli valmistunut edellisenä vuonna.

Piiritys alkaa nykypäivän museosta, jonka seinällä on maalaus ”Allenbergin piirityksestä”. Tämän jälkeen elokuva siirtyy menneisyyteen, tuntemattomaan maahan, oletettavasti 1700-luvun alkuun, jossa Beaulieun ruhtinaan (Jean Richard) joukot ryhtyvät piirittämään Allenbergin markiisiin (György Kovacs) linnaa. Konfliktin syy jää epäselväksi, mutta loppuratkaisu antaa ymmärtää, ettei sotimisen syy ole osapuolille itselleenkään selvää. Allenbergin prinsessa Hélène(Geneviève Casile) on, kuten ennen pitkää ilmenee, rakastunut Beaulieun ruhtinaan poikaan Frédériciin (Christian Baratier), jolloin tarina saa Romeon ja Julian rakkauskertomuksen piirteitä – tosin vain hetkeksi, sillä juuri nuorten rakastavaisten liitto saa pattitilanteen purkautumaan ja piirityksen päättymään. Osapuolten välillä liikkuu nuori sotilas Jolicoeur (Jean-Pierre Cassel), joka lopulta junailee ratkaisun. Tärkeä rintamalinjojen yli risteilevä hahmo on myös maanviljelijä Thomas (Philippe Avron), joka tahtomattaan joutuu vyyhtiin mukaan.

Elokuvan alkuperäisnimi Les fêtes galantes viittaa rokokooajan galantteihin juhliin, joita muun muassa Antoine Watteaun kuvasi maalauksissaan. Aristokratian joutilaan elämän innoittamana myös Paul Verlaine julkaisi runokokoelman Fêtes galantes (1869). Clairin elokuvan huumori piilee siinä, että 1700-luvun sota esitetään aristokratian ulkoilmajuhlana, jossa sodanjohtoa kiinnostaa paljon enemmän päivällispöytä kuin se, mitä hierarkian alemmille tasanteille kuuluu. Piiritys on herkullisimmillaan ruokailukohtauksissa: kun Allenbergin markiisin juhlapöytä joutuu tyytymään savusilliin, Beaulieun telttaan kannetaan määrättömästi syötävää.

Suurin hauskuus koittaa elokuvan lopussa. Allenbergin markiisilla on vaikea taipua sovintoon, vaikka ruokapöydän antimet houkuttavat, sillä hän pelkää historian tuomiota. Samassa taivaalta kuuluu römeä Historian Ääni, joka toteaa, ettei vaaraa ole. Piiritystä voi pitää ajankohtaisena, joskin hienovaraisena kommenttina sodan tarkoituksettomuudesta ja poliittisten rintamalinjojen keinotekoisuudesta. Elokuvan viimeisissä kuvissa on erityistä kriittistä särmää: Thomas kuuluu maan hiljaisiin, joka saa lähteä, eikä hänen kohtalonsa kiinnosta Historiaakaan.