Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954)

Tuli pakottava tarve katsoa Vittorio de Sican elokuva Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954), ja onneksi olin tallentanut sen VHS-kasetille vuonna 1996. Jos olen oikein ymmärtänyt, elokuva on nähty televisiossa vain tämän yhden kerran. Yllättävän hyvässä kunnossa Philipsin nauha oli säilynyt. De Sican uralla Napolin kultaa valmistui elokuvien Umberto D. – elämän vanki (Umberto D., 1952) ja Kohtalokas laituri (Stazione termini, 1953) jälkeen. Siinä on neorealistista karheutta, mutta toisaalta elokuva on erinomaista teatteria, komediaa ja trgediaa yhtä aikaa. Episodielokuvat ovat usein herättäneet kriitikoissa närkästystä, mutta Napolin kultaa osoittaa, miten hedelmällistä erilaisten tarinoiden yhdistäminen voi olla, varsinkin kun ohjaaja on kaikissa episodeissa sama ja tyyli säilyy koko teoksen ajan yhtenäisenä. Miten Napolin kaltaista kaupunkia voisikaan kuvata paremmin kuin nimenomaan yhdistämällä pieniä ja suuria tarinalinjoja?

Napolin kultaa koostuu kuudesta kertomuksesta, jotka ovat pituudeltaan erilaisia. Voimaannuttavassa avausepisodissa perheenisä (Totò) kerää vihdoin voimansa ja häätää asunnostaan siellä vuosikausia loisineen gangsterin. Toinen episodi ”Pizze e credito” on varmaankin elokuvahistorian loistavin pizzatarina: Sophia Loren esittää pizzantekijä Sofiaa, joka työskentelee miehensä kanssa katukeittiössä. Eräänä päivänä sormus on kadonnut Sofian sormesta, ja hätäpäissään hän selittää sen joutuneen pizzan mukana jollekin asiakkaalle. Aivan loistava on jakso, jossa pizzantekijät koettavat urkkia, olisiko sormus juuri vaimonsa menettäneellä ja pohjatonta surua kokevalla Don Peppinolla (Paolo Stoppa). Lyhyin episodi on kolmas, joka seuraa kuolleen lapsen hautajaissaattuetta Napolin kaduilla. Se on melkein sanaton pikapiirros kuoleman läsnäolosta ja äidin surusta. Neljäs kertomus marssittaa esiin itsensä Vittorio de Sican, joka esittää pelihimosta kärsivää kreivi Prosperoa. Niin kova on himo, että Prospero pelaa päivisin pikkupojan kanssa casinoa. Napolin kullan huipennus on viides kertomus ”Teresa”, joka seuraa järjestettyä avioliittoa: Teresa (Silvana Mangano) on menossa naimisiin Don Nicolan (Erno Crisa) kanssa, mutta tuoreelle aviomiehelle kaikki onkin vain lavastusta, sillä hän rakastaa itsemurhan tehnyttä Luciaa ja on luvannut omistautua kuolleen muistolle. Vaikka Napolin kultaa sisältää paljon traagista, se päättyy ilkikurisesti. Päätösepisodissa veijarimainen professori (Eduardo de Filippo) kertoo viisauksia napolilaisille: televisioesityksen suomentajalla on epäilemättä ollut työtä, kun professorin kehittämille provokatorisille eleille on syntynyt suomenkielinet vastineet, kuten ”pärähdys”, jolla kaupunkilaiset osoittavat mieltään.