Tuntematon sotilas (2017)

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) keräsi ensi-iltaviikonloppunaan poikkeuksellisen katsojamäärän. Digitaalisten kopioiden aikana on mahdollista tarjota elokuvaa laajalla rintamalla, ja selvästi uusi tulkinta Väinö Linnan romaanista on herättänyt yleisön kiinnostuksen. Aikaisemmat Tuntemattomat saivat ensi-iltansa varsin myöhään (jos ajatellaan kalenterivuoden näkökulmasta), Laineen elokuva lähellä joulua 23.12.1955, Mollbergin tulkinta itsenäisyyspäivänä 6.12.1985. Nyt Louhimiehen Tuntematon ehtii tehdä ennätyksiä jo paljon ennen Suomi100-juhlia. Minulle uuteen Tuntemattomaan valmistautuminen on merkinnyt myös paluuta aikaisempiin tulkintoihin. Mieleeni on tullut Mollbergin elokuvan Turun ensi-ilta, joka oli elokuvateatteri Kinolassa. Sattumalta Turussa oli silloin puolustusvoimien paraati, ja muistan puikkelehtineeni sotilasajoneuvojen välistä elokuvateatteriin. Glasnostin käsite oli samana vuonna tullut julkisuuteen, ja Neuvostoliitto oli muutoksessa, mutta silloisessa poliittisessa tilanteessa Mollbergin rauhanviesti teki vaikutuksen. Julkisuudessa esitettiin silloinkin epäilyksiä siitä, kannattaako Linnan romaania enää filmata. Mollbergin elokuvan kohdalla keskusteluun vaikutti myös etukäteistieto siitä, kuinka paljon ohjaaja oli hyödyntänyt käsivaralta kuvaamista. Kaiken tämän valossa on vaikea suhtautua puheenvuoroihin, joissa on epäilty uuden tulkinnan tarpeellisuutta. Klassikoita kuuluukin tulkita uudelleen. Ehkä tämän takia minusta on ollut vaikea myöskään katsoa elokuvaa arvostelevasti ja pohtia, onko se hyvä vai huono: pikemminkin olen utelias miettimään, mitä uutta Louhimiehen Tuntematon tarjoaa ja mitä se voisi antaa.

Uusi Tuntematon alkaa ja päättyy veteen: veden pinta on raja toden ja epätoden, rauhan ja sodan välillä. Sota tempaisee pinnan alle, ja hetkessä kaikki näyttäytyy toisessa valossa. Lopussa, perääntymisvaiheen aikana Rokka (Eero Aho) on jo vajoamassa veden alle kantaessaan Sutta (Arttu Kapulainen) joen yli, kunnes hän kohoaa uudelleen pinnalle. Jos veden pinta on tärkeä, tuntuu, että Louhimiehen Tuntematon on hyvin vahvasti myös maan pinnalla, osin alapuolellakin, mättäiden välissä, ojissa, juoksuhaudoissa. Jos Mollbergin tulkinnassa näkökulma oli suon yli juoksevan sotilaan tärisevä katse, Louhimiehen elokuvassa ryömitään maassa. Kokonaiskestoon nähden elokuvassa on yllättävän vähän avaria näkymiä – poikkeuksina toki alun harjoituskenttä, myöhempi rajan ylitys ja Petroskoihin saapuminen. Sen sijaan kamera on kiinni ihmisissä, joiden näkökulma sotaan avautuu poteron pohjalta, tai vaikka ojasta, kuten perääntymisvaiheessa, jossa Koskela (Jussi Vatanen) heittää kasapanosta neuvostotankkia kohti. Mieleen tulee, miten Toini Havu aikanaan kritisoi Linnan romaania siitä, ettei se rakenna kokonaiskuvaa sodasta ja asetu yleisemmälle tasolle, tarkastelemaan sodan kokonaiskehystä. Miksi pitäisikään, kun tavoitteena on kuvata sotilaiden kokemusta? Uudessa Tuntemattomassa näkökulman ruumiillinen maanläheisyys korostaa sitä, miten kaukana rivimiehet lopulta ovat siitä politiikasta, joka heitä heittelee milloin eteenpäin, milloin taaksepäin. Laajempi historiallinen kehys toki ilmenee, kuten Mollberginkin tulkinnassa, esimerkiksi kiljunjuontikohtauksessa, jossa sotilaiden ja upseerien ideologinen ero käy selväksi. Louhimies käyttää muutamia kertoja myös aikalaisdokumentteja tavalla, joka vahvistaa historiallista kontekstia.  Laineen ja Mollbergin tulkintaa enemmän Louhimiehen elokuvassa kuvataan luonnonympäristöä, ja tuntuu, että käsikirjoittajat ovat saaneet vaikutteita sekä sodan ympäristövaikutuksiin liittyvästä tutkimuksesta että 2000-luvun sotaelokuvien runollisuudesta, varsinkin Terence Malickin elokuvista. Kun rauha vihdoin koittaa, tuhon jäljet ovat vahvat. Luontokuvaa rakennetaan elokuvassa myös äänimaiseman kautta: en muista missään kotimaisessa sotaelokuvassa kuulleeni näin paljon linnunlaulua ääniraidalla.

Kaikki Tuntemattoman tulkinnat ovat pitkiä: Louhimiehen ohjauksella on kestoa noin kolme tuntia. Tämä on varmaankin välttämätöntä, jotta sodan piinaavuus välittyisi. Uudessa Tuntemattomassa aika jakaantuu osapuilleen siten, että ensimmäinen tunti tutustuttaa henkilöhahmoihin ja johdattaa tarinan Petroskoin porteille. Kahden tunnin jälkeen alkaa perääntymisvaihe, joka kestää elokuvan viimeisen kolmanneksen. Sain vaikutelman, että ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa on paljon tuttua Laineen ja Mollbergin tulkintoihin nähden, ja elokuva ikään kuin lunastaa odotuksia tuttujen lauseiden ja tilanteiden kautta. Tämän jälkeen käsikirjoituksen suunta on rohkeampi, ja ennen kaikkea Kariluodon (Johannes Holopainen) ja Rokan (Eero Aho) hahmot paikantuvat elokuvan keskiöön. Molempien henkilöiden kohdalla Tuntematon avaa katsojalle myös kotirintamanäkökulman. Näistä kotirintamakuvauksista, ja myös naisten roolista, on ehditty jo ensi-illan jälkeen keskustella niin julkisuudessa kuin sosiaalisessa mediassakin. Minun mielestäni kotirintaman näkökulmaa on mukana melkein maksimaalinen määrä siihen nähden, mitä tarinaan on kytkettävissä niin, että näkökulma pysyy päähenkilöiden kokemuksellisuudessa. Lisäys on kiinnostava, koska se korostaa varsinkin Rokkaa henkilönä, jolla on elämänhistoria, puoliso (Paula Vesala) ja lapsikatras, joka isää odottaa. Toki Linnan romaanissa ja Laineen tulkinnassakin Rokka viittaa perheeseensä, mutta katsojalle rintaman ulkopuolista elämää ei näytetä. Ymmärsin Louhimiehen tulkinnan niin, että elokuva nimenomaan haluaa antaa Rokasta täydemmän kuvan katsojalle. En ole varmaankaan ainoa katsoja, joka on aina halunnut tietää Rokasta enemmän! Laineen Rokka (Reino Tolvanen) oli sujuvakielinen, talvisodan kokenut konkari, jonka huumori piti tilanteen tasalla. Mollbergin Rokka (Paavo Liski) oli astetta kokeneempi ja selviytyjä hänkin. Louhimiehen Rokka lähtee liikkeelle humoristisena jermuna, mutta hän saa aikaisempaa kapinallisemman särmän, ehkä siksikin, että uudessa Tuntemattomassa Lehdon painoarvoa kapinallisena on vähennetty. Ja lopulta Rokka on yksi niistä murtuneista mielistä, joita Ville Kivimäki on kuvannut tutkimuksissaan. Viimeisissä kuvissa Rokka ei hymyile eikä virnuile: sota on ollut henkinen täräys, jonka kanssa on pystyttävä elämään. Paatuneimmankin ihon alle kärsimykset menevät. Rokan tarina rinnastuu elokuvassa Kariluotoon, joka alussa pelkää, eikä saa miehiään komennettua eteenpäin. Hänelle tarjoituisi mahdollisuus rauhalliseen elämään, siirtoon muihin tehtäviin, joita puoliso ehdottaa, mutta hän palaa etulinjaan. Lopussa Kariluoto on samassa tilanteessa kuin alussakin, mutta jatkaa eteenpäin. Pelkonsa hän on ehkä voittanut, mutta hinta on kova.

Olen aina ajatellut, että Tuntemattomassa sotilaassa, niin romaanissa kuin sen teatteri- ja elokuvatulkinnoissakin on kyse sen tutkimisesta, miten sotaan suhtaudutaan ja miten se erilaisiin ihmisiin vaikuttaa. Louhimiehen elokuva tuo tähän tulkintaperineeseen selkeästi uusia lisiä, varsinkin Rokan ja Kariluodon hahmojen kehittämisen kautta. Hietanen (Aku Hirviniemi) ei ole yhtä vahvasti keskiössä: ehkä Hietasen repliikit edustavat enemmän Tuntemattoman tulkintaperinnettä, joka kuultaa läpi väistämättä. Uutta lisää Hietasen hahmoon tuo suhde petroskoilaiseen Veraan (Diana Pozharskaya), mutta ainakin elokuvateatteriversiossa tämä jää vähälle. Kiinnostavaa on nähdä, onko myöhemmässä televisiosarjassa enemmän aineistoa mukana. Myös Koskelan hahmo ankkuroituu Tuntemattomien perinteeseen. Kaikissa Tuntemattomissa on ollut erinomaiset Koskelat, Laineella Kosti Klemelä ja Mollbergillä Risto Tuorila, jotka olivat rehtiyden perikuvia. Jussi Vatasen tulkinta istuu tähän jatkumoon hyvin, mutta ehkä aavistuksen omapäisempänä aiempiin verrattuna. Jatkuvuutta edustaa myös Pirkka-Pekka Petelius. Mollbergin elokuvassa hän oli Hietanen, ja Petelius tiettävästi opiskeli murretta Askaisissa pitkään ennen kuvauksia. Nyt Petelius on kapteeni Kaarna, jonka vakava katse jää mieleen uuden Tuntemattoman alkumetreiltä. Kokeneena hän tietää, mitä on tulossa.