Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa

Kävimme katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Seitsemän veljestä jo 15. marraskuuta, mutta bloggaaminen on jäänyt. Nyt muistikuvat ovat jo vähän ehtineet hiipua, mutta esitys oli vahva ja ajatuksia herättävä. Paljon on puhuttu 1970-luvun Veljeksistä, ja se on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että Maijalan tulkinta alkaa viittauksella historiaan. Kun esirippu nousee, ensimmäinen näkymä on viittaus Kaj Puumalaisen 70-luvun lavastukseen, samoin menneeseen viittaavat keppejään paukuttavat veljekset. Sitä ennen on näyttämöllä ehtinyt vilahtaa myös silmälasipäinen, Kalle Holmbergin oloinen isähahmo, siivet selässä. Myöhemmin selviää, että veljesten lisäksi nähdään vain kaksi muuta näyttelijää: Petri Rajala esittää muut miesroolit ja Ulla Koivuranta naisroolit. Jos isä ja äiti tulevat vastaan kaikissa hahmoissa, tavallaan Lauri Maijala on itse kahdeksas veljes ja Holmberg hänen symbolinen isänsä. Mutta alun jälkeen Maijalan tulkinta pyyhkäisee omille teilleen, ja yhteistä vanhaan on vain veljestä loputon energisyys: Juhani (Joonas Saartamo), Aapo (Olli Rahkonen), Tuomas (Pyry Äikää), Simeoni (Markus Järvenpää), Timo (Joel Mäkinen), Lauri (Jonas Saari) ja Eero (Paavo Kinnunen) täyttävät näyttämön väkivaltaisella voimalla.

Aleksis Kiven kieli on alusta lähtien vahvasti esillä, vaikka uusi Seitsemän veljestä on samalla hyvin fyysinen. Henki ja ruumis ovat erottamattomia. Kun aapista paukutetaan päähän, sitä konkreettisesti paukutetaan, ja tässä törmäilyssä veljekset paiskautuvat päin oppimattomuuden muuria sellaisella voimalla, että se todella tuntui katsomon ensimmäiselle riville. Erityisen vaikuttavia ovat Laurin ja Simeonin monologit, joissa Kiven sanonta pääsee valloilleen, mutta samalla veljesten visiot kuvaavat sitä epätoivoa, jonka vallassa he elävät. He tuntuvat rimpuilevan umpikujassa, josta ei löydy tietä ulos. Maijalan tulkinnassa kauimmas yhteiskunnasta päätyy Juhani, joka ei pysty pidättelemään väkivaltansa. Paljon mietin kohtausta, jossa Juhanin päässä napsahtaa. Haluaako Maijala sanoa, että väkivaltakin on vain käytäntö, tapa reagoida siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat? Mieleen tulee Heikki Ylikankaan ajatus puukkojunkkariudesta: kun syrjäkyliltä tultiin keskuksiin, nuorukaiset eivät pystyneet vastaamaan huulenheittoon ja sanaleikkeihin. Puukkoon tarttuminen oli kielen korvike. Turun kaupunginteatterin uudessa tulkinnassa Kiven romaanista on karsittu paljon, mutta tuntuu, että siinä on tulkinnan kannalta kaikki olennainen. Veljesten ei tarvitse näytelmän lopussa purjehtia avioliiton satamaan. Tämä ei ole kansakunnan rakennustarina (Impivaara-kohtauskin on ironinen heitto hermeettisen Suomi-kuvan suuntaan), vaan kertomus vapautumisesta kielen kautta. Kun Juhani tarttuu aapiseen, draama on tullut päätepisteeseensä.