Samurai Rauni Reposaarelainen (2016)

Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) edustaa tuoretta suomalaista, vai pitäisikö sanoa porilaista, independent-tuotantoa. Onneksi se nähtiin televisiossa, sillä elokuvateatterikierros meni nopeasti ohi. Mika Rätön ohjaama ja Sami Sänpäkkilän kuvaama ja leikkama elokuva on monella tapaa hämmästyttävä teos: jo pelkästään ajatus yhdistää Meri-Porin kuvaukseen japanilaisen elokuvan elementtejä on pähkähullu – ja juuri siksi kiinnostava. Onko Reposaari siis yhtä eristynyt maailma kuin yksinäinen saari Kaneto Shindōn klassikossa Alaston saari (Hadaka no shima, 1961)? Toisaalta elokuva tuntuu vihjaavan, että nimenomaan näin on. Mutta toisaalta Reposaari näyttäytyy monenlaisten kansainvälisten vaikutteiden risteysasemana, ja sitähän se on ollutkin niin kuin niin monet merelliset paikkakunnat. Elokuvassa on kirjava kavalkadi ihmeellisyyksiä: tarinaa puhkovat kuvitteellisen japanilaisen kirjailijan Kito Kokorun lauseet, jotka ovat peräisin tämän (oletetusta) teoksesta Totuus. Tätä kommentidaan elokuvan loppupuolella, kun muuan henkilöhahmoista pitää hyppysissään Tuure Vierroksen kirjaa Valhetta kaikki totuus...

Päähenkilö Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö) tuntuu terrorisoivan yhteisöään, samastuu samuraiden maailmaan ja tekee askeettisia harjoituksia kelluvalla jäälautalla. Murhayrityksen jälkeen hän lähtee metsästämään syyllistä, tuhoisin seurauksin. Elokuvassa trash-kulttuuri yhtyy art house -elokuvan vaikutteisiin. Tarinan seuraaminen voisi olla raskasta, mutta napakka leikkaus ja tarinan elliptisyys pitävät katsojan mielenkiinnon vireillä, vaikkakaan en ole varma katsonko elokuvaa kovin pian uudelleen. Elokuva päättyy camp-henkiseen kuolemankävelyyn Reposaaren halki morriconemaisen musiikin säestyksellä. Samurai Rauni Reposaarelainen näyttää saaneen kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta on selvää, että innostus elokuvantekemiseen siitä välittyy. Tuntuu, että Reposaarelainen on ollut tekijöilleen vuosien mittainen oppimisprosessi. Toivottavasti se saa jatkoa.