Sala-ampuja (The Sniper, 1952)

Sala-ampuja (The Sniper, 1952) merkitsi Edward Dmytrykille paluuta ohjaajaksi. Heti elokuvan Oikeutettu kosto (Crossfire, 1947) jälkeen Dmytryk oli joutunut epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean HUAC:n kuultavaksi. Hän päätyi vuodeksi kaltereiden taa, kunnes pehmenneenä joutui uudelleen kuulusteltavaksi ja ilmiantoi useita kollegojaan. On selvää, että paluu ohjaajan tehtäviin oli vaikeaa, eivätkä yhtiöt olleet erityisen kiinnostunteita Dmytrykin palveluksista. Apuun tuli tuottaja Stanley Kramer, joka vuonna 1952 teki yhteistyötä myös Fred Zinnemannin kanssa: tuloksena oli lännenelokuvan klassikko Sheriffi (High Noon). Kramerin tavaramerkiksi tulivat yhteiskunnallisesti kantaaottavat aiheet, ja tätä löytyy myös Sala-ampujasta, joka alkaa ajankohtaista teemaa kommentoivalla tekstillä, vittauksella naisiin kohdistuvan väkivallan kasvuun. Vaikka elokuva määrittelee ongelman, se ei lopulta kovin paljon sitä käsittele yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Sala-ampujan päähenkilö on Eddie Miller (Arthur Franz), joka vihaa ja pelkää naisia. Asetelmassa ei sinänsä ole juurikaan uutta, sillä sarjamurhaajaelokuvia on paljon. Erikoisinta Sala-ampujassa on se tapa, jolla päähenkilö tiedostaa oman tilanteensa. Hän kavahtaa nähdessään, miten lasta kuritetaan. Hän yrittää haavoittaa itseään päästäkseen lääkärin hoitoon, mutta päivystävä lääkäri vain toteaa psykologisen tarpeen tekemättä mitään. Dmytrykin kuvakerronta on karua, dokumentaaristakin, ja elokuvassa on vaikuttavia kohtauksia. Mieleen jää esimerkiksi jakso, jossa savupiipussa roikkuva maalari näkee sala-ampujan ja yrittää varoittaa, kohtalokkain seurauksin. Genreodotukset saavan katsojan ennakoimaan väkivaltaista lopetusta, rangaistusta päähenkilölle, mutta loppu on lopulta rauhallinen: Miller istuu sängyllä asettaan pidellen, kyynel silmässä.