Operetti (1940)

Operetti (Operette, 1940) oli Willi Forstin yhdeksäs ohjaus, ja se jatkoi yhteistyötä käsikirjoittaja Axel Eggebrechtin kanssa. Forstin ja Eggebrechtin yhteistyönä olivat jo valmistuneet Bel Ami (1939) ja Minä olen Sebastian Ott (Ich bin Sebastian Ott, 1939). Jos olen oikein ymmärtänyt, sekä Bel Ami että Minä olen Sebastian Ott olivat käynnistyneet jo ennen Anschlussin aiheuttamaa elokuvateollisuuden uudelleenorganisointia. Myös Operetin idea oli vanhempaa perua, mutta muuttuvat olosuhteet vaikuttivat ei-poliittisen teeman valintaan. Tiettävästi Forst oli suunnittelemassa jo elokuvaa Radetzky-Marsch, jonka keskiössä olevan nuoren parin ensimmäinen maailmansota erottaa, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen siirsi aiheen sivuun. Operetti käänsi katseen historiaan ja kytkeytyi kevyiden musiikkielokuvien sarjaan, josta Forstilla oli kokemusta Géza von Bolváryn elokuvien tähtenä. Operetti aloitti Forstin 1800-luvulle sijoittuvien operettielokuvien sarjan, johon kuuluivat sittemmin Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja sota-aikana väreissä kuvattu mutta vasta vuonna 1949 ensi-iltaan saatu Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949). Epookkikuvauksena Operetti muistuttaa myös Forstin esikoisohjausta Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933).

Operetin voi tulkita elokuvallisena musiikinhistorian kirjoituksena. Sen päähenkilönä on Franz Jauner (Willi Forst), historiallinen henkilö, kuten myös elokuvassa keskeisesti esiintyvät operettisäveltäjät Carl Millöcker (Curd Jürgens), Johann Strauss nuorempi (Edmund Schellhammer) ja Franz von Suppé (Leo Slezak). Franz Jauner (1831–1900) oli näyttelijä ja teatterinjohtaja, joka Carltheaterin johtajana nosti 1870-luvulla operetin ylittämättömään suosioon. Jauner ei ollut vain kevyemmän ohjelmiston spesialisti, sillä hän toteutti Wieniin myös ensimmäisen Bayreuthin ulkoupuolisen Wagnerin Ringin esityksen. Jauner siirtyi Ringtheaterin johtoon, ja juuri Jaunerin kaudella sattui Itävalta-Unkarin suuriimpiin katastrofeihin kuulunut Ringtheaterbrand: kesken Offenbachin Hoffmannin kertomusten esityksen 8. joulukuuta 1881 teatteri syttyi tuleen ja onnettomuudessa menehtyi lähes 400 katsojaa. Jauneria pidettiin vastuullisena, ja hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Elokuvassa katastrofi kuvataan vain sanomalehtiuutisen kautta, ja vaikka vankilajakso jäi lyhyeksi, Jauner näyttää harmaantuneen. Forstin ja Eggebrechtin elokuvallisessa tulkinnassa katastrofi yhdistyy Jaunerin henkiseen kriisiin. Takana on operettisota sopraano Marie Geistingerin (Maria Holst) johtaman Theater an der Wienin ja Jaunerin johtaman Carltheaterin välillä. Kun Geistinger panostaa Straussiin, Jauner nostaa Suppén parrasvaloihin. Operetin kantavana juonteena on Franzin ja Marien viha-rakkaus-suhde. Jauner avioituu nuoruuden rakastettunsa sopraano Emilie Krallin (Dora Kormar) kanssa, kuten myös todellisessa elämässä tapahtui, mutta lopulta Marie pelastaa Franzin wieniläisten paheksunnalta ja nostaa hänet jälleen huipulle, viimeisenä tekonaan.

Willi Forstin elokuvia on ollut äärimmäisen vaikea hankkia, eikä Operettia ole tähän mennessä julkaistu sen paremmin VHS-kasettina kuin dvd-muodossakaan. Saamani kopio on tv-esityksestä tehty kotinauhoite jostakin kylmän sodan ajalta, mutta ei voi kuin ihmetellä, miksi Itävallan elokuva-arkisto ei tuo näitä elokuvia esille. Francesco Bono julkaisi vuonna 2010 Saksassa kirjan Willi Forst. Ein filmkritisches Porträt, joka on selvä merkki ohjaajan uudelleen löytämisestä. On vain ajan kysymys, että nämä kiinnostavat elokuvat tulevat laajempaan levitykseen. Operetti ei ole näkemistäni Forst-ohjauksista parhaita, mutta siinä on maagisia kohtauksia, kuten Straussin Lepakon ensi-illan jälkeinen karonkka, jossa Jauner orkesteroi yhdesä ystävänsä Alexander Girardin (Paul Hörbiger) kanssa huikean operettiensemblen. Elokuvan lopun tanssiaiskohtaus tuo mieleen Max Ophülsin liikkuvan kameran, mutta Forst lisää tähän vielä nopeaa leikkausta, jossa joka toinen otos kuvaa tanssivia pareja yläviistosta, joka toinen alhaalta. Ihmeellinen kohtaus.

Operetissa on ylenpalttisesti musiikkia, mutta siinä on myös paljon dialogia. Olemme viime aikoina katsoneet saksankielistä 30-luvun elokuvaa, mutta nyt nopeasti puhuttu wieniläinen aksentti sai kaipaamaan tekstitystä. Onneksi sentään tärkeimmät asiat tarttuivat haaviin.