Minä olen Sebastian Ott (1939)

Minä olen Sebastian Ott (Ich bin Sebastian Ott, 1939) valmistui ensi-iltaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Willi Forstille oli tehty tarjous Hollywoodiin, mutta monista muista itävaltalaisista elokuvantekijöistä poiketen hän päätti jäädä, eikä Anschlussin jälkeen ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa. Myöhemmin Forst kertoi aihepiirien muuttuneen entistä itävaltalaisemmiksi natsien vaikutuksen tiivistyessä, mutta Minä olen Sebastian Ott oli saanut alkunsa jo aiemmin. Oikeastaan elokuva liittyy siihen pyrkimykseen, joka Forstilla oli ollut 30-luvun alusta lähtien: hän halusi irrottautua omasta imagostaan kevyiden musiikkielokuvien charmanttina tähtenä, ja oikeastaan hänen sotaa edeltävät elokuvansa ovat sormiharjoituksia eri tyylilajien alalla. Minä olen Sebastian Ott alkaa melkein kuin film noir, pitkät varjot hallitsevat alkutekstien taustaa ja ensimmäisessä kohtauksessa auto hurjastelee kiemuraisella tiellä ja syöksyy viimein rotkoon. Itse elokuva osoittautuu kuitenkin genrehybridiksi, joka yhdistää rikoselokuvaa, draamaa ja komediallisuutta.

Ensi silmäyksellä elokuvan nimi, Minä olen Sebastian Ott, vaikuttaa lakoniselta, mutta selitys paljastuu tuota pikaa, sillä Forst esittää kaksoisroolia: identiteettiä on tarpeen korostaa. Tohtori Sebastian Ott (Willi Forst) pitää isältään perimäänsä taidesalonkia ja on arvostettu asiantuntija. Hänellä on kuitenkin Prahaan muuttanut kaksoisveli Ludwig Ott (Willi Forst), joka on suistunut kaidalta polulta ja organisoi taideväärennösten tuotantoa. Hyvä/paha veli -asetelma tuo mieleen Robert Siodmakin Pimeä peilin (The Dark Mirror, 1946), jossa taistelevia sisaruksia esitti Olivia de Havilland. Teknisesti  Minä olen Sebastian Ott onnistuu erinomaisesti, vain ensimmäinen otos, jossa Sebastian astuu sisään Ludwigin avattua oven pistää silmään. Muutoin trikkikuvat osuvat kohdalleen hämmästyttävän hyvin.

Alun auto-onnettomuus on tarinan kannalta olennainen: vasta suurliikemiehen kuolema paljastaa salaisen taidekätkön, jonne alkuperäiset Rubensit on koottu maailman museoista. Vuosien ajan taidemuseoissa on esitelty kopioita. Ennen pitkää paljastuu, että taustalla on velipojan hämäräbisnes. Jännitys tiivistyy, kun Ludwig ottaa Sebastianin roolin, ja Sebastian jää Prahaan poliisin huostaan. Sebastianin morsian Erika (Trude Marlen) aavistaa, että jotakin on tapahtunut, mutta vasta Kriminalrat Baumann (Paul Hörbiger) selvittää vyyhdin.

 Vaikka Minä olen Sebastian Ott poikkeaa tähän asti näkemistäni Willi Forst -elokuvista, siinä on myös tuttuja piirteitä. Monessa Forst-elokuvassa kuvataiteella on avainasema, ajatellaanpa vaikka Naamiaisten (Maskerade, 1934) päähenkilöä, taiteilija Heideneckia, jonka maalaus aiheuttaa sensaation. Kuvan, ja kopion, teema viittaa myös useimmissa elokuvissa painottuvaan naamioleikkiin, siihen, että näköhavainto on aina vain näennäinen. Kuvan lisäksi tämä liittyy henkilöihin ja identiteetteihin. Minä olen Sebastian Ott sisältää harkittuja yksityiskohtia, kuten viittaukset silmälaseihin. Alussa Sebastian toteaa Erikalle lasien olevan ainoa seikka, joka saa hänet näyttämään tutkijalta. Myöhemmin silmälasit ovat ratkaiseva motiivi Ludwigin paljastumisessa.