Tuhkimo (1950)

Walt Disneyn Tuhkimo (Cinderella, 1950) merkitsi Walt Disneylle vahvaa paluuta toisen maailmansodan jälkeen, ja elokuvasta tuli menestynein animaatio Lumikin ja seitsemän kääpiön (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) jälkeen. Sodan aikana olivat valmistuneet Pinocchio (1940), Fantasia (1940), Dumbo (1941) ja Bambi (1942).  Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen, osin Bambin heikon menestyksen vuoksi, Disney tuotti koko illan kooste-elokuvia, sellaisia kuin Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free, 1947) ja Säveltuokio (Melody Time, 1948). Tuhkimo oli paluu pitkään satuelokuvaan, ja se perustui klassiseen, Charles Perraultin aiheeseen. Tässä elokuvassa vakiintui myös ohjaajakolmikko Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton S. Luske, joka vastasi myös seuraavien pitkien animaatioiden, Liisa ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1954) ohjauksesta.

Jos Tuhkimoa vertaa toiseen historialliseen fantasiaan, vuosikymmenen lopulla valmistuneeseen Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty, 1959), tuntuu, että Tuhkimo on lähempänä 30- ja 40-lukujen animaatioita, varsinkin taustojen karkeudessa. Tuhkimon tarina on lopulta varsin lyhyt, ja paljon aikaa käytetään eläinten, Tuhkimoa avustavien hiirten ja niiden viekkaan vastustajan Lucifer-kissan kuvaukseen. Taidokkaita nämä eläinanimaatiot ovatkin, ja niistä havaitsee Disneyn ammattitaidon visuaalisten gagien taitajana. Kun Tuhkimoa katsoo pitkän tauon jälkeen, huomio kiinnittyy siihen, että se oikeaan kuvaa kahta rikkinäistä perhettä, joista toinen on miesten, toinen naisten ”perhe”: valtakunnan kuningas, tai oikeastaan keisari, elää yksin, ja hoviherransa kanssa hän pähkäilee, miten saisi poikansa naitettua. Jos prinssiltä on kuollut äiti, Tuhkimolta on kuollut isä, ja tämä elää äitipuolensa ja kahden sisarpuolensa kanssa vaatimatonta elämää. Ehkäpä myös yleisön parissa, sodan jälkimainingeissa vuonna 1950, rikkoutuneita perheitä oli tavallista enemmän.