6. heinäkuuta 2012

Valkokankaalla väreilee Turku


Juhannus on kotimaisen elokuvan juhla. Kotikatsomossa nähtiin Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957), legendaarisen sarjan yhdeksäs lenkki. Sen alussa Pekka ja Pätkä lähtevät kiertueelle ja aloittavat, mistäpä muualta kuin, Turusta. Kaverusten auto kurvaa Brahenpuistoon, ja kamera paljastaa Akatemiatalon, Pietari Brahen patsaan ja tuomiokirkon. Pekka nousee, oikoo jäseniään ja huokaisee: ”Historiioo, historiioo, joka henkäyksellä historiioo…”

Toverukset astuvat ihmettelemään patsasta, jota he kutsuvat ”Pietar Suureksi”. Pätkä ei malta olla lohkaisematta: ”Jos minulle ehdotettaisiin patsasta, niin minä sanoisin, että kiitoksia vaan, mutta jos se kansakunnalle sopii, minä ottaisin tämän kunnian mielummin rahassa.” Pekka puolestaan kommentoi: ”Hyvähän sinun on puhua, kun sulle ei ehoteta patsasta, mutta mulle vielä ennen pitkää pystytetään patsas.”

Itsetietoinen lausahdus viittaa Pekka Puupään suosioon. Puupään patsaasta onkin sittemmin haaveiltu säännöllisin väliajoin, mutta muistomerkin sai lopulta näyttelijä Esa Pakarinen synnyinkuntaansa Rääkkylään.

*

Turun historiallisuutta kommentoivana elokuvana Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä on poikkeus, sillä valtaosa Suomi-filmeistä kuvattiin pääkaupunkiseudulla tai korkeintaan ”Hollolan Hollywoodissa”, joka tarjosi mehevät maalaismaisemat. Turussa purkitettiin sota-aikana muutama näytelmäelokuva paikallisin voimin, mutta alan keskus säilyi Helsingissä.

Turun poissaolo selittyy osin sillä, että kaupunki oli Suomen historian kehto, eikä menneisyyteen sijoittuvia elokuvia tehty kovinkaan runsaasti. Valentin Vaala ohjasi 30-vuotisen sodan aikaan sijoittuvan komedian Sysmäläinen (1938), mutta Turun katunäkymät kuvattiin Kollariniemessä Heinolan maalaiskunnassa. Elokuvassa puolet on petäjäistä.

Hakkapeliittojen aikaan sijoittui niin ikään Ilmari Unhon seikkailu Sadan miekan mies (1951). Se on siitä harvinainen historiallinen elokuva, että sitä kuvattiin Turun linnassa. Kuvauksia tehtiin myös linnan puistossa, mutta lopullisessa elokuvassa ulkokohtauksiin yhdistettiin otoksia Suomenlinnasta. Kuvitteellisen Kolmen Tuopin majatalon ulkokuvat taltioitiin Luostarinmäen käsityöläismuseossa.

Eniten paikallisväriä oli 1700-luvulle sijoittuvassa romanttisessa komediassa Katarina kaunis leski (1950), jonka aurinkoiset Aurajoki-jaksot tosin kuvattiin Vantaajoella.

*

Toisin on nyt. Vuosituhannen alusta lähtien Turku on väreillyt valkokankaalla enemmän kuin koskaan. Toivoisin, että taustalla olisi muuttunut valtakunnallinen asenne turkulaisuuteen. Epäilemättä Aku Louhimiehen Levottomat (2000) todisti varsinaissuomalaisten maisemien filmaattisuudesta, ja Reijo Mäen menestys on tarjonnut sopivan katu-uskottavaa raaka-ainetta tuleville elokuvantekijöille.

Nousun taustalla on kuitenkin määrätietoinen työ, jossa alueelle on houkuteltu niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin elokuva- ja tv-tuotantoja. Länsi-Suomen Elokuvakomissio (WFFC) on tehnyt erinomaista työtä, jonka satoa kannetaan pitkään. Toiminnalla on vaikutusta alueen työllisyyteen ja osaamiseen, mutta pidän tärkeänä myös sitä, että tuleville polville jää paikallista elokuvallista muistia. Mitä kauemmas taakse katsotaan, sen pääkaupunkikeskeisempää tämä muisti on. Siksi on tärkeää monipuolistaa ja moninaistaa niitä tapoja, joilla ympäristöä kuvataan elokuvan keinoin.

*

Yhtä jään kaipaamaan. Milloin Turussa kuvataan mittava epookkielokuva, joka lyö laudalta Sadan miekan miehen ja jossa historiallinen miljöö pääsee oikeuksiinsa?

(julkaistu Turun Sanomissa 5.7.2012)

Ei kommentteja: