1. marraskuuta 2012

Pariisi 1: Eri lippujen alla (1931)

Samaan aikaan kun muualla maailmassa vanhat filmiprojektorit viskataan romukoppaan, Pariisissa on vielä elokuvateattereita, joissa esitetään 35 mm:n filmiltä 30-luvun alun varhaista äänielokuvaa, vieläpä viisi esitystä illassa! Saint-Michelin lähellä sijaitseva Studio Catherine esittää tänä syksynä sekä Marlene Dietrich- että Michael Curtiz -sarjaa. Kävin katsomassa Josef von Sternbergin elokuvan Eri lippujen alla (Dishonored, 1931), joka on Dietrichin parhaimmistoa. Ensimmäisenä kiinnittyy huomio siihen, miten taitavasti Sternberg käyttää ääntä, vaikka kyse on todella varhaisesta äänielokuvassa. Aloituskohtauksessa sade ropisee katuun, kun nuori leski Marie Kolverer (Marlene Dietrich) korjaa sukkiaan kadunkulmassa. Hän kutsuu asuntoonsa vanhan herrasmiehen (Gustav von Seyffertitz), joka paljastuu Itävallan salaisen palvelun johtajaksi. Marie kieltäytyy ensin tarjouksesta ryhtyä vakoojaksi, mutta ensimmäisen maailmansodan keskellä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tärkeä äänellinen elementti on pianonsoitto: Ivanovicin Donauwellen soi läpi elokuvan, ja myöhemmin musikaalinen Marie käyttää notaatiota myös salakirjoituksena.

Musiikin lisäksi huomio kiinnittyy naamioleikkiin, jota Marie käy vastavoimansa, venäläisen upseerin Kranaun (Victor McLaglen) kanssa. Naamiot saavat painotusta jo alussa, sillä juuri naamiaisissa Marie, agentti X-27, saa hoitaakseen ensimmäisen tehtävänsä. Myöhemmin Marie tunkeutuu piikatytöksi naamioituneena venäläisten upseerien asuntoon, mutta kiintymys kissaan pettää hänet. Kranau ja Marie pettävät myös toisiaan romanttisessa agenttidraamassa, mutta lopulta Marie antautuu, avustaa Kranaun pakoon ja saa itse tuomion isänmaan petturina. Loppukohtaus on vaikuttava. Elokuvan alkuperäinen nimi Dishonored saa merkityksen: alkukohtauksessa leskeksi jäänyt Marie on kadulla myymässä itseään, ja oikeastaan vakoojana työskenteleminen on eräänlaistä häpäisemistä ja häpäistyksi tulemista, sillä hänellä ei koskaan ole oikeutta päättää omasta elämästään. Häpäistyksi tuleminen korostuu viimeisessä kohtauksessa, jossa Marie korjaa sukkaansa alkukohtauksen tapaan, vain hieman ennen viimeisten laukausten kajahdusta.

Lee Garmesin tyylikäs mustavalkokuvaus hivelee silmää, varsinkin elokuvan loistavissa siluettikohtauksissa. Alusta lähtien huomio kiinnittyy myös interiöörin pieniin yksityiskohtiin: Marien asunnossa on eletyn elämän patinaa, katosta roikkuvat sätkynuket, jotka tuntuvat häiritsevän salaisen palvelun päällikköä, melkein kuin suuria suunnitelmia haittaavat pienet ihmiset, joilla on vapaa tahto ja jotka liikkuvat oikukkaasti. Nuotit odottavat avoimen pianon päällä, esineet ovat arkisesti epäjärjestyksessä, ja viinipullo on tyhjä.

Ei kommentteja: