Verdin Rigoletto oli Kansallisoopperassa tällä erää viimeistä kertaa. Alunperin Victor Hugon näytelmään Le roi s'amuse perustuva libretto oli poliittisesti arveluttava, koska se kuvasi vallanpitäjien irstasta elämää. Georg Rooteringin ohjaus korostaa aiheen ajankohtaisuutta. Ohjaus ja näyttämökuva tuovat mieleen Francis Ford Coppolan Kummisedän, ja yhtäkkiä kolmannen näytöksen johdantokin alkaa kuulostaa elokuvamusiikilta. Lavastus perustuu pyörönäyttämöön, joka vuoroin sulkee sisäänsä, vuoroin sysää ulkopuolelle. Rigoletto on isäntänsä, Mantovan herttuan, palvelija, mutta samalla arvoton hylkiö, joka voidaan työntää milloin tahansa marginaaliin. Oopperan kovassa maailmassa naiset elävät lasikaapissa, niin kuin on konkreettisesti kuvattukin. Monteron kreivin tytär on siepattu, roikkuu korkeuksissa nöyryytettynä ja hylätty iso kiroaa ilkkuvan Rigoleton. Oopperan lopussa kohtalo koituu narrin osaksi.Rigolettona esiintyi yksi parhaista, Paolo Gavanelli, joka on tullut tunnetuksi ympäri maailmaa juuri tässä roolissa, ja vaikuttava hän olikin. Hänen Rigolettonsa on traaginen ja inhimillinen. Parhaimmillaan Gavanelli oli kuuluisassa Cortigiani, vil razza dannata -aariassa, jossa tyttärensä kadottaneen isän uhma muuttuu nöyräksi armon aneluksi. Hyytävä oli myös loppu, jossa isä voi vain todeta kirouksen toteutuneen.
Ensimmäistä kertaa näin lavalla Mika Pohjosen, joka suoriutui erittäin hyvin Mantovan herttuan roolista. Samaa voi sanoa Sirkka Lampimäestä Gildana.
Rigoleton ainoa työläinen on tappaja Sparafucile (Jyrki Korhonen), joka hoitaa urakkansa loppuun, vaikka uhri onkin tuntematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti