”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

Helsingin kaupunginorkesteri muisti itsenäisyyspäivänä huomaamattaan Turkua. Se oli valinnut ohjelmistoonsa kantaatin Isänmaan kasvot, jonka Armas Järnefelt sävelsi alun perin Turun Suomalaisen Yliopiston vihkiäisjuhlaan. Järnefelt luotsasi leipätyökseen Kuninkaallisen oopperan orkesteria Tukholmassa, mutta pistäytyi itse johtamassa V. A. Koskenniemen sanoittaman kantaatin Turun tuomiokirkossa toukokuussa 1927. Isänmaan kasvot on läpikotaisin suomalaisen yritteliäisyyden ja hengen viljelyn ylistystä. Ensimmäiset tahdit kuvaavat korven raivausta: kirveen iskut kaikuvat saloilla, kun luonto muuttuu sivistykseksi.

Kun Turun yliopiston rehtori V. A. Koskenniemi istui tuomiokirkossa kuuntelemassa sanojensa mahtia, nuori yliopisto oli jo ehtinyt ottaa ensiaskeleensa. Uuden kulttuurilaitoksen henkilökunta oli kohottanut kirveensä, ja ensimmäiset iskut olivat kajahtaneet: ”He ovat uskoin kyntäneet ja toivoin kylväneet.” Nuori kansakunta arvosti ”hengen työtä”, ja tätä työtä – itseisarvoa – yliopiston oli määrä toteuttaa.

*

Kahdeksassa vuosikymmenessä kirveiden kalske ei ole tauonnut. Tahti tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Tällä hetkellä eletään tilanteessa, jossa yliopistolaitoksen povataan muuttuvan enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Yliopistojen taru valtion tilivirastoina on ohi ensi vuoden jälkeen, ja valtakunnan korkein opetus ja tutkimus jatkuvat julkisoikeudellisen yhteisön muodossa.

Turun yliopisto sai alkunsa kansan karttuisasta kädestä, yritteliäisyyden ja kansallistunnon voimannäytteenä. Tulevaisuudessa yliopisto joutuu huolehtimaan taloudestaan entistä tarkemmin. Vaikka pääosa rahoituksesta tuleekin valtiolta, on nojauduttava myös aktiiviseen varainhankintaan. Valtion tuen on vakuutettu säilyvän, mutta tietenkään mitään takeita ei ole siitä, että tuki olisi kahden vuosikymmenen kuluttua nykyisellä tasolla. Päinvastoin, opetusministeriön virkamiehet ovat kommenteissaan korostaneet, ettei yliopistoilla ole ”ruusuista tulevaisuutta” edessään.

*

Sanoma on ristiriitainen – ellei sitten haluta korostaa, ettei meillä kenelläkään ole ruusuista tulevaisuutta edessämme, millään alalla. Toisaalta samaan aikaan korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen liittyy yhä suurempia odotuksia. Tieteen ja teknologian tutkimusta on pidetty olennaisena Suomen menestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Silti, sen sijaan että keskusteltaisiin pitkän aikavälin investoinnista tutkimukseen, korostetaan toiminnan tehostamista rakenteita uudistamalla. Tästä yliopistolaitoksen mullistuksessa viime kädessä on kyse. Rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeita ovat helsinkiläinen Aalto-yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Turun uusi yliopisto.

Tehokkuuskeskustelun ongelma on siinä, että tehokkuuden vaatimus sisältää aina kätketyn vihjauksen aiempien rakenteiden tehottomuudesta. Tehokkuusvaatimus on vaarallinen työkalu: se sisältää edistysuskon siemenen, vakaumuksen siitä, että rakenteiden muutos tuottaa aina parempaa. Se johtaa helposti myös siihen, ettei mitään pidetä itseisarvona. Kaikilla toimenpiteillä on vain välineellinen merkitys. Dante Alighieri kirjoitti 1300-luvulla kuuluisaa Jumalaista näytelmäänsä kolmetoista pitkää vuotta. Nykymaailmassa kirjailijaa olisi epäilemättä pidetty äärimmäisen tehottomana, mutta Dante taisikin ajatella enemmän ikuisuutta kuin omaa aikaansa.

*

Yliopistolaitoksen muutos kouraisee syvältä: virat muuttuvat työsuhteiksi, päätöksenteko keskittyy, vastuut kasvavat. Muutos on kuin kuumetila, jossa unikuvat nousevat ja haihtuvat jatkuvana virtana, eikä potilaan tervehtymisestä ole takeita. Muutostilanteisiin sisältyy kuitenkin aina mahdollisuuksia, jotka pitäisi pystyä käyttämään. Pitäisi ottaa kirves kauniiseen käteen, Isänmaan kasvojen hengessä, ja tehdä maailmasta niin hyvä kuin näissä olosuhteissa suinkin on mahdollista. Epätietoisuuteen tulevasta on pakko tottua. V. A. Koskenniemen sanoin: ”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

(julkaistu Turun Sanomissa 9.12.2008)