7. huhtikuuta 2008

Cherbourgin sateenvarjot (1964)

Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg) sijoittuu harmaaseen, sateiseen satamakaupunkiin ja niihin vuosiin, jolloin Ranska kävi sotaa Algeriassa. Eikö ole ihmeellistä, että näin kalpeasta ja ahdistavasta aikakaudesta voi tehdä värikkään, keveän elokuvan? Tarina on yksinkertainen: nuori Geneviève (Catherine Deneuve) rakastuu huoltoaseman korjaajaan, Guyhin (Nino Castelnuovo). Genevièven äiti pitää sateenvarjoliikettä, mutta kauppa ei kannata. Yllättäen Guy saa kutsun armeijaan ja on poissa vuosia. Pari erkaantuu, ajautuu tahoilleen ja Geneviève ottaa vastaan jalokivikauppiaan kosinnan. Yksinkertaista, melodramaattista juonta korostaa oopperamainen perusidea, jossa kaikki repliikit lauletaan. Ehkä elokuvan voisi tietoisesta epärealistisuudestaan ja tyylittelystään huolimatta tulkita historialliseksi kommentiksi. Geneviève ja Guy eivät oikeastaan voi palata yhteen. Eikö sateenvarjoliike viittaa sellaiseen idylliseen Ranskaan, jonka mielikuva oli toisen maailmansodan jälkeen väistämättä murentunut? Alusta lähtien Guy edustaa modernia: huoltoasema on tulevaisuuden maailma. Geneviève elää äitinsä kanssa menneessä, mitä korostaa sekin, että jalokivikauppiaan kosinnat ovat kuin 1800-luvun säätyläiskulttuurista. Kun lopussa Geneviève ja Guy kohtaavat, on selvää, etteivät he voi päätyä yhteen. Guy on avannut oman huoltoaseman ja perustanut perheen. Lumisateen peittämällä pihalla kohtalot sivuavat toisiaan, mutta paluuta menneeseen ei ole. Toisaalta: mikä onkaan pakahduttavampaa kuin täyttymätön rakkaus, tietoisuus mahdollisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Bonjour tout le monde!

Myös rakkauden täyttyminen on pakahduttavaa.

Itse pidän elokuvista Amélie (Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain, 2001), Kimpassa (Ensemble, c'est tout, 2007) ja Pont-Neufin rakastavaiset (Les Amants du Pont-Neuf, 1991).

Myös Jet-lag (Décalage horaire, 2002) on hyvä, ranskalainen nainen haluaisi elää yhden päivän amerikkalaista elokuvaa, jossa unelmat toteutuvat tavalla, jota ranskalaiset pitävät naiivina.

Aika lähteä (Le Temps qui reste, 2005), kuvaa sitä, kuinka loppujen lopuksi, rakkaudesta ja kaikesta muustakaan, ei voi pitää kiinni. Jonkinlaista ranskalaista ironiaa on siinä, että päähenkilö kuolee syöpään, vaikka hänen elämäntapaansa yhdistetään voimakkaasti eräs toinen sairaus.

Moi taas, tout le monde