Ruusun nimi (Le Nom de la rose, 1986)

Ranskalainen ohjaaja Jean-Jacques Annaud tuli 1980-luvun alussa tunnetuksi esihistorialliseen aikaan sijoittuvasta, repliikittömästä elokuvasta Taistelu tulesta (La guerre du feu, 1981). Kansainvälinen menestys antoi mahdollisuuden jatkaa suurtuotannolla, ja Annaud ryhtyi valmistelemaan elokuvaa Umberto Econ romaanista Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980), joka oli taitavasti yhdistänyt historiallisen romaania, dekkaria ja filosofista pohdiskelua. Romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1983 Aira Buffan kääntämänä. Muistan hyvin teoksen herättämän keskustelun, ja tämä taisi olla ensimmäisiä romaaneja, joista keskusteltiin myös Turun yliopiston historian laitoksen tutkijaseminaareissa. Muistan myös erittäin hyvin pettyneet kommentit Annaudin elokuvasta, josta lähestulkoon kaikki filosofinen ote oli siivottu pois. Jäljellä oli vain dekkarijuoni.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Ruusun nimen elokuvaversiota voi katsoa toisin silmin, itsenäisenä teoksena, eikä vain Umberto Econ romaanin heijastuksena. En muista aiemmin havainneeni, että Annaud on itse alkuteksteihin lisännyt lauseen, että elokuva on ”palimpsesti” Econ teoksesta. Palimpsesti viittaa pergamentiin tai papyrykseen, jonka teksti on raaputettu tai pyyhitty pois ja jonka päälle on kirjoitettu uusi teksti. Sittemmin palimpsestin käsitettä on käytetty kirjallisuuden teoriassa viittaamaan tekstiin, jonka alta aiemmat kerrostumat kuultavat. Annaud on halunnut korostaa elokuvaansa juuri tällaisena tekstinä. Se ei ole filmatisointi tai tulkinta vaan konkreettisesti päällekirjoitusta. Annaud on tietyllä tavalla kirjoittanut uuden tarinan, jossa on paljon elementtejä, joita Econ romaanissa ei ole. William Baskervillen hahmoa näyttelevä Sean Connery tuntuu kantavan mukanaan laahusta aiemmista rooleistaan. Itse elokuva on myös keskiajan tulkintana kovin toisenlainen kuin Econ romaani. Alun kauhukuvasto tuntuu kommentoivan stereotyyppistä kuvaa keskiajasta. Eristäytynyt luostari, sääntökuntien periaatteet ja tiedon kontrollointi tuntuvat sisältävän viitteitä myös siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka keskellä elokuva vuonna 1986 valmistui, maailmassa, joka oli jakaantunut idän ja lännen leireihin.

The Late George Apley (1947)

The Late George Apley (1947) on Joseph L. Mankiewiczin ohjaama ja Philip Dunnen käsikirjoittama romanttinen komedia, joka pohjautuu John P- Marquandin romaaniin. Marquand jätti jälkensä yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin Mr Moto -tarinoiden kirjoittajana, mutta The Late George Apley  toi hänelle Pulizer-palkinnon vuonna 1938. En tunne Marquandin romaania, mutta sitä pidetään taitavana yhdistelmänä toisaalta bostonilaisen yläluokan satiiria, toisaalta myötätuntoa väistyvää, konservatiivista maailmankuvaa kohtaan. Romaani suomennettiin vuonna 1954 nimellä Vainajan muotokuva. Kuten nimikin vihjaa, teoksessa on kehyskertomus, jossa John Apley muistelee edesmennyttä isäänsä. Vasta tämän jälkeen kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Elokuva sen sijaan alkaa suoraan George Apleyn (Ronald Colman) elämän kuvauksella.

Tuntuu, että Joseph L. Mankiewicz on todellakin omimmillaan tällaisen menneeseen maailmaan sijoittuvan draamaelokuvan ohjaajana. Tarina alkaa erittäin luistavasti. George Apley palaa kotiin ja kiinnittää huomiota läheisessä puussa olevaan kyyhkyyn. Tämä ennakoi pian paljastuvaa yksityiskohtaa: Apley haluaisi edistää asemaansa bostonilaisten herrojen keskuudessa ja edetä paikallisen lintuhavaintoyhdistyksen (birdwatching society) puheenjohtajaksi. Ystävilleen hän kehuu havainneensa mahlatikan (yellow-bellied sapsucker). Lopulta lintuharrastus siirtyy elokuvassa sivuraiteelle, ja päähuomio kiinnittyy Apleyn tyttären ja pojan rakkaussuhteisiin. Isä on pöyristynyt, kun hänelle selviää, että lasten kumppanit eivät olekaan bostonilaisia. Elokuva avaa hienovaraisesti isän arvomaailmaa ja valmistelee sen muutosta. Tämä toimii lopulta hyvin, vaikkakin mietin, miten lopputulokseen olisi vaikuttanut, jos elokuvassa olisi ollut samanlainen kehyskertomus kuin romaanissa. Ehkä tätä ei tarvittu kirjalliselle aiheelle, jonka yleisö jo tunsi hyvin, tai ehkä nimenomaan Mankiewicz on tässä asettunut Apley-vainajan muistelijaksi.

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) oli kolmas Suomen Filmiteollisuuden valmistamista Pekka ja Pätkä -elokuvista. Sitä edelsivät Ville Salmisen ohjaama Pekka Puupää (1953) ja Armand Lohikosken ohjaama Pekka Puupää kesälaitumilla (1953). Sittemmin elokuvia valmistui 13 kappaletta, ja Lohikoski vakiintui luotto-ohjaajaksi. Ensimmäisten elokuvien tiivis valmistumistahti kertoo, että Esa Pakarisen ja Masa Niemen tähdittämä parivaljakko oli välitön menestys, ja tuottaja T. J.  Särkkä halusi hyödyntää suosiota niin pitkälti kuin mahdollista. Pakarisen ja Niemen muodostaman duon menestyksekkyydestä kertoo sekin, että elokuvan nimessä ovat molemmat keskeiset hahmot. Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä -elokuvan käsikirjoitus on kreditoitu sekä Armand Lohikoskelle että Reino Helismaalle, mutta tiettävästi teksti syntyi Lohikosken kynästä. Ajatus lumimiehestä tuli järjestäjältä, ja tuota pikaa aloitettiin etsinnät sopivan näyttelijän löytämiseksi. SF julkaisu ilmoitukset ainakin Helsingin Sanomissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Uudessa Suomessa 7. maaliskuuta 1954. 

Työpaikkailmoituksen tuli lopulta kaksisataa vastausta, ja SF valitsi rooliin 203-senttisen hitsaajan Vihtori Välimäen.

Vauhdikkaasti elokuva valmistui, sillä maaliskuun alussa etsittiin näyttelijää lumimiehen rooliin ja ensi-iltansa teos sai jo 30. heinäkuuta 1954. Viidessä kuukaudessa uusi Pekka ja Pätkä -seikkailu oli saatettu elokuvateattereihin. Tarina kuljetti Pekan, Pätkän ja Justiinan Lappiin, Kilpisjärvelle, ja sieltä edelleen pohjoisnavalle. Romantiikkaa elokuvassa oli ainakin kolmen parin edestä, sillä Timon (Olavi Virta) ja Katriinan (Anneli Sauli) ja Rikun (Åke Lindman) ja Irmelin (Tuija Halonen) lisäksi lumimies ihastuu Justiinaan (Siiri Angerkoski), tosin vain väliaikaisesti. Lumimies oli vuonna 1954 ajan hermolla, sillä saman vuoden tammikuussa esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi siitä, miten Himalajan luostareissa säilytettiin lumimiehen luurankoja. Lehden mukaan lumimies oli ”suuren apinan näköinen, kahdeksan jalkaa korkea, paksunahkainen, tummanruskeat kasvot, lyhyt häntä ja ruho peitettynä puolentoista tuuman pituisella karvalla” (HS 2.1.1954). Lumimies eli populaarikulttuurissa muuallakin, sillä Hergé julkaisi sarjakuvansa Tintti Tiibetissä (Tintin au Tibet) Tintin-lehdessä vuosina 1958–1959.

Polttomerkitty (Shockproof, 1949)

Saksalaistaustaisen Douglas Sirkin ensimmäinen menestys Hollywoodissa oli film noir Nimetön uhkaus (Lured, 1947). Myöhemmin melodraamoistaan tunnettu Sirk jatkoi ajan hengessä liikkuvien tummanpuhuvien rikoselokuvan parissa. ja tätä linjaa jatkoi kiinnostava Polttomerkitty (Shockproof, 1949). Helen Deutschin ja Samuel Fullerin käsikirjoittaman tarinan keskiössä on ehdonalaiseen pääsevä Jenny Marsh (Patricia Knight), jonka valvojana toimii Griff Marat (Cornel Wilde). Marsh on aikanaan päätynyt vankilaan, sillä hän on suojellut uhkapeluri Harry Wessonia (John Baragrey). Suhde Wessoniin varjostaa myös Marshin ehdonalaista, mutta vähitellen suhde valvojaan muuttaa niin Marshia kuin koko elokuvan asetelmaa.

Polttomerkitty ei ole samanlainen film noir -helmi kuin Näkymätön uhkaus, mutta se on kiinnostava ja yllätyksellinen. Tarina saa melodramaattisia piirteitä, kun Marat tutustuttaa Marshin perheeseensä ja erityisesti sokeaan äitiinsä. Melodramaattisuus saa lisää kierroksia, kun Marat ja Marsh päättävät karata yhdessä. Kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 1949, kritiikeissä loppuratkaisua pidettiin epäuskottavana, ”mahdollisimman keinotekoisena ja uskomattomana happy endinä” (Ilta-Sanomat 5.9.1949). Toisaalta, kun kohtalokkaan traagisia film noir -elokuvia riittää, tuntuu virkistävältä nähdä ihmeenomainen lopetus, jossa peruuttamattomalta näyttänyt jännite yllättäen purkautuu.

Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957)

Allan Dwan (1885–1981) oli pitkän linjan konkari, jonka ohjaajan ura ulottuu 1910-luvun alusta 1960-luvulle asti. Hänen filmografiansa sisältää hämmästyttävät 415 ohjauskrediittiä. Dwan ohjasi urallaan myös useita lännenelokuvia, joita näkee nykyään vain harvoin. Katsoin nyt ensimmäistä kertaa elokuvan Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957), joka sijoittuu ohjaajan uran ehtoopuolelle. Dwan oli elokuvan valmistuessa 72-vuotias. Samaan aikaan kun Rauhaton Texas on monin tavoin perinteinen lännenelokuva, se tuntuu syntyneen muutoksen kynnyksellä. Erityisesti jää mieleen Edward L. Alpersonin musiikki, jossa on modernistisia piirteitä vaikkakin siihen on yhdistetty westernin maskuliinisia kliseitä. Kaiken kaikkiaan outoa elokuvamusiikkia.

Vuoteen 1865 sijoittuva elokuva alkaa kohtauksella, jossa lakimies Mitch Baker (Scott Brady) saa kuulla isänsä menehtyneen Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa Mission, Texas. Baker lähtee paikkakunnalle, kosto mielessään, mutta hän ajautuu vähitellen hyvän palvelukseen. Hän ihastuu paikallisen papin tyttäreen Angelitaan (Anne Bancroft). Paikkakuntalaisille Baker näyttäytyy väkivaltaisena asesankarina, ja hän joutuu vaikeuksien keskellä osoittamaan rehtiytensä. Allan Dwanin ohjaus on melko kulmikasta, mutta samalla tarinassa on viehätystä, joka kantaa loppumetreille asti.

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955)

Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955) on Ingmar Bergmanin keskeisiä teoksia, ja sitä seurasivat klassikot Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957) ja Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957). Kesäyön hymyilyä sijoittuu 1800-luvun lopun Skooneen, säätyläistön maailmaan, ihmissuhteiden ja lemmenleikkien verkostoon. Bergman sijoitti useita teoksiaan menneisyyteen, mutta olen aina ajatellut, ettei ohjaaja koskaan ollut varsinaisesti historiasta kiinnostunut. Sen sijaan että hän kuvaisi menneisyyden maailman toiseutta tai erilaisuutta, tai sen vaikutuksia ihmisiin, häntä kiinnostavat inhimilliset perustunteet, elämä ja kuolema, syyllisyys ja häpeä, rakkaus ja anteeksianto. Menneisyys on keino etäännyttää tarinaa ja ehkä siten myös tempaista katsoja mukaan draamaan.

Kesäyön hymyilyn keskiössä on lakimies Fredrik Egerman (Gunnar Björnstrand), joka on mennyt uusiin naimisiin nuoren Annen (Ulla Jacobsson) kanssa. Asetelmana vanhemman miehen ja nuoren puolison suhde ei ole sinänsä uutta, mutta kiehtova on se tapa, jolla Bergman rakentaa suhdeverkostoa. Anne ihastuu Fredrikin aikuiseen poikaan, teologiaa opiskelevaan Henrikiin (Björn Bjelfvenstam), joka kärsii sekä tilanteesta että isäsuhteensa traumoista. Ihmissuhteet kulminoituvat kesäyön keskellä, ja kohtalokkaassa venäläinen ruletti -kohtauksessa Fredrik joutuu nöyryytetyksi.

Jo elokuvan nimi kertoo, että Bergman on ammentanut innoitusta William Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kesäyön lempeys pehmentää tapahtumien kulkua, jossa ihmissuhteet väistämättä ajautuvat törmäyskurssille ja sielut haavoittuvat. Kuten elokuvan lopussa todetaankin, kesäyö hymyilee eri tavoin. Sillä on kolme tasoa. Aluksi kesäyö kääntää lempeät kasvonsa kohti nuorta pariskuntaa ja vilpitöntä rakkautta. Samalla kesäyö hymyilee ”narreille, hulluille, parantumattomille”, kaikelle sille eroottiselle leikille ja pelille, jota ihmiset harrastavat. Ja lopuksi hymy kohdistuu surumielisiin ja yksinäisiin, kuten juuri Fredrikiin, joka menettää sekä poikansa että puolisonsa mutta joka kuitenkin saavuttaa rauhan hyväksyttyään sen, mitä on tapahtunut.

The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.