Kuinka miljoona varastetaan (How to Steal a Million, 1966)

Kuinka miljoona varastetaan (How to Steal a Million, 1966) edustaa William Wylerin myöhäistuotantoa, mutta Wyler on aina Wyler, ja elokuva ansaitsee tulla katsotuksi! Nimensä puolesta elokuva tuo mieleen Jean Negulescon romanttisen komedian Kuinka miljonääri naidaan (How to Marry a Millionaire, 1953) ja Richard Quinen mustan komedian Kuinka vaimo murhataan (How to Murder Your Wife, 1964). Varsinaista oppituntia varastamisesta Wyler ei tarjoile, mutta aitiopaikalta katsoja pääsee uskaliasta operaatiota seuraamaan. Miljoona-sanakin esiintyy monen elokuvan nimessä 1950- ja 1960-luvulla, ja ”miljoona” on niin aiemmin kuin myöhemminkin merkinnyt haavekuvaa, unelmaa ja vaurautta. Wylerin komedia kuuluu niihin lukemattomiin aikakauden Hollywood-elokuviin, jotka on kuvattu Euroopassa. Kuinka miljoona varastetaan sijoittuu Pariisiin, ja sen keskushahmona on taideväärentäjä Charles Bonnet (Hugh Griffith), joka julkisuudessa esiintyy tunnettuna keräilijänä. Bonnet’n tytär Nicole (Audrey Hepburn) yrittää hillitä isäänsä.

Jos ollaan tarkkoja, elokuvassa ei varasteta miljoonaa. Bonnet’n väärennös Benvenuto Cellinin veistoksesta päätyy näyttelyyn, mutta vakuutusmaksujen vuoksi sille täytyy tehdä tieteellinen aitoustutkimus. Aidon vakuutuksen arvo olisi miljoona, mutta patsas on pakko varastaa museosta ennen kuin vakuutus astuu voimaan, jotta väärennös ei paljastu. Siksi miljoonakaan ei koskaan realisoidu. Nicole saa avukseen Simon Dermottin (Peter O’Toole), jonka identiteetti paljastuu vasta myöhemmin. Varkausjakso on herkullinen ja tuo mieleen Jules Dassinin viihdyttävän Topkapin (1964). Erityisesti jäävät mieleen ranskalaiset museonvartijat, joita esittävät Jacques Marin sekä koomikko Moustache eli François-Alexandre Galepides.

Neljä Jaume Collet-Serran ohjausta

Olen onnistunut tähän asti välttämään barcelonalaissyntyisen Jaume Collet-Serran elokuvat, mutta nyt katsoimme sarjana kaikki ohjaajan Liam Neesonin kanssa tekemät toimintaelokuvat. Aloitimme jännärillä Unknown (2011), joka on kuvattu Berliinissä ja joka sai myös ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Alussa tohtori Martin Harris (Liam Neeson) saapuu konferenssiin, kadottaa laukkunsa ja menettää onnettomuudessa muistinsa. Käsikirjoituksen idea on kaiken valheellisuus, näennäisyys, mikä vähitellen paljastuu sekä Martin Harrisille että katsojalle. Elokuvan ehdoton hahmo on entinen Stasin agentti Jürgen (Bruno Ganz), joka auttaa Harrisia mutta joutuu lopulta astumaan traagisesti syrjään. Collet-Serran ohjaus on ytimekästä mutta lopultakin aika tavanomaista. Pelti kolisee Berliinin keskustassa välillä kohtuuttomastikin.

Seuraavaksi vuorossa oli Non-Stop (2014), joka jatkoi ohjaajan yhteistyötä Neesonin kanssa. Edelliseen elokuvaan verrattuna Non-Stop on perinteisempi dekkaritarina ja siinä on yhtymäkohtia neljä vuotta myöhemmin valmistuneeseen jännäriin The Commuter. Yhdistävänä tekijänä on ainakin käsikirjoittaja Ryan Engle, joka oli mukana molemmissa. Jos Neesonin esittämä hahmo elokuvassa Unknown on yksinäinen susi, Non-Stopissa hän on lentokonepoliisi, joka on tehnyt elämässään virheitä ja joka tarinan kuluessa lunastaa kunniallisuutensa. Käsikirjoituksessa on Frank Capran tuotannosta muistuttava populistinen elementti: lentokoneen matkustajat asettuvat tukemaan keskushenkilöä. Kieltämättä Non-Stop on sujuvasti ohjattua: erityisen taidokas on elokuvan alku, jossa vihjeet rakentavat tunnelmaa.

Seuraavana vuonna valmistunut Run All Night (2015) perustuu Brad Ingelsbyn käsikirjoitukseen ja palaa tyylillisesti Collet-Serran ja Neesonin ensimmäiseen yhteiseen elokuvaan. Tässä tosin päähenkilön alennustila hakee vertaistaan. Jimmy Conlon (Liam Neeson) on paatunut gangsteri, alkoholisti, joka on menettänyt perheensä ja vieraantunut pojastaan. Hänen ainoa ystävänsä on toinen gangsteri, Shawn McGuire (Ed Harris). Alennustila on syvimmillään elokuvan alussa, jossa Jimmy esittää joulupukkia, onnettomin tuloksin. Collet-Serran ohjaus on rajua ja väkivaltaista, mutta tarinaa kantaa antiikin tragediasta muistuttava päähenkilöiden taipumus tehdä kohtalokkaita erehdyksiä, jotka sysäävät heitä mahdottomiin tilanteisiin. Käsikirjoitus kääntyy lopuksi konventionaalisille linjoille, kun Jimmy lunastaa kuolemallaan rahtusen kunniallisuuttaan.

Neljäs Collet-Serra/Neeson-elokuva The Commuter (2018) jatkaa Non-Stopin linjaa ja on oikeastaan sen toisinto, tai ainakin yritys ratsastaa sen saavuttamalla menestyksellä. Juonen tasolla elokuvat muistuttavat toisiaan siksi, että ne ovat dekkarimaisia, mysteerin tai arvoituksen ratkaisemiseen perustuvia tarinoita. Collet-Serra on parhaimmillaan ensimmäisen puolen tunnin tai 45-minuuttisen aikana, jolloin elokuva antaa vihjeitä katsojalle ja rakentaa tunnelmaa. Paljon vähemmän kiinnostavaa on aivan loppu, jossa proosalliset ratkaisut tai selitykset kerrotaan katsojalle. Non-Stopin tapaan The Commuter sijoittuu suljettuun tilaan: edellisessä se oli lentokone, tällä kertaa juna, tarkemmin sanottuna lähiöjuna, jossa juuri potkut saanut vakuutusvirkailija joutuu oudon arvoituksen keskelle. The Commuterin lopussa on Non-Stopin tapaan ripaus Frank Capraa, kun junan matkustajat osoittavat solidaarisuuttaan päähenkilöä kohtaan. Neljän elokuvan jälkeen tuntuu, että Jaume Collet-Serra on epäilemättä lahjakas tekijä, mitä jo The Commuterin alkukin osoittaa. Minuun vetosi eniten capralainen ote, ehkä siksikin, että se toi moderniin toimintaelokuvaan sopivan annoksen klassisuutta.

Laukaus äänifilmistudiossa (Der Schuß im Tonfilmatelier, 1930)

YLE Teema esitti hiljattain Alfred Zeislerin ohjaaman varhaisen saksalaisen äänielokuvan Laukaus äänifilmistudiossa (Der Schuß im Tonfilmatelier, 1930). Tästä on kiittäminen Babylon Berlin -sarjaa, sillä Volker Kutscher on tiettävästi saanut siitä inspiraatiota dekkareihinsa. Samaan aikaan kun on syytä olla iloinen jokaisesta tv-esitykseen päätyvästä 1930-luvun elokuvasta, olisi hienoa, jos joskus esitettäisiin aikakauden tuotantoa laajemminkin. Saksassa ja Itävallassa toteutettiin erinomaisia varhaisia äänielokuvia, joiden luovuudesta ja kekseliäisyydestä Laukaus äänifilmistudiossa antaa vain kalpean aavistuksen. Mieleen tulevat esimerkiksi Walter Reischin käsikirjoittamat ja Géza von Bolváryn ohjaamat huikeat komediat Mies vuokrattavana (Der Herr auf Bestellung, 1930) ja Kaksi sydäntä valssin tahdissa (Zwei Herzen im Dreiviertel-Takt, 1930), joissa musiikki ja nopea dialogi vetävät vastustamattomasti mukaansa ja joiden pitäisi olla varhaisen äänielokuvan klassikkoja.

Zeislerin Laukaus äänifilmistudiossa on kiinnostava ennen kaikkea tapahtumaympäristönsä vuoksi. Murhadraama sijoittuu kokonaan äänielokuvastudioon, ja samalla elokuva tulee näyttäneeksi ne aineelliset puitteet ja ehdot, joiden sisällä elokuvia tehtiin. Kuvan ja äänen tallentaminen perustuivat eri teknologioihin, ja Laukaus äänifilmistudiossa paljastaa tämän hyvin. Ratkaisevaksi osoittautuvat ääninegatiivit, joiden leikkauspoistoista murhaajan ääni paljastuu. Myös nitraattifilmin tulenarkuus tulee mukaan draamaan... Kun vuoden 1930 ääniteknologian kankeutta katsoo, ei voi kuin arvostaa Géza von Bolváryn samana vuonna tekemien vauhdikkaiden elokuvien luistavuutta. Jos Laukaus äänifilmistudiossa -elokuvaa ajatellaan, ehkäpä tarinan jäyhät komisariot, kriminaalineuvos Holzknecht (Ernst Stahl-Nachbaur) ja rikoskomisario Möller (Alfred Beierle), osoittavat suuntaa tulevien saksalaisten audiovisioiden poliisihahmoille. Kiinnostavia ovat myös äänielokuvastudion ammattinimikkeet: suosikkini olivat Oberbeleuchter ja Tonmeister.

Ilmojen kotkat (Twelve O'Clock High, 1949)

Henry Kingin ohjaus Ilmojen kotkat (Twelve O'Clock High , 1949) on jäänyt katsomatta, vaikka se lukeutuu aikansa tunnetuimpiin sotaelokuviin. Televisiossa se on ilmeisesti nähty edellisen kerran 1990-luvulla. Poikkeukselliseksi elokuvan tekee se, että 40-luvun Hollywoodissa se merkitsi pesäeroa sota-aikana tuotettuihin usein pateettisiin, sotaponnisteluja korostaviin elokuviin. Nimestään huolimatta Ilmojen kotkat sijoittuu pääasiassa maan kamaralle ja kuvaa realistisen tuntuisesti niitä henkisiä ongelmia, joiden parissa pommituslaivueiden miehistö joutui painimaan. Kerrotaan, että Yhdysvaltain joukoissa taistelleet, ilmasotaan osallistuneet veteraanit pitivät Ilmojen kotkia totuudenmukaisimpana sotaelokuvana, mitä siihen mennessä oli tuotettu.

Ilmojen kotkat alkaa ja päättyy nykyhetkeen. Entinen upseeri Harvey Stovall (Dean Jagger) pyöräilee Archburyyn, jonka elokuvan katsoja on 40-luvun lopulla epäilemättä tunnistanut englantilaiseksi paikkakunnaksi, jossa Yhdysvaltain ilmavoimat piti tukikohtaansa. Hylätty lentokenttä herää elämään, ja elokuva siirtyy vuoteen 1942. Kovia kokenut joukko-osasto on kärsinyt kovia, ja sotaväsymys vaivaa kaikkia. Tämän lamaannuksen herättäjäksi saapuu Frank Savage (Gregory Peck), joka lopulta onnistuu tehtävässään, mutta ratkaisevalla hetkellä hänenkin mielensä järkkyy. Elokuva päättyy jälleen nykyhetkeen, autioituneelle lentokentälle, josta Stovall poistuu. Suurin osa elokuvasta on lentäjien pelon ja ahdistuksen käsittelyä, ja vain aivan lopussa katsoja pääsee mukaan lennoille, jotka ulottuvat yhä syvemmälle Saksan alueelle. Ilmojen kotkat piti alun perin kuvata väreissä, mutta lopulta hanke toteutettiin mustavalkoisena, jotta sota-ajan dokumentaarisia otoksia ilmasodasta voitiin käyttää hyväksi. 

Taannoin dokumentissaan American Dharma (2018) Errol Morris rakensi henkilökuvaa Steve Bannonista, joka osoittautui Ilmojen kotkat -elokuvan suureksi ystäväksi. Bannonille elokuva oli kertomus uhrautuvuudesta. Varmaan Henry Kingin ohjausta voi katsoa monella tavalla: minulle se näyttäytyi kuitenkin elokuvana ihmismielen hauraudesta sodan keskellä.

Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941)

Howard Hawksin komedia Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941) ei ehkä ole yhtä sähäkkä kuin ohjaajan aiemmat screwball-menestykset Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) ja Meidän vastaeronneitten kesken (His Girl Friday, 1940), mutta siinä on vastaansanomatonta imua. Nähtävästi tarina viehätti myös Hawksia itseään, sillä hän teki samasta aiheesta uuden, värillisen tulkinnan vuonna 1948 nimellä Professori (A Song Is Born). Edellisen päärooleissa nähtiin Gary Cooper ja Barbara Stanwyck, jälkimmäisen Danny Kaye ja Virginia Mayo. Huvittavat, työlleen omistautuneet ja ajastaan jälkeen jääneet professorit olivat Hawksin huumorin lähde kummassakin elokuvassa, ja tietysti mieleen tulee myös Bringing Up Babyn höpsö paleontologi David Huxley (Cary Grant).

Jään tänne yöksi alkaa Totten-säätiön tiloissa, jonne kahdeksan professoria on vetäytynyt kirjoittamaan tietosanakirjaa. Ryhmän nuorin on kielentutkija Bertram Potts (Gary Cooper), joka yhtäkkiä havahtuu vieraantuneensa oman aikansa puhekielestä. Slangiin on tullut kuuden eristäytyneen vuoden aikana paljon uutta mehukasta sanastoa. Potts lähtee uhkarohkeasti ulkomaailmaan, sanoja keräämään. Varsinainen draama käynnistyy, kun laulajatar Katherine O’Shea (Barbara Stanwyck) pakenee professorien luo, sillä hänen rakastettunsa on tunnettu gangsteri Joe Lilac (Dana Andrews), ja poliisit ovat kintereillä. Screwball-komedialle ominaisia absurdismeja on elokuvassa maltillisesti, mutta hauskoja oivalluksiakin löytyy. Andrew Sarris luonnehti aikanaan screwball-komediaa ”seksikomediaksi ilman seksiä”. Tässä komediassa kyllä suudellaan, mutta kun tunnelma kiihottuu liiaksi, Potts rientää viilentämään niskaansa kylmällä vedellä! Jään tänne yöksi sisältää aikakauden elokuvaksi harvinaisen seksiviitteen, jonka ennakkosensuuri on nähtävästi hyväksynyt: fysiologian professori Magenbruch (S. Z. Sakall) sanoo kirjoittaneensa tietosanakirjaan artikkelin seksistä ja pohtii, pitäisikö hänenkin ajantasaistaa tietojaan.

Seikkailujen sankarit (The Man Who Would Be King, 1975)

John Hustonin Seikkailujen sankarit (The Man Who Would Be King, 1975) oli pitkän unelman lopputulos. Tiettävästi Huston suunnitteli elokuvaa Rudyard Kiplingin novellista jo 1950-luvulla, ja päärooleihin hän kaavaili Clark Gablea ja Humphrey Bogartia. Voin hyvin kuvitella, millainen tunnelma elokuvassa olisi ollut, vaikka en ole varma, miten uskottavasti Gable ja Bogart olisivat näytelleet brittisotilasta. Huston hautoi suunnitelmaansa tämän jälkeenkin ja suunnitteli rooleihin Burt Lancasteria ja Kirk Douglasia... Projekti toteutui vasta paljon myöhemmin, ja veijarimaisten sankareiden, Danielin ja Peachyn, rooleihin valikoituivat Sean Connery ja Michael Caine. Alkuperäisen tarinan anonyymi kertoja on elokuvasovituksessa kirjailija itse, ja Kiplingin rooliin pestattiin Christopher Plummer. 

Seikkailujen sankarit sijoittuu 1800-luvulle, kolonisoituun Intiaan, jossa kaksi brittisotilasta lähtee kohti pohjoista etsimään sekä aarteita että omaa valtakuntaa. Daniel ja Peachy taivaltavat kohti kaukaista Kafiristania, joka sijaitsee Afganistanin koillisosassa, nykyisessä Nurestanin maakunnassa. Niin Kiplingin alkuperäistarinassa kuin Hustonin elokuvassakin Kafiristanissa muistellaan vielä Aleksanteri Suuren aikakautta. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä Aleksanterin muisto elää tänäkin päivänä niillä alueilla, joihin Aleksanterin retket ulottuivat. Kiinnostavaa on kuitenkin se tapa, jolla Seikkailujen sankarit suhteutuu tähän kulttuuriseen muistiin. Paikalliset mainitsevat ”Sikanderin” jumalallisena hahmona, johon myös Daniel ja Peachy vertautuvat. Hustonin elokuva kuvaa kafiristanilaisia vieraana, tuntemattomana ja arvaamattomana kansana ja tuntuu olevan peruuttamattomasti koloniaalisen katseen sisällä. Samaan aikaan elokuva kuitenkin etääntyy kohteestaan, eikä lopulta brittiläisten onnenonkijoiden ja Aleksanteri Suuren välillä ole suurtakaan eroa. Molemmat ovat tunkeilijoita maailmassa, jota he eivät ymmärrä. Ottaessaan vastaan kuninkuuden Daniel on hyväntahtoinen mutta samalla auttamattoman ymmärtämätön. 

Paroni von Münchhausenin seikkailut (The Adventures of Baron Munchausen, 1988)

Terry Gilliamin Paroni von Münchhausenin seikkailut (The Adventures of Baron Munchausen, 1988) on ihmeellinen, hämmentävä historiallinen fantasia. Legendaarisen paronin seikkailuista on aiemminkin tehty eeppisiä elokuvia. Saksassa Josef von Báky ohjasi vuonna 1943 loistavan Münchhausen-tulkinnan, joka esitettiin pariin otteeseen televisiossakin vuonna 1991, juuri niihin aikoihin, kun Gilliamin elokuva oli tuoreessa muistissa. Suomessa Gilliamin tulkinta sai ensi-iltansa 8. syyskuuta 1989, tilanteessa, jossa vanha ja uusi maailma olivat konkreettisesti kohtaamassa. Paroni von Münchhausenin seikkailujen lopussa on loistava kohtaus, jossa Münchhausen (John Neville) vakuuttaa kuulijoitaan luottamaan itseensä ja astumaan kaupungin porteista ulos, sillä vihollista ei enää ole. ”Open the gates”, hän huutaa. Väistämättä tulee mieleen tilanne, jossa syksyllä 1989 elettiin. Berliinin muuri erotti idän ja lännen toisistaan, mutta marraskuussa se vihdoin murtui.

Paroni von Münchhausenin seikkailut leikittelee toden ja epätoden välisellä häilyvällä rajalla. Tämä on tietysti jo aiheen pohjalta ilmeistä. Bodenwerderissä, lähellä Hannoveria, vuonna 1720 syntynyt Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli historiallinen henkilö, soturi, jolla oli tapana kertoa meheviä tarinoita retkistään erityisesti Venäjän ja Turkin välisessä sodassa 1768–1774. Tunnettu oli tarina, jossa Münchhausenin hevonen oli jäänyt portin väliin, eikä ratsastaja huomannut takapuolen puuttuvan. Hevonen joi saavikaupalla vettä, joka valui saman tien taakse. Ennen pitkää takapuoli löytyi kirmailemasta kedolta, ja osat ommeltiin yhteen. Maailmankuuluksi eriskummallisen paronin tarinat tulivat, kun Rudolf Erich Raspe (1737–1794) julkaisi Englannissa kokoelman Baron Munchausen’s Narrative of his Marvellous Travels and Campaigns in Russia. Kerrotaan, että oikeaa paronia kirja raivostutti, sillä Raspe oli yhdistänyt teokseensa aineksia kaikenlaisista lähteistä. Terry Gilliamin elokuva viittaa tähän fiktion ja todellisuuden suhteeseen elokuvan alussa, jossa ”oikea” Münchhausen saapastelee paikalle teatteriesitykseen, jossa hänen edesottamuksistaan parhaillaan kerrotaan.

Terry Gilliamin Münchhausen-fantasia kuljettaa katsojan Raspen tunnetuimpien tarinoiden mukaan, ja ehkä häkellyttävin kaikista on pitkähkö kuumatka, jossa Münchhausen joutuu Kuun kuninkaan (Robin Williams) ja kuningattaren (Valentina Cortese) oudon ihmissuhdepelin välikappaleeksi. Paroni von Münchhausenin seikkailut syöttää pajunköyttä antaumuksellisesti, mutta samalla se on kiinnostava läpileikkaus länsimaisesta tarinaperinteestä. Kuusta Münchhausen seuralaisineen putoaa suoraa päätä tulivuoreen, jossa hän kohtaa Vulkanuksen ja tämän puolison Venuksen. Tarinan mukaanhan antiikin jumalat vetäytyivät vuorten uumeniin kristinuskon vallattua alaa. Aivan elokuvan alussa katsojalle kerrotaan tekstinä, että eletään ”järjen aikakautta”. Münchhausenin tarinat olivatkin jonkinlainen vastakertomus valistuksen aikakaudelle. Gilliamin elokuvassa 1700-luvun maailma on monin tavoin järjetön, ja sotaa käydään tavan vuoksi. Lopulta vain parkkiintunut satusetä pystyy ohjaamaan maailman takaisin raiteilleen.