Sinuhe, egyptiläinen valkokankaalla ja radiossa

Mika Waltarin romaaniin perustuva, Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (The Egyptian, 1954) on juuri ilmestynyt Yhdysvalloissa 3000 kappaleen bluray-eränä. Aiemmin dvd-markkinoilla on kiertänyt korealainen julkaisu, jossa kuvakokonaan ei ole oikea. Vaikka tekniikka ei ole itsetarkoitus, tässä se on välttämätöntä, sillä Curtizin spektaakkeli oli CinemaScope-elokuvien pioneeri. Elokuvan alku on muihin aikakauden spektaakkeleihin nähden epätyypillinen siinä mielessä, että katsojalle näytetään kuvia nykypäivän Egyptistä. Lähtökohtana ovat historialliset monumentit, jotka ovat suurenmoisia mutta mykkiä: historia on raunioina. Tämän jälkeen elokuva takautuu vuosituhansien taakse, ja kuvassa nähty sfinksin raunio palaa alkuperäiseen asuunsa – tosin kulissitaiteilijan karkeana näkemyksenä.

Suomalaisena Sihune, egyptiläistä katsoo kriittisesti, ja erityisesti Mika Waltarin tarinaan tehdyt poikkeamat pistävät silmään. Hollywood-tulkinnassa Sinuhen (Edmund Purdom) kasvatti-isä onkin itse kallonporaaja. Kaptahin (Peter Ustinov) rooli jää suppeaksi ja taitavan bisnesmiehen ominaisuudet jäävät kokonaan taka-alalle. Merit (Jean Simmons) astuu kuvaan jo tarinan alussa, uskollisen rakkauden ruumiillistumana, jota Sinuhe ei vain huomaa. Tarinaa on virtaviivaistettu siinä määrin, että siitä katoaa eeppistä runsautta.

Waltarin romaanin lukemisesta on kulunut jo aikaa, mutta vuoden 2011 kesän ja syksyn aikana kuuntelin kävelymatkoilla Yleisradion vuonna 1982 tuottaman kuunnelman Sinuhe, egyptiläinen, jossa on peräti 22 episodia. Veikko Honkanen esittää Sinuhea varmaotteisesti, mutta kuunnelmasarjan ehdottomia huippuja on Seela Sellan Nefernefernefer. Mieleen jää myös Risto Mäkelän mainio Minotaurus. Musiikin on säveltänyt Esa Helasvuo, joka on onnistunut luomaan ajattoman tunnun ja välttänyt orientalistisia sävyjä.

Professori Hannibal (1956)

Zoltán Fábrin elokuvaa Pieni karuselli (Körhinta, 1955) pidetään usein käänteenä toisen maailmansodan jälkeisessä unkarilaisessa elokuvassa: maalaiskylään sijoittuva Romeo ja Julia -tarina oli myös kansainvälinen menestys. Fábrin seuraava elokuva oli koomisia ja traagisia elementtejä yhdistävä Hannibál tanár úr (1956), jonka voisi suomentaa Professori Hannibal. Elokuva sijoittuu sosialismia edeltävään aikaan, vuoden 1931 Budapestiin: Hollywoodin tähdet Ramon Novarro ja Rudolph Valentino ovat suosittuja, mutta niin ovat myös italialaiset fasistitkin. Päähenkilö on nukkavieru latinanopettaja Béla Nyúl (Ernö Szabó), kolmilapsisen perheen isä, joka on koominen mutta kaikin puolin hyväntahtoinen niin työssään kuin kodissaankin. Opettamisen rinnalla hän haluaisi olla tutkija ja on kirjoittanutkin laajan artikkelin Hannibalista. Sattumalta Nyúl saa palstatilaa koulun lehdestä, ja hienossa unijaksossa opettaja kohtaa itsensä Hannibalin. Yhtäkkiä kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun Nyúlin näkemykset Karthagossa ammoin tapahtuneesta ”vallankumouksesta” ja myös Hannibaliin kohdistuva ihannointi tulkitaan nykypäivän Italian fasisteja loukkaavaksi. 1930-luvun Unkarista rakentuu totalitaristinen ja rasistinen kuva, jossa Nyúlin historiallista tulkintaa aletaan pitää ”semiittisenä” ja jopa neuvostomyönteisenä. Nyúl yrittää saada apua vallan huipulle kivunneelta koulutoveriltaan Muraylta (Zoltán Greguss), ja samalla hän näkee, millaista elämää suihkuseurapiirit viettävät. Nyúl harhailee pitkin Budapestiä ja törmää myös sokeutuneisiin veteraaneihin, jotka kaikki ovat ensimmäisen maailmansodan unohdettuja sankareita. Loppukohtaus sijoittuu amfiteatteriin, jonne unkarilaiset fasistit ovat kokoontuneet. Professori Hannibal joutuu nöyryytetyksi, kieltämään ajatuksensa, mutta silti hän menettää henkensä.

Lopputulos on tyly mutta vaikuttava. Estetiikka tuo paikoin mieleen Vittorio de Sican elokuvan Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952), mutta toisaalta elokuvassa on myös hyvin tyyliteltyjä jaksoja. Tarkka, kontrastoiva leikkaus esimerkiksi ravintolajaksossa tuo mieleen neuvostomontaasin.

Professori Hannibal valmistui vain muutamaa päivää ennen Unkarin kansannousua. Epäilemättä sen fasismikritiikki on ollut sovelias aihe 50-luvun Unkarissa, mutta samalla tulkinnan, erityisesti ideologisen kontrollin kuvauksen, voi laajentaa myös aikalaisyhteiskunnan kommentaariksi.

Alkoholittoman oluen historiaa

En ole tullut ajatelleeksi, että alkoholittoman oluen valmistus alkoi raittiusliikkeen kulta-aikana 1800-luvun lopulla, vaikka niinhän sen tietysti on. Tämä pikku-uutinen osui silmiin Hufvudstadsbladetissa 1.3.1895. Uutisessa mainittu Alli Trygg oli syntynyt Raisiossa 1852, työskenteli kansakoulunopettajana ja oli sittemmin raittiustyön, naisliikkeen ja setlementtityön aktiiveja.

Koko maailman kulta (1961)

Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961) oli Renè Clairin toiseksi viimeinen pitkä näytelmäelokuva. Se kuuluu hänen tuotantonsa vähiten tunnettuun osaan eikä liene koskaan ollut Suomessa tv-esityksessä. Koko maailman kulta alkaa hienoilla kuvilla autojen täyttämästä Pariisista. Mieleen tulee Jacques Tatin kymmenen vuotta myöhempi komedia Trafic - liikenne (Trafic, 1971), jossa autojen katkeamaton virta täyttää kadut. Clairin tatimainen aloitus virittää elokuvan komediaksi, jossa modernisaatio on punonut ihmiset peruuttamattomasti verkkoihinsa ja jossa nykyihmisen toimia seurataan huvittuneesti, etäältä. Autojen massasta siivilöytyy esiin dollarihymy, joka kiitää maaseudun rauhaan. Kaupunkilaiset suurliikemiehet, etunenässään Victor Hardy (Philippe Noiret), löytävät maalaiskylän, jossa ihmiset elävät vanhoiksi. He päättävät ostaa tilan yksi toisensa jälkeen perustaakseen Longuevie-nimisen modernin asuinalueen hotelleineen, golf-kenttineen ja kylpylöineen. Vanha Dumont (Bourvil) pitää kuitenkin pintansa eikä suostu myymään maatilkkuaan.

Bourvil näyttelee teoksessa lopulta kolmoisroolin. Hän esittää myös vanhan Dumontin poikaa, joka on elokuvan alussa paimenessa vuorilla. Lopulta paljastuu vielä toinenkin poika, Meksikoon päätynyt musta lammas, jonka roolissa Bourvil näyttää monipuolisuutensa. Paimenpoika Toine joutuu kaupunkilaisten pihteihin ja saa papparazzit peräänsä. Mieleen tulee Hergén Castafioren korujen (Les Bijoux de la Castafiore) kuva mediamaailmasta: Hergén sarjakuvahan ilmestyi Tintin-lehdessä vuosina 1961 ja 1962, hyvin lähellä Clairin elokuvan valmistumisaikaa.

Modernisaation kuvauksena Koko maailman kulta ei ole pessimistinen vaikka se viittaakin kintaalla kaupunkilaisten pyrkimyksille. Ennen pitkää upouusissa tiloissa tuuli vihmoo ja suurellisesti luvattu tulevaisuus muuttuu rappeutuneeksi historiaksi. Toisaalta elokuvan kuvaa ranskalaisesta maaseutuyhteisöstäkään ei voi pitää kritiikittömänä. Dumont on itsepäinen patriarkka. Ehkäpä elokuvan loppu kuvaa heilahdusta juuri näissä pitkissä perinteissä ja vihjaa samalla, että Longuevien terveellinen elämä kuuluu kaikille.

Pilvenpiirtäjä (1949)

King Vidorin ohjaama Pilvenpiirtäjä (The Fountainhead, 1949) perustuu Ayn Randin vuonna 1943 julkaisemaan menestysromaaniin, ja tarinan mukaan muhkea lukuromaani menestyi ennen kaikkea rintamalla, ajankuluna. Ayn Rand, alunperin Alisa Zinovjevna Rosenbaum (1905–1982), oli venäjänjuutalainen, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin 1926.
Epäilemättä Randin kommunisminvastaisuus ja sinnikäs yksilöllisyyden korostaminen upposivat otolliseen maaperään. Randin teokset, varsinkin romaanit The Fountainhead ja vuonna 1957 julkaistu Atlas Shrugged, ovat olleet jatkuvan poliittisen debatin kohteena. Pilvenpiirtäjän käsikirjoitus on Ayn Randin omaa käsialaa: hän oli sopimusneuvotteluissa ehdoton ja vaati, että dialogin täytyy säilyä sellaisena kuin hän sen oli kirjoittanut.

Pilvenpiirtäjän päähenkilönä on arkkitehti Howard Roark (Gary Cooper), josta jo ensimmäiset kuvat antavat tinkimättömän mielikuvan. Toisin kuin kollegansa Peter Keating (Kent Smith) hän ei taivu kompromisseihin. Elokuvan – ja Randin alkuperäisteoksen – nimi The Fountainhead viittaa suihkulähteeseen, joka on luovuuden metafora. Dialogissa nimi vilahtaa Roarkin sanoessa: ”Man’s ego is the fountainhead of human progress.” Roark on modernisti, jonka unelmana on taivaita hipova pilvenpiirtäjä. Uudistajan vastavoimana on populistinen politikointi, joka tähtää suuren yleisen maun miellyttämiseen. Puhdaslinjaisen modernismin vastapoolina ovat kertaustyylit, klassiset elementit, joilla Roarkin töitä raiskataan. Elokuva huipentuu, kun Roark suunnittelee Keatingin nimiin asuinalueen ja vannottaa, ettei suunnitelmia saa muuttaa. Mutta Keatingin sana ei lopulta pidä, ja Roark käy räjäyttämässä koko luomuksen taivaan tuliin – sillä perusteella, että hänellä on oikeus omiin ideoihinsa, omaisuuteensa, kuten hän myöhemmin oikeudessa toteaa. Roarkin puhe oikeussalissa on paitsi yksilöllisyyden myös ainettomien oikeuksien puheenvuoro, joka tuntuu hyökkäävän sota-ajan edellyttämää uhrautumista vastaan:

”I came here to say that I do not recognize anyone's right to one minute of my life. Nor to any part of my energy, nor to any achievement of mine. No matter who makes the claim. It had to be said. The world is perishing from an orgy of self-sacrificing. I came here to be heard. In the name of every man of independence still left in the world. I wanted to state my terms. I do not care to work or live on any others. My terms are a man's right to exist for his own sake.”

Pilvenpiirtäjä on sumeilematon siinä tavassa, jolla se rakentaa maskuliinista neromyyttiä. Kun tehtävät arkkitehtinä ovat tiukalla, Roark joutuu töihin marmorilouhokselle. Mieleen tulee väistämättä tarina Michelangelosta Carraran louhoksilla. Roarkista rakennetaan Michelangelon kaltaista geniusta ja suunnannäyttäjää. Juuri louhoksella hän tutustuu Dominique Franconiin (Patricia Neal), kolumnistiin, joka on puolustanut tinkimätöntä taiteilijaa. Rakkaus syttyy ensisilmäyksellä, mutta yhteiselo ei näytä mahdolliselta. Sen sijaan Dominique nai lehtikeisari Gail Wynandin (Raymond Massey). Samaan aikaan kun Howard Roark puhuu orjuutta vastaan, hän tuntuu melkein orjuuttavan rakastettuaan antamalla mahdottomia tehtäviä. Kuvaava on loppukohtaus. Wynand on päättänyt päivänsä, periaatteensa myytyään, ja Dominiquesta on tullut Mrs Roark. Vaikka elokuvan ideologia on lähes vastenmielisen yksilö- ja mieskeskeinen, viimeiset kuvat ovat huikeita. Dominique nousee hissillä kohti pilvenpiirtäjän huippua. Pää tuntuu olevan pyörällä, kun hän nousee tavallisten pulliaisten yläpuolelle. Pilvenpiirtäjän huipulla, tuulen tuiverruksessa, odottaa Howard Roark.

Naisen kosto (1945)

Robert Bressonin Naisen kosto (Les dames du Bois de Boulogne, 1945) perustuu väljästi Denis Diderot'n romaaniin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, mutta Diderot'n veijarimaisen tyylin tilalla on vakavampi ote. Bressonin toinen pitkä elokuva oli myös viimeinen, jossa hän käytti pelkästään ammattinäyttelijöitä. Elokuvan alussa Hélène (Maria Casarès) ja Jean (Paul Bernard) ovat eroamassa, tai pikemminkin niin, että Hélène aavistaa Jeanin rakkauden olevan hiipumassa ja päättää kostaa. Manipuloinnin kohteena on paitsi Jean myös prostituoitu Agnès (Elina Labourdette), jonka Hélène ensin ”toimittaa turvaan” Pariisin paheilta, Boulognen metsään, mutta jonka hän ennen pitkää yhyttää yhteen Jeanin kanssa. Vasta kun pappi on sanonut aamen, Hélène paljastaa Agnèsin taustan.

Mieleen jää ennen kaikkea Maria Casarèsin viekkaan taitava näytteleminen, ja samalla muistuu mieleen hänen loistava suorituksensa Marcel Carnén Paratiisin lapsissa (Ls enfants du paradis, 1945), joka valmistui lähes samaan aikaan Naisen koston kanssa. Juuri näillä kahdella elokuvalla espanjalaissyntyisen näyttelijän ura lähti liikkeelle. Sitemmin Casarès esiintyi myös Jean Cocteaun elokuvissa Orfeus (Orphée, 1950) ja Orfeuksen testamentti (Le testament d'Orphée, 1960). Cocteaun kädenjälki näkyy myös Naisen kostossa, sillä Cocteau kirjoitti elokuvan dialogin. Naisen koston kieli on runollista, ja varsinkin lopetus on vaikuttava. Se tuo mieleen seuraavana vuonna valmistuneen Kaunottaren ja hirviön (La belle et la bête, 1946).

Happy End (1966)

Oldřich Lipskýn tuotantoa ei voi syyttää tavanomaisuudesta tai keskinkertaisuudesta. Hattua voi nostaa myös Barrandovin studioille, joissa oli sijaa kokeiluille. Lipskýn Happy End (1966) on murhadraama, mutta todella epätavallinen, sillä tarina kulkee lopusta alkuun ja kaikki otokset kulkevat takaperin. Vaikka ajatus tuntuu kertaluontoiselta vitsiltä, sitä jaksaa loistavasti katsoa koko elokuvan keston eli 69 minuuttia. Filminauhan pyörittäminen oli loppujen lopuksi melko tavallinen keino synnyttää hauskuutta elokuvahistorian alkuvaiheessa. Kun esimerkiksi Thomas A. Edisonin legendaarinen The Kiss esitettiin vuonna 1896, sitä näytettiin innostuneelle yleisölle oikein- ja väärinpäin lukemattomia kertoja peräjälkeen. Kun projektorit motorisoituivat, filmi alkoi kulkea vääjäämättömästi yhteen suuntaan.

Happy End alkaa teloituksella. Pää on irronnut giljotiinissa, ja kertoja alkaa kuvata elämäänsä. Itse asiassa teloitus muuttuukin elämän antamiseksi, kun pää löytää ruumiin ja syytetty palautuu oikeuden eteen. Vaikka kuva kulkeekin taaksepäin, kertojaäänellä on selvästi suunta eteenpäin, vaivalloisten ja sekavien tapahtumien kautta kohti onnellista lapsuutta. Nurinpäin kääntyneet liikkeet muuttuvat runolliseksi koreografiaksi, ja brutaali murhakin alkaa näyttää tohtori Frankensteinin kokeelta. Taitavasti rakennettu käsikirjoitus hyödyntää myös päinvastaiseen järjestykseen käännettyä dialogia, jossa vastaus edeltää kysymystä ja tuntuukin vastaukselta kokonaan toiseen kysymykseen. Elokuvan voi tulkita päähenkilön kuoleman hetkellä tapahtuvaksi filminauhan kelautumiseksi ja positiivisen kertojaäänen yritykseksi kääntää karmea todellisuus päälaelleen. Mutta lopputulos on monimielisempi, surrealistinen, ja saa pohtimaan sitä, miten lähellä ääripäät oikeastaan ovat toisiaan. Kiinnostavaa Happy Endissä on myös se, että sitä voi katsoa retrospektiona, joka vähä vähältä paljastaa, miksi elokuva alkaa teloituksella. Mitä pidemmälle menneisyyteen elokuva takautuu, sitä enemmän muuttuvat myös katsojan ajatukset henkilöhahmoista.

Aivan uskollinen Happy End ei ole elokuvan takaperoiselle esittämiselle. Puhe kuullaan enimmäkseen oikeinpäin, vaikka kuva kulkee toiseen suuntaan. Paikoitellen tosin äänikin etenee käännetyssä järjestyksessä, vaikka näin tšekkiä taitamattoman onkin sitä vaikea tunnistaa...