Kauppa kuin kauppa (Big Business, 1929)

Big Business (1929) on ehdottomia Laurel- ja Hardy-suosikkejani, jota jaksan katsoa yhä uudelleen. Tätä komedian helmeä on Suomessa esitetty eri nimillä, ainakin Joulukuusikauppiaat, Kauppa kuin kauppa ja Hieno liikeyritys. Koomikkoparin lisäksi lyhytelokuvaa tekemässä oli aikamoinen määrä mykkäkauden lopun lahjakkuuksia: ohjaajina James W. Horne ja Leo McCarey, kuvaajana George Stevens ja tuottajana Hal Roach. Big Business sijoittuu Kaliforniaan, jossa tuttu parivaljakko on myymässä joulukuusia, huonolla menestyksellä kuinkas muuten. Ensimmäiselle ostajalle he eivät oikein osaa esittää kunnon myyntipuhetta, ja toisen kohdalla kaikki yltyy hurjaksi taisteluksi. James Finlayson tekee elämänsä roolin talonomistajana, joka aloittaa kamppailunsa kuusikauppiaita vastaan.

Laurel ja Hardy tulivat tunnetuksi tit for tat -tekniikastaan. Pieni, näennäisesti mitätön tilanne johtaa vastareaktioon, joka on aavistuksen suurempi. Pikku hiljaa tämä dialogi johtaa ongelman paisumiseen yli äyräitten. Big Businessissa kaikki alkaa vahingosta, kun kuusikauppiaat juuttuvat ovelle. Isäntä on ärsyyntynyt ja vastaa, mihin Laurel ja Hardy puolestaan reagoivat. Aluksi tuhoutuvat ovikello ja taskukello, lopulta kuusikauppiaiden auto ja talonomistajan kiinteistö. Poliisikin tulee paikalle, mutta lähinnä vain tarkkailemaan outoa näytelmää. Hurjimmillaan kamppailu on, kun Laurel heittää rikkoutuneesta ikkunasta ulos maljakoita ja Hardy iskee niitä säpäleiksi lapiolla. Samaan aikaan Finlayson piehtaroi joulukuusten kanssa yrittäessään repiä niitä palasiksi.

Asterix ja Obelix lohikäärmeen valtakunnassa (Astérix & Obélix: L’Empire du Milieu, 2023)

Asterixin ja Obelixin seikkailut alkoivat Albert Uderzon ja René Goscinnyn erinomaisina sarjakuvina, ja niiden ohessa syntyi myös animaatioelokuvia. Vuonna 1999 alkoi live action -elokuvien tuotanto, joka on nyt yltänyt viidenteen lenkkiinsä, Guillaume Canet’n ohjaukseen Asterix ja Obelix lohikäärmeen valtakunnassa (Astérix & Obélix: L’Empire du Milieu, 2023). Jonkinlaisesta käännekohdasta on kyse, erityisesti siinä mielessä, että aiemmat live action -elokuvat ovat perustuneet Uderzon ja Goscinnyn albumeihin. Viides elokuva on originaalikäsikirjoitus, jonka pohjalta Olivier Gay ja Fabrice Tarrin toteuttivat sarjakuva-albumin Asterix: Lohikäärmeen valtakunta (2023). Sarjakuvan ja elokuvan suhde on vinksahtanut nurinniskoin, mutta ehkä tämä kertoo myös siitä, miten Asterixista on tullut tavaramerkki, jonka alla myydään monenlaisia tuotteita.

Tunnustan heti, että koin vaikeaksi katsoa Lohikäärmeen valtakuntaa, johon olisi toivonut lisää komediallisia innovaatioita. Nyt elokuva ammentaa pikemminkin vanhoista ideoista, jotka on toteutettu jo paremmin aiemmissa tuoteperheen osissa. Tietoiset anakronismit, kuten Asterixin ja Obelixin keskustelu elokuvan alussa lihansyönnin ongelmista, ovat liiankin proosallisia. Hauskimmillaan elokuva on musiikillisissa anakronismeissa, joita koko live action -sarjassa on paljon käytetty. Kun Caesar lähtee valloitusretkelle Kiinaan, hän ottaa mukaansa orkesterin soittamaan rakastamaansa musiikkia, Ennio Morriconen säveliä. Tuttuun tapaan mukana on myös kameoesiintymisiä: Zlatan Ibrahimovic esittää roomalaista taistelijaa, joka kylläkin ratkaisevalla hetkellä saa reisivamman ja ontuu vaihtoon.

Farmarin tytär (The Farmer’s Daughter, 1947)

H. C. Potterin ohjaus Farmarin tytär (The Farmer’s Daughter, 1947) muistetaan Suomessa erityisen hyvin, sillä se perustuu Hella Wuolijoen näytelmään Juurakon Hulda. Elokuva on esitetty myös televisiossa muutamia kertoja, ainakin vuosina 1967, 1983 ja 2012. Wuolijoki oli kirjoittanut näytelmän taiteilijanimellä Juhani Tervapää. Ensi-iltansa se sai Helsingin kaupunginteatterissa maaliskuussa 1937, ja jo syksyllä näytelmästä nähtiin Valentin Vaalan elokuvasovitus, joka osoittautui suureksi menestykseksi. Vaikka suomalaiset voivat tuntea ylpeyttä Hollywood-sovituksesta, kovasti harmittaa se, että alkuteksteissä Juhani Tervapään nimi on kirjoitettu Juhni Tervataa. Kaiken lisäksi käsikirjoittajat Allen Rivkin ja Laura Kerr sijoittivat tarinan amerikanruotsalaiseen yhteisöön, eikä päähenkilö ole Hulda vaan Katrin. 

Farmarin tytär paljastaa katsojalle jo alussa, miten paljon käsikirjoittajat ovat etääntyneet Wuolijoen alkuperäisestä tarinasta. Pikemminkin on kyse siitä, että näytelmä on innoittanut käsikirjoitukseen, joka kertoo köyhästä perheestä lapsen, nuoren naisen, taistelusta aikansa normeja vastaan. Yhdysvaltalaisessa tulkinnassa päähenkilö Katrin Holstrom (Loretta Young) edustaa myös siirtolaisvähemmistöä, ja alussa ollaan ruotsalaistaustaisen pienviljelijän kotona, jossa tutustutaan muun muassa Katrinin sisaruksiin. Veljet Olaf (Lex Barker), Peter (James Arness) ja Sven (Keith Andes) tulevat myöhemmin auttamaan, kun Katrin lähtee tavoittelemaan kongressipaikka. Farmarin tyttären alussa Katrin tähtää sairaanhoitajan koulutukseen, mutta rahat varastetaan ja hän päätyy kotiapulaiseksi Glenn Morleyn (Joseph Cotten) ja tämän äidin Agathan (Ethel Barrymore) kotiin. Älykäs Katrin herättää heti huomiota. Hänet pidettäisiin mielellään piikana, mutta Katrin tähtää korkeammalle. 

Farmarin tytär osoittautui menestykseksi, ja Loretta Young sai myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan. Kerrotaan, että alun perin rooliin kaavailtiin Ingrid Bergmania, joka kieltämättä olisikin sopinut erinomaisesti. Koska Cottenin ja Bergmanin suhteesta liikkui huhuja, tuotantoyhtiö päätti välttää sensaatiota valitsemalla toisen näyttelijän päärooliin. Loretta Young on ilmeisesti harjoitellut antaumuksellisesti murteellista englantia, ja hän viljelee ruotsin kielen ilmaisuja siellä täällä. Farmarin tytär oli niin suosittu, että se poiki myös samannimisen tv-sarjan, yli sata jaksoa vuosina 1963-65. Suomessa MTV esitti sarjaa nimellä Tyttö tuli taloon. 

Carry-On (2024)

Barcelonalaissyntyinen Jaume Collet-Serra on tullut tunnetuksi toimintaelokuvistaan ja erityisesti yhteistyöstään Liam Neesonin kanssa. Uutuuselokuva Carry-On valmistui Netflix-tuotantona ja tuli katsottavaksi joulukuussa 2024. Ensi-illan ajankohta on otettu huomioon, sillä elokuva alkaa ja päättyy joulutunnelmiin. Siinä välissä syntyy ruumiita, muutama jo ensimmäisten minuuttien aikana. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tarina sijoittuu lentolaukkujen maailmaan, Los Angelesin terminaaliin, jonka läpi matkustajat virtaavat joululomaa viettämään. Esimakua tarinan suunnasta antaa aloituskohtaus, jossa käsitellään Neuvostoliitossa kehitettyä novitshok-hermomyrkkyä. 

Elokuvan päähenkilö on nuori Ethan Kopek (Taron Egerton), jonka tyttöystävä Nora Parisi (Sofia Carson) on raskaana. Ethan on hakeutunut töihin lentokentälle, jossa Norakin työskentelee ja haluaisi menestyä. Lopulta Ethan saa mahdollisuuden ja pääsee valvomaan matkalaukkujen sisältöä lentokentän turvatarkatukseen. En heti muista elokuvaa, jossa näin pitkä jakso sijoittuisi läpivalaisulaitteen monitorin ääreen. Epäonnekseen Ethan joutuu yhtäkkiä kiristyksen kohteeksi: hänen on päästettävä matkalaukku läpi, muutoin Noralle käy huonosti. Carry-On tuo mieleen Collet-Serran aiemmat elokuvat, jotka myös koettelivat uskottavuuden rajoja. Elokuvan manipulaattori on novitshokia kuljettava matkailija (Jason Bateman), jota tarinassa ei lopulta nimetä. Ethanin ja matkailijan kamppailu kulminoituu matkalaukkuja kuljettavien liukuhihnojen sokkeloissa, ja hämmästyttävää on, ettei työntekijöitä näy mailla eikä halmeilla. Taitoa Collet-Serralla ehdottomasti on, ja monet kohtaukset ovat ohjauksellisesti näppäriä. 

Jäin vielä miettimään Carry-On-elokuvan poliittista kontekstia. Venäläinen hermomyrkky on tarinan ytimessä, ja se paljastetaan jo alussa, vaikkakin Los Angelesin poliisi joutuu googlaamaan pitkään selvittääkseen, mistä on kyse. Elokuvan lopussa kerrotaan, että hermomyrkky on tarkoitettu aseeksi rauhanaatetta ajavan kongressiedustajan eliminoimiseksi. Toimelias Ethan pelastaa siis oman maansa poliitikon, eikä elokuva käsittääkseni viittaa mitenkään siihen, miten novitshok on päätynyt rikollisiin käsiin. Silti hermomyrkky näyttäytyy epämääräisenä, määrittelemättömänä uhkana, joka luikertelee kaikkien turvajärjestelmien läpi. Turvateknologia ei lopulta näyttäydy ratkaisijana: avainroolissa on ordinary guy, joka puolustaa perhettään ja ehkä tietämättään myös isänmaataan.

Mummola (2023)

Tia Kouvon ohjaama ja käsikirjoittama Mummola (2023) on kunnianhimoinen ja tinkimätön esikoispitkä. Se sai ensi-iltavuonnaan myös erittäin positiivisen vastaanoton: elokuva sai 11 Jussi-ehdokkuutta ja palkittiin lopulta vuoden elokuvana, käsikirjoituksena ja ohjauksena. Käsikirjoituksessa viehättää sen arkisuus ja tunnistettavuus, vaikka alun joulukohtaus voi tuntua liiankin julmalta siinä tavassa, jolla se kierrättää näennäisen tyhjiä ja tunteettomia lauseita. Mummolan kunnianhimoisuus ei kuitenkaan ole vain käsikirjoituksessa vaan myös visuaalisessa tyylissä, jota jo elokuvan aloitus korostaa. Kun väkeä lappaa sisään mummolan ovesta, kamera on paikallaan, eikä edes näytä saapujien kasvoja. Tämä ennakoi koko elokuvan tyyliä: kameran paikka symboloi sitä jähmeyttä, jonka keskellä sukupolvet elävät.

Mummolassa on kaksi näytöstä, joista ensimmäinen sijoittuu Ellan (Leena Uotila) ja Lassen (Tom Wentzel) kotiin, jonne sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) perheineen saapuvat joulunviettoon. Toinen näytös sijoittuu joulunjälkeiseen aikaan, ja samalla niin elokuva kuin sen kuvaamat ihmisetkin tuntuvat avautuvan. Tosin tunteista puhutaan vain autossa. Loppu on avoin mutta enteilee muutosta. Lasse on kuollut, ja viimeisessä kohtauksessa tyttärentytär astuu isoisänsä pajaan, jonka merkityksestä ei elokuvan aikana ole saatu vihiä. Hän katsoo ihmetellen ympärilleen, kuin maailmaa, joka vasta odottaa avautumistaan.

He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941)

Frank Capran ohjaama ja tuottama He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941) perustui Robert Riskinin käsikirjoitukseen, ja se on ehdottomasti ohjaajansa tuotannon keskeisiä teoksia. Se oli myös aikanaan box office -menestys ja Oscar-ehdokas parhaan alkuperäistarinan kategoriassa. Tarina ei kuitenkaan ollut Riskinin kynästä vaan pohjalla oli Robert Connellin ja Robert Presnellin vuonna 1939 tekemä elokuva-aihio ”The Life and Death of John Doe”, joka puolestaan perustui Connellin jo vuonna 1922 julkaisemaan tarinaan ”A Reputation”. Ehkä jo tämä tarinan kehkeytymisen historia kertoo jotakin elokuvan sävystä: siinä tuntuu tiivistyvän paljon 1920- ja 1930-lukujen Yhdysvaltain atmosfääristä, talouslaman vaikutuksista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.  

He uskoivat elämään alkaa sanomalehden toimituksessa, kuten niin moni muukin aikakauden Hollywood-elokuva. Lehdistö näyttäytyy foorumina, jossa taistelu demokratiasta käydään. Journalismi valvoo yhteiskuntaa, mutta samalla media vaikuttaa mielipiteisiin ja kansakunnan henkiseen ilmapiiriin.  He uskoivat elämään alkaa hybriksestä, näkemyksestä, että media voi luoda, muuttaa ja manipuloida. Ann Mitchell (Barbara Stanwyck) kirjoittaa tarinan kuvitteellisesta jokamiehestä, John Doesta, joka lupaa tehdä itsemurhan jouluna protestina kaikelle yhteiskunnan vääryydelle. Pian John Doe alkaa elää omaa elämäänsä, ja journalistit joutuvat etsimään roolille esittäjää. 

Ann Mitchellin taakse ryhmittyy tuota pikaa yhteiskunnan valtaeliittiä, erityisesti kustantaja D. B. Norton (Edward Arnold), joka ottaa ohjat käsiinsä. Samalla John Doen rooliin löytyy entinen baseball-pelaaja John Willoughby (Gary Cooper), joka on kuin ruumiillistunut jokamies, vähäpuheinen ja rehti. Pian John Doe -kerhoja syntyy ympäri maata, ja Doen ympärille rakentuu populistinen, poliittinen liike. Ennen pitkää Willoughby petetään, ja hän näyttää luopiona, kunnes vaikuttavassa joulukohtauksessa luottamus palautuu. Kansa osoittaa voimansa. 

Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008)

Katsoin Hayao Miyazakin elokuvan Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008) viimeksi vuonna 2010, ja oli kiinnostavaa nähdä se pitkän tauon jälkeen. Ehkäpä perspektiivikin on tällä välin muuttunut, kun Ponyon jälkeen on nähty vielä kaksi Miyazaki-elokuvaa, Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) ja Poika ja haikara (Kimitachi wa dō ikiru ka, 2023). Olisiko niin, että kahdessa viimeisessä elokuvassa ohjaaja on palannut lapsuuden muistoihinsa, kun taas Ponyo näyttäytyy samaan aikaan sekä ajankohtaisena ympäristöllisenä kommenttina että viittauksena ohjaajan aiempiin elokuviin. 

Japanilaisen kulttuurin näkökulmasta Ponyo rantakalliolla käsittelee keskeistä teemaa, suhdetta mereen. Samalla kun mereen liittyy pelko hyökyaallosta, rantakallioille asti vyöryvistä vesimassoista, meri on elämän lähde, ravinnon tarjoaja, leikin ja rakkauden kohde. Pienen Ponyon halu tulla ihmiseksi muistuttaa monien satujen maailmasta, mutta elokuvassa se on myös ihmisen ja meren tunnesuhteen kuvastaja. Kauneimmillaan Ponyo rantakalliolla on jaksossa, jossa Sōsuke ja Ponyo veneilevät tulvavetten yli. Miyazaki punoo hienosti tarinaan myös sukupolvien välisen suhteen: tässä maailmassa vanhainkodin asukkailla on oma tärkeä paikkansa.