Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948)

Frank Capran ohjaus Ratkaisun edessä (State of the Union, 1948) perustui Russell Crousen ja Howard Lindsayn Pulitzer-palkittuun näytelmään vuodelta 1945. Broadway-näytelmän keskiössä oli kuvitteellinen republikaanien presidenttiehdokas, joka ajautuu kulissientakaiseen valtapeliin ja suosion maksimointiin omien arvojensa kustannuksella. Hudson Theatre esitti näytelmää 765 kertaa vajaan kahden vuoden aikana. Pääroolissa, ehdokkaaksi pyrkivän Grant Matthewsin roolissa nähtiin Ralph Bellamy ja hänen puolisonaan Marynä Ruth Hussey. Näytelmä sai erittäin kiittävät arviot, ja erityisesti korostettiin älykästä, säkenöivää dialogia. Kriitikot kiittelivät myös näytelmän aihepiiriä: satiiri toi katsojien eteen ne monimutkaiset poliittiset juonittelut, jotka usein jäivät näkymättömiin.

Jo State of the Union -näytelmän suosio siivitti sen otolliseksi elokuvasovituksen kohteeksi. Ohjaajaksi valikoitui Frank Capra, joka oli tullut tunnetuksi poliittisista teemoistaan 1930- ja 1940-luvuilla. Samaan aikaan kun Valkoisessa talossa ohjaksissa oli demokraatti, Harry S. Truman, näyttämöllä ja valkokankaalla paneuduttiin republikaanien valtapeleihin. Elokuvasovituksen päärooleihin valittiin Spencer Tracy ja Katherine Hepburn, joiden kemiat sopivat erinomaisesti yhteen. Kavalina politiikan pelureina esiintyivät Angela Lansbury ja Adolphe Menjou. Varsinkin Lansbury on todella loistava alusta lähtien. Aloituskohtaus onkin tyrmäävä. Kay Thorndyken (Angela Lansbury) isä Sam (Lewis Stone) tekee itsemurhan vannotettuaan ensin tyttärensä johtamaan sanomalehteä tavalla, joka edistäisi seuraavan republikaaniehdokkaan osakkeita. Kay Thorndykellä on lisäksi suhde lentokonealalla toimivaan Grant Matthwesiin (Spencer Tracy), mikä on potentiaalinen uhkatekijä, sillä ehdokkaan perhesuhteiden pitäisi olla kunnossa...  

Tarina kulminoituu suoraan radio- ja televisiolähetykseen, jossa koko Matthewsin perheen on määrä olla mukana. Maryn (Katherine Hepburn) on vaikea kestää miehensä pakottamista kompromisseihin, jotta mahdollisimman monet tukiryhmät, niin ammattiyhdistykset kuin vähemmistötkin, saataisiin ehdokkaan taakse. Lopulta Matthews ei kestä ristiriitaa vaan paljastaa suorassa lähetyksessä kulissientakaisen pelin. Asetelmalla on selkeät yhteydet Capran aiempaan tuotantoon, esimerkiksi komediaan He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Ratkaisun edessä on kiinnostava myös nykypolitiikan näkökulmasta. Epäilemättä Yhdysvaltain presidenttikamppailun taustalla käydään, ja on aina käyty, laskelmointia siitä, miten eri kannattajaryhmiin voidaan vedota. Asetelmassa tiivistyy monta populismin tasoa: Grant Matthews edustaa common sense -näkökulmaa, joka vetoaa kansaan ja jossa poliitikot näyttäytyvät moraalittomina vehkeilijöinä, riippumatta siitä, ovatko he demokraatteja vai republikaaneja. Toisaalta populisteja ovat myös Kay Thorndyke ja muut pelurit, jotka etsivät pienintä yhteistä nimittäjää kansan puhuttelussa. 

Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946)

Katsoimme jälleen kerran Frank Capran klassikon Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946), josta kirjoitin tänne blogiin viimeksi vuonna 2011. En toista niitä ajatuksia, joita silloin pohdin, vaikkakin hämmästelen yhä sitä, miten lyhyt jakso lopun ”vaihtoehtoinen elämänkulku” lopulta on. Kun kauan sitten näin elokuvan ensimmäisen kerran, juuri tämä jakso teki suuren vaikutuksen: tuntui traagiselta seurata George Baileyn (James Stewart) havahtumista maailmaan, jossa häntä ei olisi. Jakson tunnevaikutus oli niin suuri, että se hallitsi koko mielikuvaa elokuvasta. 

Jäin tällä kertaa miettimään, olisivatko käsikirjoittajat saaneet vaikutteita myös Charles Dickensin Joulukertomuksesta (A Christmas Carol), jossa vaihtoehtoisen kehityskulun havaitseminen saa päähenkilön muuttamaan mieltään. Tosin Frank Capran elokuvassa varsinainen Scrooge on liikemies Potter, jonka paatuneeseen mieleen joulun henki ei pysty tunkeutumaan. Pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuus pelastaa George Baileyn, mutta ahne liikemies tuntuu jäävän omaan arvoonsa, eikä hän lopulta saa enää suurempaa huomiota. Ahneuden vastapainona on anteliaisuus, tai lahja, jonka varaan luottamus rakentuu. Mieleen jää kohtaus, jossa seinällä näkyy Baileyn isän maksiimi: All you can take with you is that which you've given away.

Maasta kuuhun (From the Earth to the Moon, 1958)

Byron Haskinin ohjaus Maasta kuuhun (From the Earth to the Moon, 1958) perustui Jules Vernen vuonna 1865 julkaisemaan samannimiseen romaaniin ja osin myös kirjailijan viisi vuotta myöhemmin kirjoittamaan jatko-osaan. Elokuva ei ole varmaankaan Byron Haskinin parhaita, mutta se on kiinnostava Verne-tulkintana, ja toki myös 1950-luvun kuumatkakuvauksena. Maasta kuuhun on kirjallisuusfilmatisointi, joka asettuu tukevasti kuvaamaansa aikakauteen 1800-luvulle. Tarina käynnistyy aseteknologiasta kiinnostuneen herrakerhon kokouksesta, jossa Victor Barbicane (Joseph Cotten) esittelee viimeaikaisia keksintöjään. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeistä aikaa, ja entistä tehokkaamman aseteknologian kehittäminen on muodostunut kilpajuoksuksi. Käsikirjoitus, johon tiettävästi myös Dalton Trumbo osallistui kreditoimattomasti, viipyy melko pitkään kuumatkan valmisteluvaiheessa, ja tuhoamiseen tähtäävän teknologian esittely tuntuu viittaavan elokuvan valmistumisajan huoliin, atomivoiman arvaamattomiin vaikutuksiin.

Pitkän valmistelun jälkeen elokuva siirtyy varsinaiseen kuumatkaan. Barbicanen mukaan änkeää hänen kilpailijansa Nicholl (George Sanders), jonka tavoitteena on tuhota koko matka, jotta ylivoimainen aseiden kehittelijä ei koskaan palaisi maapallolle tulevaisuutta tärvelemään. Mukaan tulee toinenkin ylimääräinen matkustaja, kun Nichollin tytär Virginia (Debra Paget) piiloutuu alukseen. Vaikka Byron Haskin oli tunnettu visualisti, Matka kuuhun jää kaikin tavoin vajaaksi: tarina etenee kompuroiden, eivätkä näkymätkään ole kovin hätkähdyttäviä, jos lopputulosta vertaa aikakauden muihin tieteiselokuviin. Ääniraidalla sen sijaan tapahtuu: Matka kuuhun sai käyttää Fred McLeod Wilcoxin Kielletty planeetta (Forbidden Planet, 1956) -elokuvan elektronisia tehosteita.

On the Loose (1931)

Hal Roachin ohjaama lyhytelokuva On the Loose (1931) mainitaan usein siksi, että se sisältää Stan Laurelin ja Oliver Hardyn esiintymisen. Tämä tosin tapahtuu vasta viimeisen minuutin aikana. Itse elokuva on pikemminkin ZaSu Pittsin ja Thelma Toddin näytöstä, ja heidän varaansa komedia rakentuukin. ZaSu Pitts teki pitkän uran, ja hänellä oli keskeinen rooli monessa mykkäkauden klassikossa, kuten Erich von Stroheimin Ahneudessa (Greed, 1924). Thelma Todd puolestaan esiintyi mykkä- ja äänielokuvan taitteessa yli sadassa näytelmäelokuvassa, usein juuri Pittsin kanssa, kuten Marx-veljesten varhaisissa komedioissa.

On the Loose alkaa, kun väsynyt kaksikko saapuu Coney Islandilta kotiin. Jo nukkumaanmenojakso kertoo, että ollaan pre-Coden aikakaudella. Vasta muutaman vuoden päästä Hollywoodin itsesensuuri muutti kertaheitolla sen, miten sukupuolisuutta tai esimerkiksi esivaltaa saattoi kuvata. On the Loose sijoittuu lähes kokonaan Coney Islandin huvipuistoon, jonne kaksikko uudelleen päätyy, vastantahtoisesti. Katsojalle esitellään mitä eriskummallisempia laitteita. Samalla slapstick-komedian pitkän perinteet saavat jatkoa tavalla, jota on ilo seurata. Ja viimeisissä kuvissa Laurel ja Hardy tulevat epäonnekseen kutsumaan neitoja Coney Islandille, jonne he todellakaan eivät enää halua lähteä...

Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958)

Olen haravoinut 1950-luvun lännenelokuvia vuosien mittaan paljonkin, mutta jostakin syystä Michael Curtizin ohjaama Ylpeä kapinallinen (The Proud Rebel, 1958) on jäänyt katsomatta. Se nähtiin Suomessa ensi-iltavuonnaan, marraskuussa 1958, mutta tietääkseni sitä ei ole esitetty valtakunnallisilla tv-kanavilla. Ensi-illan jälkeen sanomalehdet totesivat, että elokuvassa on kaikki lännenelokuvan tutut piirteet, mutta toisaalta se oli aihepiiriltään poikkeuksellinen, sillä tarinan keskiössä olivat sekä puhekykynsä menettänyt poika että paimenkoira, joka pääsi näyttämään taitojaan pariinkin otteeseen. Ylpeän kapinallisen alkukohtaus tuo mieleen George Stevensin klassikon Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953). Tähän vaikuttaa paitsi pääosan esittäjä, Alan Ladd, myös se, että mukana on Laddin poika David, joka oli nähty pienessä sivuroolissa jo Etäisten laaksojen miehessä. Curtiz tuntuu alussa viittaavan myös Stevensin elokuvan pastoraaliin, kun matkaa taittaessaan isä ja poika näyttävät elävän sopusoinnussa luonnon kanssa, eikä metsänreunassa aterioiva kauriskaan heitä hätkähdä.

James Edward Grantin tarinaan perustuva elokuva alkaa isän ja pojan, John Chandlerin (Alan Ladd) ja David Chandlerin (David Ladd), matkalla kohti pohjoista. He törmäävät aloituskohtauksessa etelää kohti suuntaavaan kauppamieheen (John Carradine), joka on menossa sisällissodan jälkeen tekemään bisneksiä. Avauksella on kaksi tehtävää, toisaalta se kertoo Chandlerin kuuluvan häviäjiin, toisaalta se korostaa Chandlerin arvomaailmaa. Entinen konfederaation sotilas ei kaipaa vaurautta vaan hän haluaa auttaa poikaansa, joka on sodan traumojen keskellä menettänyt puhekykynsä. Saavuttuaan kaupunkiin Chandler käy tapaamassa lääkäriä (Cecil Kellaway), ja saa kuulla Minnesotassa toimivasta Eli Straussista, joka osaisi auttaa henkisissä pulmissa. Elokuvan alku esittelee myös elokuvan tärkeän hahmon, Lance-koiran (palkittu bordercollie King), joka on Davidille rakas ja joka osoittautuu heti alussa ilmiömäiseksi lammaskoiraksi. Aloitus luo jännitteen lammasfarmari-isän Harry Burleighin (Dean Jagger) ja Chandlerin välillä. Tai pikemminkin Burleighin pojat Jeb (Harry Dean Stanton) ja Tom (Thomas Pittman) nöyryyttävät Chandleriä ja janoavat itselleen taitavaa paimenkoiraa. Syntyy kahina, jonka syy vieritetään Chandlerin niskoille, mutta onneksi paikalle saapuu Linnett Moore (Olivia de Havilland), joka ottaa Davidin hoteisiinsa ja lopulta pelastaa isänkin tilalleen.

Ylpeä kapinallinen on rikkinäisten perheiden elokuva. Burleighin perhe on isän ja kahden kurittoman pojan yhteenliittymä, eikä heidän taustoistaan kerrota käytännössä mitään. He janoavat paimenkoiraa, vaikka tämä tuntuu toisaalta vain tekosyyltä pyrkimyksessä saada Linnett Mooren maat haltuun. Toisaalta Lance-koira ei tottele ketään muuta kuin isäntäänsä, ei Burleighejä mutta ei myöskään Batesia (James Westerfield), joka koettaa ostaa sen itselleen. Toinen rikkinäinen perhe on Chandlerin ja Mooren muodostama liittoutuma, joka kamppailee Burleighiä vastaan. Moore lähtee Davidin kanssa Minnesotaan lääkäriä tapaamaan, ja sillä välin Chandler myy koiransa Batesille. Curtizin ohjaus on loistavimmillaan kohtauksessa, jossa Chandler nöyrtyy ja vie Lancen Batesille. Kamera on asetettu lattian rajaan, koiran näkökulmaan. Mutta koira ei ole omaisuutta, jonka voi myydä. Sillä on oma tahto. Lopussa, kun David ja Moore palaavat lääkäriltä, Chandler koettaa sovittaa virheensä, ja lopulta onnistuu. Elokuva etenee melkein vääjäämättömästi western-lajityypin odotusten mukaiseen konfliktiin, jossa Chandler tarttuu aseeseen, vaikkakin vastentahtoisesti. Loppuratkaisussa puhuttelee Burleighin nuorimman pojan murtuminen. Tom Pittmanin roolisuoritus on lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Häntä pidettiin yhtenä sukupolvensa lupaavimmista näyttelijöistä, mutta hän menehtyi auto-onnettomuudessa 31. lokakuuta 1958, vain 26-vuotiaana.

Max Manus (2008)

Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Max Manus (2008) oli valmistuessaan Norjan suosituin elokuva. Kansaa virtasi teattereihin katsomaan tunnetun vastarintaliikkeen taistelijan Max Manusin (1914–1996) elämäntarinaa. Manus oli vapaaehtoisena Suomessa talvisodan aikaan, ja palattuaan Norjaan hän ryhtyi toveriensa kanssa taistelemaan Saksan miehitysvaltaa vastaan, aluksi propagandalehtiä valmistamalla, lopuksi terroritekoja suunnittelemalla ja toteuttamalla. Elokuvatulkinnassa talvisota saa vahvan esikuvallisen aseman. Alussa ollaan Suomessa, takautumajaksossa, joka palaa myöhemminkin. 

Max Manus alkaa kankeahkosti mutta sujuvoituu, kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Max (Aksel Hennie) saa koulutuksen Skotlannissa ja palaa Norjaan tositoimiin. Suhde Tikkeniin eli Ida Nikoline Lindebrækkeen (Agnes Kittelsen) orastaa, mutta sodan aikana kaikki huomio kohdistuu taisteluun saksalaisia vastaan. Todellisessa elämässä Max ja Tikken avoituivat sodan jälkeen vuonna 1947. Kun sota lopulta päättyy, Maxin elämä nyrjähtää, vaikka sitä ei kovin pitkälti kuvatakaan. Toverit ympäriltä ovat kuolleet, ja elämän tarkoitus oli yhtäkkiä poissa. Elokuva ei etene pidemmälle ajassa, mutta suuria vaikeuksia Max Manusilla oli tulevina vuosikymmeninä. Hän näki painajaisia, kärsi sodan kokemuksista ja alkoholisoitui. Norjalaisille katsojille tämä on varmaankin tuttua, ja siksi elokuva lopussa myös viittaa siihen suuntaan, jonka sotasankari rauhan koitettua sai.

 

Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019)

Pawo Choyning Dorjin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Koulu maailman laidalla (Lung nag na, 2019) sai laajaa kansainvälistä huomiota ja oli ehdokkaana myös Oscar-gaalassa. Vaikka elokuva valmistui jo vuonna 2019, koronapandemia vaikeutti kansainvälisen levityksen toteutumista ja voi vain kuvitella tekijöiden piinaavan odotuksen. Monen vuoden jälkeen menestyksen on täytynyt tuntua vapauttavalta. Bhutan on pieni maa Himalajalla, Kiinan ja Intian puristuksessa, ja tunnettu eristäytyneestä asemastaan. Ensimmäinen bhutanilainen fiktioelokuva, joka pääsi kansainväliseen levitykseen, oli ilmeisesti vuonna 1989 valmistunut, Ugyen Wangdin ohjaama Gasa lamai singye.  

Koulu maailman laidalla tuo mieleen vanhan klassikon, jonka katsomisesta on pitkä aika. Andrei Mihalkov-Kontšalovskin Ensimmäinen opettaja (Первый учитель, 1965) perustui Tšingiz Aitmatovin romaaniin ja kuvasi jotakuinkin samanlaista tilannetta kuin Dorjin elokuva: opettaja saapuu syrjäseudulle, maailman laidalle, jossa opettajan edustama tieto törmää paikallisiin uskomuksiin. Koulu maailman laidalla on sympaattinen siinä tavassa, jolla se tuo maailmat yhteen. Päähenkilö Ugyen haaveilee elämästä Australiassa, mutta saa kehotuksen lähteä korkealle vuoristoon. Hän löytää tarkoituksensa, vaikkakin hän lopussa päätyy haaveilemalleen matkalle Sydneyyn. Viimeisissä kuvissa hän näyttää tuntevan kuulumattomuutta ja laulaa bhutanilaisen laulun. Elokuvan ratkaisu jää avoimeksi, mutta loppu kunnioittaa sitä vaatimatonta elämää, jonka Ugyen oli saanut kohdata.