Pygmalion (1938)

Unkarilaissyntyinen Gabriel Pascal tuotti 1930-luvulla sarjan George Bernard Shaw’n näytelmiin perustuvia elokuvia. Näistä tunnetuin on Leslie Howardin ja Anthony Asquithin ohjaama Pygmalion (1938), joka  nähtiin Suomessa heti talvisodan jälkeen 24. maaliskuuta 1940. Sittemmin komedia on nähty televisiossa kahteen kertaan, vuosina 1977 ja 1999. Kun Pygmalion sai Suomen ensi-iltansa, näytelmä oli katsojille tuttu sekä aiemmista elokuvista että näyttämöltä. Muistissa oli varmaankin Ernst Engelin saksalainen tulkinta vuodelta 1935, päärooleissaan Jenny Jugo ja Gustaf Gründgens. Näyttämöltä teos oli tietenkin myös tuttu. Elsa Turakainen näytteli keväällä 1938 Eliza Doolittlen roolin. Olisipa mahtavaa, jos siitä olisi jokin tallenne! 

Leslie Howardin ja Anthony Asquithin Pygmalion toimii alusta lähtien erinomaisesti. Käsikirjoitus saikin sittemmin Oscarin, ja vaikka teos on uskollinen Shaw’n näytelmälle, se on myös sopivan elliptinen. Vuoden 1938 Pygmalionin kiinnostavuutta lisää se, että Eliza Doolittlen roolin esittäjä, Wendy Hiller, oli Shaw’n suosikki. Ja Hiller onkin toden totta vakuuttava. Hän on suorastaan tyrmäävän verbaalinen ensimmäisessä seurapiirikohtauksessa, jossa hän saa briljeerata kielellisellä nokkeluudellaan. Hiller on myös erittäin uskottava alun kukkaistyttönä, jonka puheenpartta Howardin esittämä Higgins jää kirjaamaan ylös. Erinomaisen roolisuorituksen tekee myös Wilfrid Lawson Elizan isänä. Lawson oli pitkän linjan luonnenäyttelijä, joka nähtiin usein myös valkokankaalla.

Sepä vasta mies! (The Card, 1952)

Ronald Neamen komedia Sepä vasta mies! (The Card, 1952) pohjautuu Arnold Bennettin romaaniin, josta Eric Ambler teki käsikirjoituksen. Bennettin romaani valmistui vuonna 1911, ja se kuvasi humoristisesti köyhän pyykkärin pojan Dendry Machinin sosiaalista nousua vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen myllerryksen keskellä. Romaanin, kuten elokuvankin, nimi The Card viittaa ilmeisesti puhekieliseen ilmaisuun, joka Oxford Dictionary of Englishin mukaan on ”omaperäinen luonne”, a clever, audacious, person. Ainakin elokuvan perusteella cardilla on myös muita merkityksiä, sillä koko tarina käynnistyy kortista. Elokuvan avauskohtauksessa Dendry (Alec Guiness) seisoo näyteikkunan edessä, kun ohikulkija pudottaa lompakkonsa. Pulleasta kukkarosta löytyy omistajan käyntikortti, ja tuota pikaa Dendry palauttaa löytämänsä lomakon. Vastineeksi hän saa työpaikan, ja ensimmäinen askelma sosiaalisilla portailla on otettu. (Tosin aiemmin ohjaaja on ehtinyt kertoa, että Dendryllä oli jo lapsena tapana avittaa kohtaloaan luvattomin konstein...)

Itse tulkitsen kortin elokuvan avainmotiiviksi. Elokuvan alkupuolella Dendry tutustuu kreivittäreen (Valerie Hobson), ja Dendry saa tehtäväkseen lähettää kutsukortteja vieraille. Jälleen hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lähettää kutsun myös itselleen. Tuota pikaa hän on paikkakunnan seurapiireissä. Kortti symboloi luottamusta. Dendry työskentelee vuokrien kerääjänä, mutta varsinainen menestys koittaa, kun hän keksii tavaran myynnin luotolla. Juuri luottamuksen varassa yhteisö alkaa vähitellen kukoistaa. Veijarimaisena Dendrynä nähtiin Alec Guiness, joka tunnettiin muuntautumiskykyisenä näyttelijänä. Aikalaiskritiikeistä tosin heijastui lievä pettymys siitä, ettei Guiness ollut niin moni-ilmeinen tai hauska kuin hiljattain valmistuneissa menestyselokuvissa Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob, 1951) ja Mies valkoisessa puvussa (Man in the White Suit, 1951). Aikalaiskommenteista huolimatta Guiness on mielestäni erinomainen vaikeassa roolissa, jossa katsojaa suostutellaan katsomaan veijarimaisen päähenkilön moraalia läpi sormien. Elokuvan roolisuorituksista jää mieleen myös Nellien roolissa nähtävä Petula Clark, joka täytti 20 vuotta vuonna 1952. Clarkin läpimurto laulajana tapahtui kaksi vuotta myöhemmin kappaleella ”The Little Shoemaker”.

Vainooja (The Chase, 1946)

Arthur Ripleyn ohjaus Vainooja (The Chase, 1946) on pesunkestävä film noir. Ohjaajana Arthur Ripley on jäänyt tuntemattomaksi, mutta hän oli monipuolinen elokuvantekijä, joka toimi myös leikkaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Ohjauksia Riplyn uralle kertyi vain muutama, valitettavasti. Vainooja on joka tapaksessa hämmentävä kokonaisuus, ja sen tiimissä moni asia on loksahtanut kohdalleen. Elokuvan pohjana on Cornell Woolrichin romaani The Black Path of Fear, jonka Philip Yordan muokkasi käsikirjoitukseksi. Sittemmin Yordan teki näyttävän uran käsikirjoittajana (mm. Johnny Guitar). Myös näyttelijäkaarti on pysäyttävä: Robert Cummings, Michèle Morgan, Steve Cochran, Peter Lorre... Morgan oli paennut sotaa Hollywoodiin, ja kun Vainooja sai ensi-iltansa, hän oli jo palanut Ranskaan.

Vainoojan alussa nuori mies Chuck Scott (Robert Cummings) katsoo nälkäisenä baarin ikkunaa. Yhtäkkiä hänen jalkojensa juuressa on lompakko. Chuck ei voi vastustaa kiusausta vaan nostaa kukkaron ja ostaa rahalla itselleen aamiaisen. Tämän jälkeen rehtiys palaa: hän löytää lompakosta omistajan käyntikortin ja päättää palauttaa sen oikealle omistajalle. Chuck tutustuu gangsteriin, Eddie Romaniin (Steve Cochran), tämän apuriin Ginoon (Peter Lorre) ja tuota pikaa myös Eddien puolisoon Lornaan (Michèle Morgan), joka kaipaa irti liitostaan. Toisen maailmansodan varjo lepää kaiken yllä: Chuck osoittautuu veteraaniksi, joka ei epäilemättä ole löytänyt sijaansa maailmassa.

Vainooja tuo mieleen monet suuret film noir -klassikot: se sekoittaa unen ja valveen, toden ja epätoden, ja myös tarinan perusajatus, the chase tai vainoaminen, saa monitasoisia merkityksiä. Ohjaus ei ehkä kaikilta osin ole hiottua, mutta tarinan yllätykselliset käänteet pitävät elokuvan elossa. Arhur Ripleyn jännityselokuvaa katsoessa voi vain ihmetellä Hollywoodin sulatusuunia, jossa tekijät ovat jälleen kerran kohdanneen outojen tähtien alla. 

Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019)

YLE Teema esitti Alexander Zolotukhinin esikoiselokuvan Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019), jota jäin katsomaan katse lasittunena. Zolotukhin on ilmeisesti Alexander Sokurovin oppilaita ja, jos oikein tulkitsin, Sokurovin säätiö on tuottanut myös tämän elokuvan. Äkkiseltään vaikuttaa siltä kuin Venäläinen poika olisi kuvattu 16-milliselle filmille: kuva on rakeinen ja perinteisessä kuvakoossa. Värit ovat lisäksi haaleat, maalaukselliset, ja tuovat mieleen takavuosien Sovcolorin. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta mieleen nousevat monet venäläisen elokuvan sotakuvaukset, varsinkin Sergei Bondartšukin Ihmisen kohtalo (Sudba tšeloveka, 1959) ja Andrei Tarkovskin Ivanin lapsuus/Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962). 

Venäläinen poika on armoton. Nuori päähenkilö sokeutuu, häntä kohdellaan kaltoin lähes joka käänteessä, mutta nuorukainen lunastaa paikkansa lähestyvien lentokoneiden ”kaukokuuntelijana”. Zolotukhinin omintakeinen teos ei kuitenkaan ole vain elokuva sodasta. Teoksessa on kaksi aikatasoa: ensimmäisen maailmansodan katkerien hetkien rinnalla kulkee dokumentaarinen linja, joka kuvaa musiikkiesityksen harjoituksia. Pianisti kamppailee Rahmaninovin huippuvaikean kolmannen konserton kanssa, ja tempo vain kiihtyy elokuvan loppua kohden. Rinnastus sadan vuoden takaisten tapahtumien ja nykypäivän välillä on rohkea ja raju, vaikkakaan en tiedä, kannattaako asetelmaa kutsua rinnastukseksi. Menneisyys on pohjattoman kaukana, mutta yhteys aikatasojen välillä on, ainakin sitkeässä pyrkimyksessä luoda kaaokseen järjestystä.

Johnny Come Lately (1943)

Johnny Come Lately (1943) on veljesten voimannäyte. Pääroolissa esiintyy legendaarinen James Cagney (1899–1986), ja elokuvan tuottaja oli hänen pikkuveljensä William Cagney (1905–1988), jonka oma tuotantoyhtiö William Cagney Productions ei koskaan noussut kunnolle siivilleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi Johnny Come Lately on jäänyt pitkälti unholaan. Tämä ei kuitenkaan ollut veljesten ensimmäinen yhteinen produktio. William Cagney oli Warnerin tuottajana vuonna 1940 elokuvassa Suurkaupungin varjot (City for Conquest, 1940), jonka Anatole Litvak ohjasi ja jossa James Cagney teki komean pääroolin. Johnny Come Lately puolestaan perustuu Louis Bromfeldin romaaniin, joka sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. On helppo ymmärtää, että tarina on viehättänyt James Cagneya, jonka uralla on gangsteriroolien ohella myös nostalgisia, menneisyyteen kurkottavia draamoja. 

Johnny Come Lately lukeutuu yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien kirjavaan ja laajaan joukkoon. Tällä kertaa ollaan paikkakunnalla nimeltä Plattsville, jota W. M. Dougherty (Edward McNamara) hallitsee. Vanha rouva Grace George (Vinnie McLeod) yrittää pitää yllä sanomalehteä nimeltä Shield and Banner, mutta elossa se pysyy vain vaivoin. Elokuvan alussa maankiertäjä Tom Richards (James Cagney) kulkee kaupungin läpi ja joutuu oikeuden eteen, sillä kulkureita ei paikkakunnalla suvaita. Lopulta Tom päätyy Grace Georgen lehden toimittajaksi ja vastahankaan Doughertyn kanssa. James Cagney on juuri tässä roolissa mielestäni parhaimmillaan, energinen mutta samalla näyttelemisessään hienosyinen ja herkkä. Elokuvan Johnny Come Lately ohjaaja oli William K. Howard, joka toivoi nostetta uralleen, mutta box office -hittiä teoksesta ei koskaan tullut.

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941)

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941) on kreditoitu vanhan konkarin Archie Mayon ohjaukseksi, mutta tiettävästi toisen maailmansodan ajankohtaisiin tapahtumiin sijoittuvaa draamaa ohjasi kreditoimattomasti myös Fritz Lang, tosin vain kuuden päivän ajan ennen kuin yhtiö vaihtoi ohjaajaa. Usein todetaan, että Hollywood oli suhteellisen vaitelias Euroopassa käytävän sodan vaiheista ennen Pearl Harborin hyökkäystä, mutta Maihinnousu uhkaa on poikkeus: se kiinnitti huomiota Iso-Britannian tapahtumiin, Lontoon pommituksiin ja myös pelkoon saksalaisten invaasiosta. Tapahtumien keskiössä on yhdysvaltalainen toimittaja Mitch Mitchell (Don Ameche), joka on saapunut Lontooseen välittämään amerikkalaisille lukijoille mielikuvia brittien taistelusta. Hänen vastavoimanaan on paikallinen Jennifer Carson (Joan Bennett), jonka tehtävä on huolehtia, ettei toimittaja lähetä arkaluontoista tietoa eteenpäin.

Maihinnousu uhkaa etenee sujuvasti. Tyylilajiltaan se on paikoitellen yllättävänkin kepeä romanttinen draama, ja arvaan kyllä, ettei Fritz Lang tuntenut oloaan kotoisaksi käsikirjoituksen parissa. Mayo kuljettaa elokuvaa kuitenkin varmaotteisesti. Vaikuttavimpia ovat jaksot, joissa elokuva tavoittelee realistista tunnelmaa sodan runtelemasta Lontoosta. Esimerkiksi jakso metrotunnelissa, jonne kansa kokoontuu turvaan pommituksilta, on vaikuttava. Muutoinkin elokuvassa on uutisfilmimäisiä kohtauksia, jotka on toteutettu lavasteissa. Kuriositeettina voi todeta, että käsikirjoitustiimiin kuului Samuel Fuller, myöhempi elokuvaohjaaja, joka oli aloittanut käsikirjoittajana jo 30-luvulla.

Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936)

Hal B. Wallisin tuottama ja Archie Mayon ohjaama Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936) on odottanut katsomista jo jonkin aikaa: viimeksi olen tainnut nähdä sen tv-esityksenä 1980-luvun alussa. Robert E. Sherwoodin näytelmää olivat elokuvaksi sovittamassa kirjailijan lisäksi Charles Kenyon ja Delmer Daves. Olen aiemmin ollut paljonkin kiinnostunut Davesin urasta: alun perin lakia Stanfordissa opiskellut tekijä tuli elokuva-alalle jo 20-luvulla. Sittemmin Daves kuvasi lännenelokuviaan Arizonassa jylhissä maisemissa. Kivettyneessä metsässä Daves pääsi jo fantasioimaan Arizonasta, vaikkakin 30-luvun elokuva tehtiin sujuvasti lavasteissa. Tarina sijoittuu syrjäiselle huoltoasemalle, jota pitävät isä-Jason (Porter Hall) ja hänen tyttärensä Gabrielle (Bette Davis). Jason häipyy aseharjoituksiin, ja Gabrielle jää yksin, kun paikalla saapuu yksinäinen kulkija Alan Squier (Leslie Howard). Äkkiä Arizonan autiomaan keskellä lausutaan François Villonin runoja, kun Gabrielle kertoo ranskalaisesta äidistään ja haaveilee Euroopasta. Alan taas on kuljeksimassa Yhdysvaltain halki ja etsimässä itseään. 

Tuntuu, että Kivettynyt metsä vaatisi muutaman katselukerran lisää. Mitä merkitsee se vahva yhdysside Ranskaan ja Iso-Britanniaan, jota elokuva säteilee? Mitä merkitsee Villonin runouden tuoma raadollisuuden ja melankolian yhdistelmä? Mitä merkitsevät Alanin ja Gabriellen keskustelut taiteesta ja viittaukset moderniin kulttuuriin? Kiinnostava on myös huoltamon baarin seinällä näkyvä kyltti ”Tipping is un-American. Keep your change.” Tämä viittaa Yhdysvalloissa sisällissodan jälkeen käytyyn keskusteluun juomarahoista ja niiden moraalittomuudesta. Kivettyneessä metsässä vaihtorahoista ei sinänsä kiistellä, mutta Alan on rahaton, ja Gabrille antaa hänelle dollarin kolikon. Myöhemmin Alan pyrkii ”maksamaan takaisin”. 

Lopuksi: Kivettyneestä metsästä ei voisi puhua ilman Duke Manteeta, gangsteria, joka saapuu yksinäiselle huoltamolle. Hänen mukanaan muuttuu kaikki. Käänne tuo mieleen John Hustonin Myrskyvaroituksen (Key Largo, 1948). Hustonin elokuvassa tasapainoa järkyttävää gangsteria esittää Edward G. Robinson, jonka piti alun perin esittää Duke Manteeta. Leslie Howard kuitenkin vaati rooliin Humphrey Bogartin, ja tämä lopulta myös toteutui. Loppu on historiaa...