Turun musiikkijuhlien konserteista ja tapahtumista jäi talven varalle paljon sulatettavaa. Minulle ehdoton huipennus koitti 15. elokuuta 2012, kun Emmanuelle Haïmin johtaman Le Concert d'Astréen solisteina lauloivat Topi Lehtipuu, Sandrine Piau ja Rolando Villazón. Erinomainen, arvostelmakyvyn ulottumattomiin yltänyt Monteverdi-rituaali oli paitsi koskettava myös hauska. Konsertin alkuosasta jäivät mieleen raastava ”Interrotte speranze, eterna fede” ja huokaileva ”Ohimé ch'io cado, ohimé”. Konsertin huipennuksena oli lähes 20-minuuttinen Il combattimento di Tancredi e Clorinda, jonka oopperallisen kaaren Claudio Monteverdi rakensi kolmen laulajan ja dramaattisesti kommentoivan orkesterin varaan. Villazón esitti laajan kertojan roolin, Lehtipuu Tancredin ja Piau Clorindan roolin.
Monteverdin teos perustuu italialaisen runoilijan Torquato Tasson (1544–1595) ensimmäisen ristiretken aikaa kuvaavaan teokseen Vapautettu Jerusalem (La Gerusalemme Liberata), joka ilmestyi alunperin vuonna 1581. Tiettävästi Monteverdin Combattimento esitettiin ensi kertaa 1624, yli 40 vuotta menestysteoksen ilmestymisen jälkeen. Tekstin lähtökohtana oli Vapautetun Jerusalemin XII laulu, jossa kerrotaan ristiritari Tancredin (suomennoksessa Tancredo) ja Clorindan verisestä kamppailusta. Teksti kattaa tarkkaan ottaen laulun säkeistöt 52–62 ja 64–68. Välistä on siis jätetty säkeistö 63, ehkäpä siitä syystä, että se ei vie toimintaa eteenpäin. Taistelua on pohjustettu laajan runoteoksen aiemmissa lauluissa, mutta epäilemättä Monteverdin aikaan yleisö tunsi lähtökohtana olleen tarinamaailman erittäin hyvin, ja siksikin episodi voitiin nostaa esiin. Clorinda on soturinainen, joka on liittynyt muslimeihin ja johon Tancredi ennen pitkää rakastuu. Tietämättään Tancredi kohtaa haarniskaan sonnustautuneen neidon yön pimeydessä ja käy tämän kimppuun. Seuraa kiihkeä kamppailu, jota Tasso kuvaa väkevän ruumiillisesti. Elina Vaaran suomennoksessa kohtaamista kuvataan näin:
”On kolme kertaa neito kiedottuna
ritarin käsivarsiin väkeviin:
purista ei ne lemmen halailuna,
vaan vihan; kolmesti ne torjuttiin.
Taas miekat tempaavat he: haavain puna
molemmat värjää. Joutuin väsyksiin
he huohottaen viimein eriävät,
tuon pitkän painin jälkeen hengähtävät.”
Monteverdin musiikin oopperallisuus paljastuu siinä tavassa, jolla voima, väkivalta ja tuska lainehtivat, ja säveltäjä käyttää myös uudenlaisia orkesterillisia tehoja tunteiden tukena ja niiden synnyttäjänä. Tancredin ja Clorindan kamppailu äityy päätökseen, joka muistuttaa Aristoteleen Runousopin ajatuksista: traagisinta on se autuas tietämättömyys, jonka vallassa Tancredi on käynyt taistoon oletettua vihollistaan, saraseenia, vastaan, mutta lopulta miekka uppoaa rakastettuun:
”Vaan katso, viime hetket elon maisen
Clorindan kohtalo nyt hälle tuo.
Tancredon miekka poveen kaunokaisen
jo tunkee, verta ahnehtien juo
ja kankaan hennon, kultakudonnaisen,
mi verhoo rinnat, suonten kuuma vuo
lävitse kastaa. Tajunnalle aukee
jo kuolon tulo; jalka herpoo, raukee.”
Jos Monteverdin musiikkia voi tänään ihailla siksi, että se tavoittaa dramatiikan, yhtä hyytävää on Tasson yksityiskohtainen kuvaus kuoleman hetkestä. Lopulta Tancredille valkenee, että hän on surmannut rakkautensa kohteen. Tasson runoelmassa on usein nähty orastavan vastauskonpuhdistuksen ankaruutta ja kiihkoa, mutta toisaalta teos ei kiellä, ettei vihollista voisi rakastaa ja ettei vääräuskoisen kuolema voisi laukaista kyynelten tulvaa:
”Valitus vieno tuolle huokailulle
sävelen antaa, josta pehmentyy
Tancredon sydän; kaikki uhma katoo,
mies turhaan kyyneltensä tulvaa patoo.”
Häivähtävän vastakohtien kohtaamisen laukaisee kaste, jonka Tancredi kuoleman hetkellä Clorindalle antaa. Clorinda on pelastettu, ja Jerusalemin vapauttaminen saa sukupuolittuneen merkityksen, kun nimenomaan musliminainen tunnustaa kristittyjen jumalan:
”Kun kasteen sanat miehen suusta soivat,
ilosta kirkastuu jo, hymyilee
Clorinda, kuolostansa autuaasta
näin kertoin, aukeevasta rauhan maasta.”
Tancredi ja Clorinda eivät ole Vapautetun Jerusalemin ainoa uskontokuntien rajan ylittävä lemmenpari. Yhtä tärkeässä asemassa ovat Rinaldo ja Armida, joiden tarinaa on vuosisatojen ajan kerrottu lukemattomissa oopperoissa, baleteissa, runoissa ja maalauksissa. Myös Tancredin ja Clorindan vaikutushistoria on laaja, mistä kertoo ylhäällä nähtävä Louis-Jean-François Lagrenéen maalaus Tancredi ja Clorinda vuodelta 1761. Monteverdiä kuunnellessa juolahtaa mieleen kaksi myöhempää viittausta. Kun Chateaubriand kirjoitti Viimeisessä Abenserragissa (Les aventures du dernier Abensérage, 1826) muslimi Aben-Hametin ja kristityn granadalaisneidon Blancan epätoivoisen rakkaustarinan, se on kuin heijastuma pidemmästä perinteestä kuvata ylirajaista rakkautta. Entä, valitsiko Giuseppe Tomasi di Lampedusa romaaninsa Tiikerikissa (Il gattopardo, 1958) nuorukaiseksi juuri Tancredin siksi, että hän rakastuu ”väärään uskontokuntaan”, alempisäätyisen porvarismiehen tyttäreen Angelicaan.
*
Suomennossitaatit teoksesta Torquato Tasso: Vapautettu Jerusalem. Suomentanut Elina Vaara. WSOY, Porvoo 1954.
*
15. elokuuta 2012
11. elokuuta 2012
Keihäänkärkiä
Viime keskiviikkona 1,5 miljoonaa suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen seuraamaan miesten keihäänheiton karsintaa. Olympialaisten aikaan perinteisen menestyslajin merkitys korostuu, kun tulokset muuten ovat laihoja. Toisin oli sata vuotta sitten, kun Suomi oli vahvoilla keihäänheiton lisäksi kestävyysjuoksussa ja painissa.
Itse asiassa suomalainen keihäänheitto viettää tänä vuonna satavuotisjuhlia, jos mittarina pidetään olympiamenestystä. Tukholman kisoissa 1912 Julius Saaristo voitti ensimmäisenä suomalaisena keihäänheiton olympiakultaa, molempien käsien yhteistuloksella.
Saaristo muisteli myöhemmin radiohaastattelussa, että siihen aikaan keihäät olivat pääosin kelvottomia, mutta Tukholman karsintoihin saatiin puuseppä Räsäsen koivukeihäitä, jotka lensivät kuin tuulispää. Olympialaisissa piti kuitenkin heittää ruotsalaisilla ”vetelillä saarnikeihäillä”. Tästä huolimatta suomalaiset ottivat molempien käsien yhteistuloksessa kolmoisvoiton.
*
Viimeisen kymmenen vuoden aikana keihäänkärkiä on etsitty muualtakin kuin stadionien nurmesta. Keihään terä on vertauskuva, jonka juuret ovat sotaisassa kielenkäytössä, taistelupuheessa. Yrjö Jylhä kirjoitti jatkosodan aikaisessa Syvärin laulussaan: ”Nyt marskin armeija rynnistää: kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki on joukkomme nuori ja huimapää.” Sittemmin keihäänkärkiä on käytetty politiikan ja ideologisen taistelun välineenä.
Nopea tutkimus suuren päivälehden arkistoon kertoo, että vielä 1990-luvun alussa keihäänkärkiä löytyi etupäässä arkeologisilta kaivauksilta ja urheilukentiltä. Lainausmerkeissä kärkiä alkoi tosin esiintyä myös talouselämän ja politiikan maaperässä. Kun presidentit Mauno Koivisto ja Boris Jeltsin tapasivat 1992, suomalaiset kertoivat venäläisille teollisuutensa ”uusista keihäänkärjistä”. Teknologian asema kansakunnan teränä korostui 90-luvun kuluessa, ja vuonna 1997 Nokiaa kehuttiin ”Suomen teollisuuden lippulaivaksi ja televiestinnän keihäänkärjeksi”.
Keihäänkärjestä tuli innovaatiopolitiikan lempikäsite, joka levisi yritysmaailmasta yliopistoihin, ”innovaatiotoiminnan moottoreihin”.
Mutta mitä keihäänkärjestä puhumisella oikeastaan tarkoitetaan? Osuuko kärki ensimmäisenä maaliin ja johdattaa peräpäänkin onnellisesti voittoon? Kärki on veturi, joka halkoo ilmaa ja vetää mukanaan. Vai halutaanko sanoa, että kilpailu on niin kovaa, että on pakko valita kärjet huolellisesti ja jalostaa ne niin teräviksi kuin mahdollista? Kärki on huipulla, jota muut eivät voikaan saavuttaa.
*
Tätä on syytä pohtia, kun arki koittaa. Mutta tänään vannon vain niiden keihäänkärkien nimeen, jotka lähtevät Mannion, Pitkämäen ja Ruuskasen kädestä.
Epäilemättä kamppailu teknologian ja teollisuuden kärkikaartissa on armotonta, mutta taistelua on keihäänheittokin. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 Espanja koetti suistaa Pohjoismaat mitalipallilta uudenlaisella heittotyylillä. Keihäästä otettiin kiinni keskeltä, ja muutaman notkean kierroksen jälkeen keppi paiskattiin ilmaan. Metrejä kertyi, mutta keihäs lensi holtittomasti minne sattui. Jo karsinnoissa todettiin, että tyyli pitää kieltää yleisön turvallisuuden takia. Espanjalaisjuonittelusta huolimatta kulta tuli Skandinaviaan, kun norjalainen Egil Danielsen repäisi keihäänheiton uudeksi ME-tuloksen 85,71. Sillä kertaa Suomi ei ollut kisassa mukana.
Se, miten käy sata vuotta Suomen ensimmäisen keihäskullan jälkeen, selviää tänään. Muutama keihäänkärki pienellä kansakunnalla sentään vielä on.
(julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2012)
Itse asiassa suomalainen keihäänheitto viettää tänä vuonna satavuotisjuhlia, jos mittarina pidetään olympiamenestystä. Tukholman kisoissa 1912 Julius Saaristo voitti ensimmäisenä suomalaisena keihäänheiton olympiakultaa, molempien käsien yhteistuloksella.
Saaristo muisteli myöhemmin radiohaastattelussa, että siihen aikaan keihäät olivat pääosin kelvottomia, mutta Tukholman karsintoihin saatiin puuseppä Räsäsen koivukeihäitä, jotka lensivät kuin tuulispää. Olympialaisissa piti kuitenkin heittää ruotsalaisilla ”vetelillä saarnikeihäillä”. Tästä huolimatta suomalaiset ottivat molempien käsien yhteistuloksessa kolmoisvoiton.
*
Viimeisen kymmenen vuoden aikana keihäänkärkiä on etsitty muualtakin kuin stadionien nurmesta. Keihään terä on vertauskuva, jonka juuret ovat sotaisassa kielenkäytössä, taistelupuheessa. Yrjö Jylhä kirjoitti jatkosodan aikaisessa Syvärin laulussaan: ”Nyt marskin armeija rynnistää: kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki on joukkomme nuori ja huimapää.” Sittemmin keihäänkärkiä on käytetty politiikan ja ideologisen taistelun välineenä.
Nopea tutkimus suuren päivälehden arkistoon kertoo, että vielä 1990-luvun alussa keihäänkärkiä löytyi etupäässä arkeologisilta kaivauksilta ja urheilukentiltä. Lainausmerkeissä kärkiä alkoi tosin esiintyä myös talouselämän ja politiikan maaperässä. Kun presidentit Mauno Koivisto ja Boris Jeltsin tapasivat 1992, suomalaiset kertoivat venäläisille teollisuutensa ”uusista keihäänkärjistä”. Teknologian asema kansakunnan teränä korostui 90-luvun kuluessa, ja vuonna 1997 Nokiaa kehuttiin ”Suomen teollisuuden lippulaivaksi ja televiestinnän keihäänkärjeksi”.
Keihäänkärjestä tuli innovaatiopolitiikan lempikäsite, joka levisi yritysmaailmasta yliopistoihin, ”innovaatiotoiminnan moottoreihin”.
Mutta mitä keihäänkärjestä puhumisella oikeastaan tarkoitetaan? Osuuko kärki ensimmäisenä maaliin ja johdattaa peräpäänkin onnellisesti voittoon? Kärki on veturi, joka halkoo ilmaa ja vetää mukanaan. Vai halutaanko sanoa, että kilpailu on niin kovaa, että on pakko valita kärjet huolellisesti ja jalostaa ne niin teräviksi kuin mahdollista? Kärki on huipulla, jota muut eivät voikaan saavuttaa.
*
Tätä on syytä pohtia, kun arki koittaa. Mutta tänään vannon vain niiden keihäänkärkien nimeen, jotka lähtevät Mannion, Pitkämäen ja Ruuskasen kädestä.
Epäilemättä kamppailu teknologian ja teollisuuden kärkikaartissa on armotonta, mutta taistelua on keihäänheittokin. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 Espanja koetti suistaa Pohjoismaat mitalipallilta uudenlaisella heittotyylillä. Keihäästä otettiin kiinni keskeltä, ja muutaman notkean kierroksen jälkeen keppi paiskattiin ilmaan. Metrejä kertyi, mutta keihäs lensi holtittomasti minne sattui. Jo karsinnoissa todettiin, että tyyli pitää kieltää yleisön turvallisuuden takia. Espanjalaisjuonittelusta huolimatta kulta tuli Skandinaviaan, kun norjalainen Egil Danielsen repäisi keihäänheiton uudeksi ME-tuloksen 85,71. Sillä kertaa Suomi ei ollut kisassa mukana.
Se, miten käy sata vuotta Suomen ensimmäisen keihäskullan jälkeen, selviää tänään. Muutama keihäänkärki pienellä kansakunnalla sentään vielä on.
(julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2012)
8. elokuuta 2012
Viimeinen Abenserragi, osa 8
Jatkuu...
Aben-Hamet luki seuraavat sanat:
Kaunis ruhtinatar, joka helmiin verhottuna kulkee puutarhassaan, vain kartuttaa ihmeellistä kauneuttaan… Piirtokirjoituksen loppu on pyyhkiytynyt pois.
”Kaiverrus on kuin tehty sinulle”, sanoi Aben-Hamet. ”Rakastettu sultaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina. Kuuntele suihkulähteitä, joiden vedet sammal on ohjannut uudelle uralle; katso puutarhaa, joka näkyy puoliksi romahtaneiden holvikäytävien alta; ihaile päivän tähteä, joka on juuri laskemassa pylväskäytävien taakse. Miten ihanaa on vaeltaa sinun kanssasi tässä paikassa! Sinun sanasi tuoksuvat tässä tyyssijassa kuin Jemenin ruusut. Miten hurmaavaa onkaan tunnistaa puheessasi esi-isieni kielen piirteitä! Pelkkä hameesi kahina tätä marmoria vasten saa minut värähtämään. Ilma on hyväntuoksuista, sillä se on hyväillyt hiuksiasi. Olet kaunis kuin isänmaani henki näiden raunioiden keskellä. Mutta rohkeneeko Aben-Hamet uskoa voittavansa sydämesi? Onko hänellä mitään sinun lisäksesi? Hän on vaeltanut vuorilla isänsä kanssa; hän tuntee erämaan kasvit… voi, ei ole ketään, joka parantaisi haavan, jonka sinä olet antanut! Hän kantaa aseita, mutta ritari hän ei ole. Sanon tämän toisin: ’Merten vesi, joka nukkuu turvallisesti karikkoisissa syvyyksissä, on mykkä ja rauhallinen, mutta valtameri on rauhaton ja äänekäs. Aben-Hamet, sellaista on elämäsi, rauhallista ja hiljaista, tuiki tuntematonta kaukaisessa maan kolkassa samaan aikaan kun sultaanin hovissa vellovat myrskyt.’ Niin minä puhun, nuori kristitty, vaikka sinä olet osoittanut minulle, että myrsky voi yltää myös karikkoisen syvyyden vesipisaraan.”
Blanca kuunteli ihastuneena tätä puhetta, joka oli hänelle uutta ja jonka itämainen sävy tuntui niin hyvin sopivan tähän haltiattarien asuntoon, jonka läpi hän oli rakastettunsa kanssa kulkenut. Rakkaus tunkeutui hänen sydämeensä joka suunnalta; hänen polviaan heikotti, ja hänen täytyi entistä raskaammin painautua oppaansa käsivartta vasten. Aben-Hamet kannatteli suloista taakkaansa ja sanoi kävellessään: ”Ah, miksi en ole maineikas Abenserragi!”
”Silloin viehättäisit minua vähemmän”, vastasi Blanca, ”sillä tuntisin itseni vielä levottomammaksi; pysy arvoituksena ja elä minun tähteni. Usein tunnettu ritari väheksyy rakkautta maineen sijaan.”
”Sitä vaaraa ei sinun tarvitse pelätä”, vastasi Aben-Hamet nopeasti.
”Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?” kysyi Jimenan jälkeläinen.
”Rakastaisin sinua”, vastasi mauri, ”enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa.”
Aurinko oli laskenut horisontin taa rakastavaisten kävellessä. He olivat kiertäneet koko Alhambran. Mitä muistoja paikka jättikään Aben-Hametin mieleen! Täällä sulttaanitar oli hengittänyt sulotuoksuisia suitsukkeita, joita poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Täällä salaisessa kammiossaan hän oli kulkenut koko itämaisessa loistossaan. Ja Blanca, nainen jota hän jumaloi, kertoi kaikki nämä yksityiskohdat nuorukaiselle, jota rakasti.
Nouseva kuu heitti kelmeää valoaan Alhambran hylättyjen kammioiden ja autioituneiden pihojen ylle. Sen valkeat säteet piirsivät näkyviin kukkaistutusten täyttämän nurmen, huoneiden seinät, arkkitehtuurin pitsimäiset muodot, luostareiden holvaukset, suihkuavien vetten liikkuvat varjot ja tuulen henkäyksen keinuttamien pensaiden varjot. Satakieli lauloi sypressipuissa, jotka kehystivät raunioituneen moskeijan kupolia, ja kaiku toisti sen valituksen. Aben-Hamet kirjoitti Blancan nimen kuun valossa Kahden sisaren salin marmoriin: hän kaiversi nimen arabialaisin kirjaimin, niin että matkailijalla olisi yksi arvoitus lisää pohdittavaksi tässä salaisuuksien palatsissa.
”Mauri, tämä leikki on julmaa”, sanoi Blanca, ”jättäkäämme tämä paikka. Elämäni kohtalo on iäksi sinetöity. Talleta nämä sanat syvälle sydämeesi: ’Koska olet muslimi, olen rakastajasi, mutta vailla toivoa. Jos olisit kristitty, olisin onnellinen vaimosi.’”
Aben-Hamet vastasi: ”Koska olet krisitty, olen epätoivoinen orjasi. Jos olisit muslimi, olisin ylpeä aviomiehesi.”
Ja niin nämä jalot rakastavaiset tulivat ulos vaarojen palatsista.
Blancan intohimo kasvoi päivä päivältä ja Aben-Hametin lisääntyi yhtä väkevästi. Aben-Hamet oli onnellinen siitä, että joku rakasti vain häntä, eikä mikään muu vaikuttanut niihin tunteisiin, joita hän herätti. Hän oli ilahtunut myös siitä, että oli välttänyt paljastamasta syntyperänsä salaisuutta Santa Fén herttuan tyttärelle. Hänelle tuottaisi varmasti iloa kertoa olevansa ylhäistä sukua sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen omakseen. Mutta yhtäkkiä hän sai kutsun palata Tunisiin: hänen äitinsä oli sairastunut parantumattomasti ja toivoi saada syleillä poikaansa ja antaa hänelle siunauksensa ennen kuin joutuisi jättämään maanpäällisen elämänsä. Aben-Hamet esittäytyi Blancan palatsissa. ”Sultaanitar”, hän sanoi, ”äitini on kuolemassa. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmänsä viimeisen kerran. Säilyykö sinun rakkautesi minua kohtaan?”
”Anna minulle anteeksi”, kalpeni Blanca. ”Mutta näenkö sinua enää koskaan?”
”Tule”, sanoi Aben-Hamet. ”Haluan sinulta valan, jonka vain kuolema voi murtaa. Seuraa minua.”
He kävelivät yhdessä ja saapuivat hautausmaalle, joka ennen muinoin oli maurien viimeinen leposija. Siellä täällä saattoi vielä nähdä pieniä hautapylväitä, joihin taiteilija oli veistänyt turbaanin, mutta kristityt olivat sittemmin korvanneet turbaanit risteillä. Aben-Hamet johdatti Blancan erään tällaisen pylvään juurelle.
”Blanca”, hän sanoi, ”esi-isäni lepäävät täällä; vannon heidän tuhkansa kautta rakastavani sinua siihen päivään asti, jona tuomiopäivän enkeli kutsuu minut Allahin oikeuden eteen. Lupaan sinulle, etten koskaan luovuta sydäntäni toiselle naiselle ja että otan sinut vaimokseni heti, kun tunnet Profeetan pyhän valon. Joka vuosi tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko ollut minulle uskollinen ja haluaisiko tunnustaa erehdyksesi.”
”Ja minä”, sanoi Blanca kyynelehtien, ”minä odotan sinua; pidän sinulle vannomani valan viimeiseen hengenvetooni asti, ja otan sinut vastaan aviomiehenäni heti, kun kristittyjen Jumala, joka on rakastettuasi voimakkaampi, on koskettanut vääräuskoista sydäntäsi.”
Aben-Hamet lähti. Tuulet kantoivat hänet Afrikan rannikoille: hänen äitinsä oli juuri menehtynyt. Aben-Hamet itki ja syleili arkkua. Kuukaudet kuluivat. Vaeltaessaan Karthagon raunioilla tai istuessaan Pyhän Ludvigin haudalla karkotettu Abenserragi odotti päivää, joka johdattaisi hänet jälleen Granadaan. Vihdoin tuo päivä valkeni: Aben-Hamet nousi laivaan, jonka kokka kääntyi kohti Malagaa. Miten nopeasti, miten pelonsekaisen onnellisesti hän näkikään Espanjan kallioisten nienten ilmestyvän näkyviin! Odottiko Blanca häntä näillä rannoilla? Muistiko hän vielä arabiraukan, jonka rakkaus ei erämaan palmujen katveessa koskaan ehtynyt?
Santa Fén herttuan tytär ei ollut pettänyt valaansa. Hän oli pyytänyt isäänsä viemään hänet Malagaan. Ylhäältä vuorilta, jotka reunustivat asumattomia rantoja, hänen silmänsä seurasivat kaukaisia laivoja ja pakenevia purjeita. Myrskyn pauhatessa hän katseli kauhistuneena tuulten myllertämää merta: silloin hän nautti voidessaan hukuttautua pilviin, tuntea antautuvansa matkan vaaroille ja tuntea kylpevänsä samoissa aalloissa, saman pyörretuulen kohottamissa, jotka uhkasivat myös Aben-Hametin elämää. Kun hän näki vaikeroivan lokin hipaisevan aaltoja pitkillä, kaartuvilla siivillään ja lentävän kohti Afrikan rantoja, hän kiidätti mukaan kaikki ne rakkauden sanat, kaikki ne mielettömät toiveet, jotka kumpusivat inhohimon kalvamasta sydämestä.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Aben-Hamet luki seuraavat sanat:
Kaunis ruhtinatar, joka helmiin verhottuna kulkee puutarhassaan, vain kartuttaa ihmeellistä kauneuttaan… Piirtokirjoituksen loppu on pyyhkiytynyt pois.
”Kaiverrus on kuin tehty sinulle”, sanoi Aben-Hamet. ”Rakastettu sultaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina. Kuuntele suihkulähteitä, joiden vedet sammal on ohjannut uudelle uralle; katso puutarhaa, joka näkyy puoliksi romahtaneiden holvikäytävien alta; ihaile päivän tähteä, joka on juuri laskemassa pylväskäytävien taakse. Miten ihanaa on vaeltaa sinun kanssasi tässä paikassa! Sinun sanasi tuoksuvat tässä tyyssijassa kuin Jemenin ruusut. Miten hurmaavaa onkaan tunnistaa puheessasi esi-isieni kielen piirteitä! Pelkkä hameesi kahina tätä marmoria vasten saa minut värähtämään. Ilma on hyväntuoksuista, sillä se on hyväillyt hiuksiasi. Olet kaunis kuin isänmaani henki näiden raunioiden keskellä. Mutta rohkeneeko Aben-Hamet uskoa voittavansa sydämesi? Onko hänellä mitään sinun lisäksesi? Hän on vaeltanut vuorilla isänsä kanssa; hän tuntee erämaan kasvit… voi, ei ole ketään, joka parantaisi haavan, jonka sinä olet antanut! Hän kantaa aseita, mutta ritari hän ei ole. Sanon tämän toisin: ’Merten vesi, joka nukkuu turvallisesti karikkoisissa syvyyksissä, on mykkä ja rauhallinen, mutta valtameri on rauhaton ja äänekäs. Aben-Hamet, sellaista on elämäsi, rauhallista ja hiljaista, tuiki tuntematonta kaukaisessa maan kolkassa samaan aikaan kun sultaanin hovissa vellovat myrskyt.’ Niin minä puhun, nuori kristitty, vaikka sinä olet osoittanut minulle, että myrsky voi yltää myös karikkoisen syvyyden vesipisaraan.”
Blanca kuunteli ihastuneena tätä puhetta, joka oli hänelle uutta ja jonka itämainen sävy tuntui niin hyvin sopivan tähän haltiattarien asuntoon, jonka läpi hän oli rakastettunsa kanssa kulkenut. Rakkaus tunkeutui hänen sydämeensä joka suunnalta; hänen polviaan heikotti, ja hänen täytyi entistä raskaammin painautua oppaansa käsivartta vasten. Aben-Hamet kannatteli suloista taakkaansa ja sanoi kävellessään: ”Ah, miksi en ole maineikas Abenserragi!”
”Silloin viehättäisit minua vähemmän”, vastasi Blanca, ”sillä tuntisin itseni vielä levottomammaksi; pysy arvoituksena ja elä minun tähteni. Usein tunnettu ritari väheksyy rakkautta maineen sijaan.”
”Sitä vaaraa ei sinun tarvitse pelätä”, vastasi Aben-Hamet nopeasti.
”Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?” kysyi Jimenan jälkeläinen.
”Rakastaisin sinua”, vastasi mauri, ”enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa.”
Aurinko oli laskenut horisontin taa rakastavaisten kävellessä. He olivat kiertäneet koko Alhambran. Mitä muistoja paikka jättikään Aben-Hametin mieleen! Täällä sulttaanitar oli hengittänyt sulotuoksuisia suitsukkeita, joita poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Täällä salaisessa kammiossaan hän oli kulkenut koko itämaisessa loistossaan. Ja Blanca, nainen jota hän jumaloi, kertoi kaikki nämä yksityiskohdat nuorukaiselle, jota rakasti.
Nouseva kuu heitti kelmeää valoaan Alhambran hylättyjen kammioiden ja autioituneiden pihojen ylle. Sen valkeat säteet piirsivät näkyviin kukkaistutusten täyttämän nurmen, huoneiden seinät, arkkitehtuurin pitsimäiset muodot, luostareiden holvaukset, suihkuavien vetten liikkuvat varjot ja tuulen henkäyksen keinuttamien pensaiden varjot. Satakieli lauloi sypressipuissa, jotka kehystivät raunioituneen moskeijan kupolia, ja kaiku toisti sen valituksen. Aben-Hamet kirjoitti Blancan nimen kuun valossa Kahden sisaren salin marmoriin: hän kaiversi nimen arabialaisin kirjaimin, niin että matkailijalla olisi yksi arvoitus lisää pohdittavaksi tässä salaisuuksien palatsissa.
”Mauri, tämä leikki on julmaa”, sanoi Blanca, ”jättäkäämme tämä paikka. Elämäni kohtalo on iäksi sinetöity. Talleta nämä sanat syvälle sydämeesi: ’Koska olet muslimi, olen rakastajasi, mutta vailla toivoa. Jos olisit kristitty, olisin onnellinen vaimosi.’”
Aben-Hamet vastasi: ”Koska olet krisitty, olen epätoivoinen orjasi. Jos olisit muslimi, olisin ylpeä aviomiehesi.”
Ja niin nämä jalot rakastavaiset tulivat ulos vaarojen palatsista.
Blancan intohimo kasvoi päivä päivältä ja Aben-Hametin lisääntyi yhtä väkevästi. Aben-Hamet oli onnellinen siitä, että joku rakasti vain häntä, eikä mikään muu vaikuttanut niihin tunteisiin, joita hän herätti. Hän oli ilahtunut myös siitä, että oli välttänyt paljastamasta syntyperänsä salaisuutta Santa Fén herttuan tyttärelle. Hänelle tuottaisi varmasti iloa kertoa olevansa ylhäistä sukua sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen omakseen. Mutta yhtäkkiä hän sai kutsun palata Tunisiin: hänen äitinsä oli sairastunut parantumattomasti ja toivoi saada syleillä poikaansa ja antaa hänelle siunauksensa ennen kuin joutuisi jättämään maanpäällisen elämänsä. Aben-Hamet esittäytyi Blancan palatsissa. ”Sultaanitar”, hän sanoi, ”äitini on kuolemassa. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmänsä viimeisen kerran. Säilyykö sinun rakkautesi minua kohtaan?”
”Anna minulle anteeksi”, kalpeni Blanca. ”Mutta näenkö sinua enää koskaan?”
”Tule”, sanoi Aben-Hamet. ”Haluan sinulta valan, jonka vain kuolema voi murtaa. Seuraa minua.”
He kävelivät yhdessä ja saapuivat hautausmaalle, joka ennen muinoin oli maurien viimeinen leposija. Siellä täällä saattoi vielä nähdä pieniä hautapylväitä, joihin taiteilija oli veistänyt turbaanin, mutta kristityt olivat sittemmin korvanneet turbaanit risteillä. Aben-Hamet johdatti Blancan erään tällaisen pylvään juurelle.
”Blanca”, hän sanoi, ”esi-isäni lepäävät täällä; vannon heidän tuhkansa kautta rakastavani sinua siihen päivään asti, jona tuomiopäivän enkeli kutsuu minut Allahin oikeuden eteen. Lupaan sinulle, etten koskaan luovuta sydäntäni toiselle naiselle ja että otan sinut vaimokseni heti, kun tunnet Profeetan pyhän valon. Joka vuosi tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko ollut minulle uskollinen ja haluaisiko tunnustaa erehdyksesi.”
”Ja minä”, sanoi Blanca kyynelehtien, ”minä odotan sinua; pidän sinulle vannomani valan viimeiseen hengenvetooni asti, ja otan sinut vastaan aviomiehenäni heti, kun kristittyjen Jumala, joka on rakastettuasi voimakkaampi, on koskettanut vääräuskoista sydäntäsi.”
Aben-Hamet lähti. Tuulet kantoivat hänet Afrikan rannikoille: hänen äitinsä oli juuri menehtynyt. Aben-Hamet itki ja syleili arkkua. Kuukaudet kuluivat. Vaeltaessaan Karthagon raunioilla tai istuessaan Pyhän Ludvigin haudalla karkotettu Abenserragi odotti päivää, joka johdattaisi hänet jälleen Granadaan. Vihdoin tuo päivä valkeni: Aben-Hamet nousi laivaan, jonka kokka kääntyi kohti Malagaa. Miten nopeasti, miten pelonsekaisen onnellisesti hän näkikään Espanjan kallioisten nienten ilmestyvän näkyviin! Odottiko Blanca häntä näillä rannoilla? Muistiko hän vielä arabiraukan, jonka rakkaus ei erämaan palmujen katveessa koskaan ehtynyt?
Santa Fén herttuan tytär ei ollut pettänyt valaansa. Hän oli pyytänyt isäänsä viemään hänet Malagaan. Ylhäältä vuorilta, jotka reunustivat asumattomia rantoja, hänen silmänsä seurasivat kaukaisia laivoja ja pakenevia purjeita. Myrskyn pauhatessa hän katseli kauhistuneena tuulten myllertämää merta: silloin hän nautti voidessaan hukuttautua pilviin, tuntea antautuvansa matkan vaaroille ja tuntea kylpevänsä samoissa aalloissa, saman pyörretuulen kohottamissa, jotka uhkasivat myös Aben-Hametin elämää. Kun hän näki vaikeroivan lokin hipaisevan aaltoja pitkillä, kaartuvilla siivillään ja lentävän kohti Afrikan rantoja, hän kiidätti mukaan kaikki ne rakkauden sanat, kaikki ne mielettömät toiveet, jotka kumpusivat inhohimon kalvamasta sydämestä.
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
6. elokuuta 2012
Godfrey järjestää kaiken (1936)
Gregory La Cavan ohjaama screwball-komedia Godfrey järjestää kaiken (My Man Godfrey, 1936) pohjautui Eric Hatchin novelliin ”1101 Park Avenue”, josta Morrie Ryskind muokkasi käsikirjoituksen. Komedialla on poliittinen konteksti siinä mielessä, että taustalla ovat suuren talouslaman myllerrykset, ja elokuvan alussa Godfrey ”Smith” (William Powell) elää kaatopaikalla. Seurapiirineito Irene Bullock (Carole Lombard) nappaa Godfreyn hyväntekeväisyysjuhlan ihmeteltäväksi, mutta samalla Godfrey ottaa vastaan haasteen ryhtyä hovimestariksi. Irene rakastuu auttamattomasti, ja elokuva saa screwball-komediamaisen miehen metsästyksen piirteitä. Godfrey osoittautuu neuvokkaasti hovimestariksi ja tuo mieleen P. G. Wodehousen Jeevesin, joka muuten seikkaili ensi kertaa jo vuonna 1919, joten vaikutus on mahdollinen. Jos saisin itse ohjata modernin uusintaversion tästä teoksesta, Stephen Fry olisi itseoikeutettu Godfrey!
Ennen pitkää Godfrey panee yläluokkaisen perheen asiat järjestykseen ja pelastaa moraalisesti rappeutuneen väen taloudellisten turbulenssien aiheuttamalta vararikolta. Harvardin käynyt kulkuri perustaa lopulta kaatopaikalle huvittelukeskuksen, joka tarjoaa suojaa ja työpaikan asunnottomille.
Godfrey järjestää kaiken on nokkelasti kirjoitettu, mutta Gregory La Cavan ohjaus on varsin jäykkää: lähikuvia hän käyttää tuskin lainkaan. Sujuvamman ohjaajan kädessä tästä olisi tullut mehukas komedia. Valitettavasti myöskään William Powell ei ole koomikko, mutta Carole Lombardin tulkinta Irenesta on loistava. Mieleen jää myös Alan Mowbray, joka kymmenen vuotta myöhemmin teki elämänsä roolin Villiin Länteen eksyneenä Shakespeare-näyttelijänä John Fordin westernissä Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946).
Ennen pitkää Godfrey panee yläluokkaisen perheen asiat järjestykseen ja pelastaa moraalisesti rappeutuneen väen taloudellisten turbulenssien aiheuttamalta vararikolta. Harvardin käynyt kulkuri perustaa lopulta kaatopaikalle huvittelukeskuksen, joka tarjoaa suojaa ja työpaikan asunnottomille.
Godfrey järjestää kaiken on nokkelasti kirjoitettu, mutta Gregory La Cavan ohjaus on varsin jäykkää: lähikuvia hän käyttää tuskin lainkaan. Sujuvamman ohjaajan kädessä tästä olisi tullut mehukas komedia. Valitettavasti myöskään William Powell ei ole koomikko, mutta Carole Lombardin tulkinta Irenesta on loistava. Mieleen jää myös Alan Mowbray, joka kymmenen vuotta myöhemmin teki elämänsä roolin Villiin Länteen eksyneenä Shakespeare-näyttelijänä John Fordin westernissä Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946).
4. elokuuta 2012
Elävänä tai kuolleena (1954)
Unkarilaissyntyinen Tóth Endre alias André de Toth (1912–2002) pakeni toisen maailmansodan kynnyksellä Englantiin ja jatkoi sieltä 1942 Yhdysvaltoihin. Elokuvaohjaajana de Toth ehti aloittaa jo Unkarissa, mutta Hollywoodissa hän debytoi vuonna 1943 jännityselokuvalla Passport to Suez. André de Toth on yhdysvaltalaisen westernin näkökulmasta kiinnostava tekijä, jo pelkästään siksi, että ohjatessaan B-elokuvia hän hankki lisätuloja osallistumalla kreditoimattomasti muun muassa John Fordin elokuvien käsikirjoitustyöhön. Uran kohokohtia oli Oscar-ehdokkuus Henry Kingin lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1951) tarinasta yhdessä William Bowersin kanssa. Juuri 50-luvulla André de Toth työskenteli nimenomaan westernin parissa, ja vuosikymmen huipentui erinomaiseen ohjaukseen Ase ja laki (Day of the Outlaw, 1959).
De Toth teki 50-luvulla yhteistyötä näyttelijä Randolph Scottin kanssa, ja palkkionmetsästäjä Jim Kippistä kertova Elävänä tai kuolleena (The Bounty Hunter, 1954) on tämän sarjan parhaimmistoa. Tuntuu selvältä, että Sergio Leone on nimenomaan tämän elokuvan aloituskohtauksesta saanut vaikutteita dollaritrilogiansa keskimmäiseen osaan Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965). Elävänä tai kuolleena alkaa suoraan toiminnasta, näyttämällä tummiin pukeutuneen Jim Kippiin työn touhussa, pyydystämässä lainsuojatonta.
Tarina käynnistyy, kun Kipp palkataan selvittämään väkivaltaisen junaryöstön kohtaloa. Jäljet johtavat Twin Forksin pikkukaupunkiin, jonka kunniallisiksi kansalaisiksi ryöstön suunnittelijat ovat kätkeytyneet. Kaupunkilaisten rooleissa nähdään myös tunnettuja näyttelijöitä, muun muassa hiljattain kuollut Ernest Borgnine rampautuneena hotellinpitäjänä. Jim Kipp vaihtaa vaalean paidan ylleen ja omaksuu uuden identiteetin, mutta ennen pitkää paljastuu, että muukalainen on tunnettu palkkionmetsästäjä. Tämä sekoittaa kaupungin täydellisesti. Tarina on yllätyksellinen, ja itse asiassa Elävänä tai kuolleena voidaan tulkita salapoliisitarinaksi, jossa Kippin tehtävä on löytää syyllinen ja selvittää rikos. Elävänä tai kuolleena on ehdottomasti myös klassinen lännenelokuva, jossa yhteisön ulkopuolinen sankari lopussa sulautuu yhteisöön.
De Toth teki 50-luvulla yhteistyötä näyttelijä Randolph Scottin kanssa, ja palkkionmetsästäjä Jim Kippistä kertova Elävänä tai kuolleena (The Bounty Hunter, 1954) on tämän sarjan parhaimmistoa. Tuntuu selvältä, että Sergio Leone on nimenomaan tämän elokuvan aloituskohtauksesta saanut vaikutteita dollaritrilogiansa keskimmäiseen osaan Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965). Elävänä tai kuolleena alkaa suoraan toiminnasta, näyttämällä tummiin pukeutuneen Jim Kippiin työn touhussa, pyydystämässä lainsuojatonta.
Tarina käynnistyy, kun Kipp palkataan selvittämään väkivaltaisen junaryöstön kohtaloa. Jäljet johtavat Twin Forksin pikkukaupunkiin, jonka kunniallisiksi kansalaisiksi ryöstön suunnittelijat ovat kätkeytyneet. Kaupunkilaisten rooleissa nähdään myös tunnettuja näyttelijöitä, muun muassa hiljattain kuollut Ernest Borgnine rampautuneena hotellinpitäjänä. Jim Kipp vaihtaa vaalean paidan ylleen ja omaksuu uuden identiteetin, mutta ennen pitkää paljastuu, että muukalainen on tunnettu palkkionmetsästäjä. Tämä sekoittaa kaupungin täydellisesti. Tarina on yllätyksellinen, ja itse asiassa Elävänä tai kuolleena voidaan tulkita salapoliisitarinaksi, jossa Kippin tehtävä on löytää syyllinen ja selvittää rikos. Elävänä tai kuolleena on ehdottomasti myös klassinen lännenelokuva, jossa yhteisön ulkopuolinen sankari lopussa sulautuu yhteisöön.
3. elokuuta 2012
Hullujen paratiisi (1942)
Preston Sturgesin käsikirjoittama ja ohjaama Hullujen paratiisi (The Palm Beach Story, 1942) on tekijänsä sekopäisimpiä elokuvia, ja varsinkin alkutekstit etsivät komediahistoriassa vertaistaan. Vasta elokuvan jälkeen pystyy suurin piirtein ymmärtämään, mitä alun aikana tapahtuu, mutta jätetään idea paljastamatta. Hullujen paratiisi käynnistyy, kun alussa vihkiytynyt aviopari Gerry (Claudette Colbert) ja Tom Jeffers (Joel McCrea) häilyy epätoivon partaalla. Tom on arkkitehti tai keksijä, joka yrittää kaupata briljanttia ideaansa, kaupungin ylle viritettävää verkkomaista lentokenttää. Samaan aikaan pariskunnan asuntoon etsitään uutta vuokralaista, sillä Jeffersin rästit ovat jo liian muhkeat. Paikalle saapuu makkaramiljonääri Wienie King (Robert Dudley), joka ihastuu Gerryyn ja maksaa vuokran. Eipä aikaakaan, kun rahan vastaanottamisesta sukeutuu aviokriisi.
Preston Sturgesin dialogia kuvaa seuraava vuoropuhelu, jossa Tom perää lisätietoja siitä, miten kukaan suostuu maksamaan tuntemattomalle 700 dollaria:
Gerry Jeffers: Isn’t it wonderful?
Tom Jeffers: Sensational. But you haven’t quite answered my question yet.
Gerry Jeffers: What question, dear?
Tom Jeffers: Why this alleged old man gave you – how much is it?
Gerry Jeffers: Seven hundred dollars.
Tom Jeffers: Seven hundred dollars. Why?
Gerry Jeffers: No reason.
Tom Jeffers: Oh, is that so? He just – seven hundred dollars? Just like that?
Gerry Jeffers: Just like that.
Tom Jeffers: I mean, sex didn’t even enter into it.
Tom Jeffers: Oh, but of course it did, darling. I don’t think he’d have given it to me if I had hair like excelsior and little short legs like an alligator. Sex always has something to do with it, dear.
Tom Jeffers: I see.
Gerry Jeffers: From the time you’re about so big and wondering why your girlfriends’ fathers are getting so arch all of a sudden. Nothing wrong – just an overture to the opera that's coming.
En muista Production Coden aikakaudelta montaakaan Hollywood-elokuvaa, jossa puhuttaisiin seksistä oikealla nimellä. Mutta Hullujen paratiisissa kaikki on mahdollista. Aviokriisi etenee, ja tarina kääntyy screwballmaiseksi ”uudelleenavioitumiskomediaksi”, kun Gerry pakenee kohti Palm Beachiä ottaakseen eron ja Tom ryntää perään ruusukimpun kera.
Hullujen paratiisiin absurdeimpia jaksoja on junamatka kohti Jacksonvilleä. Gerry on päässyt mukaan kyytiin rikkaiden poikamiesten metsästyskerhon, Ale and Quail Clubin, vaunuun. Junassa hän tutustuu myös miljonääri John D. Hackensackeriin (Rudy Vallee), joka sisarensa Centimillian (Mary Astor) kanssa ihastuu Gerryyn ja Tomiin.
Nautittavasti rytmitetty Hullujen paratiisi kulkee eteenpäin kuin höyryveturi ja sisältää ytimekkään one linerin toisensa perään. Mieleen jää muun muassa Centimillian lause: ”Nothing is permanent in this world – except for Roosevelt.” Ja tietysti John D. Hackensackerin toteamus: ”That's one of the tragedies of this life – that the men who are most in need of a beating up are always enormous.”
Preston Sturgesin dialogia kuvaa seuraava vuoropuhelu, jossa Tom perää lisätietoja siitä, miten kukaan suostuu maksamaan tuntemattomalle 700 dollaria:
Gerry Jeffers: Isn’t it wonderful?
Tom Jeffers: Sensational. But you haven’t quite answered my question yet.
Gerry Jeffers: What question, dear?
Tom Jeffers: Why this alleged old man gave you – how much is it?
Gerry Jeffers: Seven hundred dollars.
Tom Jeffers: Seven hundred dollars. Why?
Gerry Jeffers: No reason.
Tom Jeffers: Oh, is that so? He just – seven hundred dollars? Just like that?
Gerry Jeffers: Just like that.
Tom Jeffers: I mean, sex didn’t even enter into it.
Tom Jeffers: Oh, but of course it did, darling. I don’t think he’d have given it to me if I had hair like excelsior and little short legs like an alligator. Sex always has something to do with it, dear.
Tom Jeffers: I see.
Gerry Jeffers: From the time you’re about so big and wondering why your girlfriends’ fathers are getting so arch all of a sudden. Nothing wrong – just an overture to the opera that's coming.
En muista Production Coden aikakaudelta montaakaan Hollywood-elokuvaa, jossa puhuttaisiin seksistä oikealla nimellä. Mutta Hullujen paratiisissa kaikki on mahdollista. Aviokriisi etenee, ja tarina kääntyy screwballmaiseksi ”uudelleenavioitumiskomediaksi”, kun Gerry pakenee kohti Palm Beachiä ottaakseen eron ja Tom ryntää perään ruusukimpun kera.
Hullujen paratiisiin absurdeimpia jaksoja on junamatka kohti Jacksonvilleä. Gerry on päässyt mukaan kyytiin rikkaiden poikamiesten metsästyskerhon, Ale and Quail Clubin, vaunuun. Junassa hän tutustuu myös miljonääri John D. Hackensackeriin (Rudy Vallee), joka sisarensa Centimillian (Mary Astor) kanssa ihastuu Gerryyn ja Tomiin.
Nautittavasti rytmitetty Hullujen paratiisi kulkee eteenpäin kuin höyryveturi ja sisältää ytimekkään one linerin toisensa perään. Mieleen jää muun muassa Centimillian lause: ”Nothing is permanent in this world – except for Roosevelt.” Ja tietysti John D. Hackensackerin toteamus: ”That's one of the tragedies of this life – that the men who are most in need of a beating up are always enormous.”
2. elokuuta 2012
Viimeinen Abenserragi, osa 7
Jatkuu...
Blanca huomasi pian ajautuneensa syviin tunteisiin, ja hän ajatteli, ettei kukaan ihminen ole koskaan kokenut tällaista intohimoa. Vääräuskoisen, maurin ja muukalaisen rakastaminen tuntui hänestä niin oudolta, ettei hän osannut lainkaan varautua siihen sairauteen, joka alkoi tunkeutua hänen suoniinsa. Mutta kohta, kun hän tunnisti sen vaikutukset, hän hyväksyi tämän taudin niin kuin todellinen espanjalainen nainen. Ne vaarat ja surut, joita hän jo ennakoi, eivät saaneet häntä peräytymään kuilun partaalta hetkeksikään, eivätkä ne liioin vapauttaneet hänen sydäntään. Hän sanoi: ”Tulkoon Aben-Hametista kristitty, rakastakoon hän minua, ja minä seuraan häntä maailman ääriin asti.”
Abenserragi tunsi puolestaan intohimon vastustamattoman voiman: hän eli vain Blancalle. Hän ei enää pohtinut niitä syitä, jotka olivat tuoneet hänet Granadaan: hänen olisi ollut helppoa hankkia kaikki se tieto, jota hän oli tullut etsimään, mutta hän oli menettänyt kiinnostuksensa muuhun kuin rakastettuunsa. Hän pyrki jopa välttämään sellaisia ajatuksia, jotka olisivat pakottaneet hänen elämänsä muuttumaan. Hän ei pyytänyt mitään, hän ei halunnut tietää mitään, hän sanoi itselleen: ”Tulkoon Blancasta muslimi, rakastakoon hän minua, ja minä palvelen häntä kuolemaani saakka.”
Aben-Hamet ja Blanca, jotka olivat järkähtämättömiä päätöksessään, odottivat vain hetkeä, jolloin voisivat paljastaa toisilleen tunteensa. Oli vuoden kauneimpia päiviä, kun Santa Fén herttuan tytär sanoi Abenserragille: ”Et ole vielä nähnyt Alhambraa. Et ole ehkä vielä kuullut tätä, mutta sukusi on alun perin Granadasta. Haluaisitko vierailla entisten kuninkaittesi palatsissa? Olen itse oppaanasi tänä iltana.”
Aben-Hamet vannoi profeetan kautta, ettei mikään vierailu olisi mieluisampaa.
Kun hetki yhteiselle pyhiinvaellukselle Alhambraan oli koittanut, Don Rodrigon tytär otti valkoisen muulin, joka oli tottunut kiipeämään kallioita kuin kauris. Aben-Hamet seurasi säteilevää espanjatarta andalusialaisella hevosella, joka oli varustettu turkkilaisittain. Nuori mauri kiisi eteenpäin, hänen purppurainen kaapunsa liehui takana, hänen kaareva miekkansa helisi korkeaa satulaa vasten ja tuuli heilutti hänen turbaaniinsa kiinnitettyä töyhtöä. Ihmiset, joita tämä viehättävä näky ihastutti, sanoivat katsoessaan heidän kiitävän ohi: ”Hän on se vääräuskoinen ruhtinas, jota Doña Blanca yrittää käännyttää.”
He seurasivat aluksi pitkää tietä, joka kantoi vielä mahtavan maurilaissuvun nimeä. Tämä tie johti Alhambran ulkomuurille. Sitten he kulkivat jalavametsän halki, saapuivat lähteelle ja huomasivat pian olevansa Boabdilin palatsin sisämuurin edessä. Muuria reunustivat tornit, sen keskellä kohosivat varustukset ja sen puhkaisi portti, jota kutsutaan Oikeuden portiksi. He ohittivat ensimmäisen portin ja jatkoivat kapeaa polkua, joka kiemurteli korkeiden vallien ja puoliksi raunioituneiden rakennusten keskellä. Tämä polku johti Vesialtaiden aukiolle, jonka reunalle Kaarle V oli parhaillaan pystyttämässä palatsiaan. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen vain pysähtyäkseen autiolle sisäpihalle, koruttoman, ajan rappeuttaman muurin juurelle. Hypättyään kevyesti maahan Aben-Hamet tarjosi kätentä Blancalle, jotta tämä voisi astua muulin selästä. Palvelijat koputtivat hylätyn näköiselle ovelle, jonka edusta oli nurmettunut. Ovi raottui, ja Alhambran salaiset sopukat ilmestyivät yhtäkkiä näkyviin.
Kaikki isänmaan ihanuudet, kotimaan kaipaus ja rakkauden vastustamaton voima valtasivat viimeisen Abenserragin sydämen. Liikkumatta ja hiljaa hän katseli hämmentynein silmin tätä henkien asuinsijaa; hän kuvitteli siirtyneensä niiden palatsien sisäänkäynnin äärelle, joista hän oli lukenut arabialaisissa saduissa. Kevyet parvekkeet, kukkivien sitruuna- ja appelsiinipuiden kehystämät, valkoisesta marmorista rakennetut kanavat, suihkulähteet ja hiljaiset sisäpihat paljastuivat joka suunnalta Aben-Hametin katseelle, ja pylväskäytävien pitkien holvikaarien alta hän näki lisää labyrintteja ja uusia ihmeitä. Kirkas taivaansini pilkisti goottilaisia holveja kannattelevan pylväsrivin lomasta. Arabeskein koristellut seinät muistuttivat itämaista kangasta, jota haaveksiva orjatar kutoo haaremin yksinäisyydessä. Tästä taianomaisesta rakennuksesta tuntui huokuvan jotakin aistillista, uskonnollista ja sotaisaakin; tämä oli aivan kuin rakkauden piilopaikka, salaperäinen tyyssija, jossa maurikuninkaat olivat maistaneet kaikkia elämän iloja ja unohtaneet kaikki sen velvollisuudet.
Muutaman hämmentyneen hiljaisen hetken jälkeen rakastavaiset astuivat tähän kadonneen mahdin ja menneen onnellisuuden maailmaan. He kiersivät ensin Mexuarin palatsissa, jossa kukat tuoksuivat ja raikas vesi virtasi. Sitten he astuivat Leijonapihaan. Aben-Hametin tunteet kiihtyivät askel askeleelta. ”Jos et täyttäisi sieluani ilolla”, hän sanoi Blancalle, ”miten tuskallista olisikaan kysyä sinulta, espanjalaiselta, näiden huoneiden historiasta. Voi, tämä paikka on luotu onnen pyhäköksi, ja minä…!”
Aben-Hamet tunnisti Boabdilin nimen mosaiikkien kaiverruksista. ”Oi kuninkaani”, hän huudahti, ”minne oletkaan joutunut? Miten löytäisin sinut autiosta Alhambrasta?” Ja uskollisuuden, vilpittömyyden ja kunnian kyyneleet täyttivät nuoren maurin silmät. ”Teidän entiset hallitsijanne”, vastasi Blanca, ”tai pikemminkin isinne kuninkaat, olivat kiittämättömiä.” – ”Entä sitten”, korjasi Abenserragi, ”he olivat onnettomia!”
Aben-Hametin lausuessa näitä sanoja Blanca johti hänet huoneeseen, joka näytti olleen tämän rakkauden temppelin kaikkein pyhin. Mikään ei ollut tämän paikan veroinen: sinisellä ja kullalla maalatun pyöröholvin arabeskit oli kaiverrettu kukkamaiseksi kudelmaksi, jonka läpi auringonsäteet siivilöityivät. Keskellä huonetta säkenöi suihkulähde, jonka pisarat laskeutuivat alabasteriseen simpukankuoreen kuin kaste. ”Aben-Hamet”, sanoi silloin Santa Fén herttuan tytär, ”katsokaa tarkasti suihkulähdettä: siihen heitettiin Abenserragien katkaisut päät. Marmorilla voi vieläkin nähdä niiden onnettomien veritahroja, jotka joutuivat Boabdilin epäluulojen uhriksi. Näin teidän maassanne kohdellaan miehiä, jotka viettelevät vääräuskoisten naisia.”
Aben-Hamet ei enää kuunnellut Blancaa. Hän heittäytyi maahan ja suuteli kunnioittaen esi-isiensä verijälkiä. Hän nousi ja huudahti: ”Oi, Blanca, vannon näiden ritarien veren kautta rakastavani sinua Abenserragin järkähtämättömyydellä, uskollisuudella ja intohimolla!”
”Te siis rakastatte minua?” kysyi Blanca liittäen kätensä yhteen ja kohottaen katseensa kohti taivasta. ”Mutta oletteko unohtanut, että olette vääräuskoinen, mauri ja vihollinen, minä taas kristitty ja espanjalainen?”
”Oi, pyhä Profeetta”, vastasi Aben-Hamet, ”ole valani todistaja…!” Silloin Blanca keskeytti hänet: ”Kuinka ajattelette minun voivan uskoa sellaisen valaa, joka vainoaa Jumalaani? Mistä tiedätte, että rakastan teitä? Millä varmuudella puhutte minulle tuollaisia sanoja?”
Aben-Hamet vastasi tyrmistyneenä: ”On totta, että olen vain palvelijasi; et ole valinnut minua ritariksesi.”
”Mauri”, lausui Blanca, ”jättäkää tuollaiset juonet; te olette nähnyt silmistäni, että rakastan teitä. Hulluuteni teitä kohtaan ylittää kaikki rajat; tulkaa kristityksi, ja mikään ei estä minua tulemasta omaksenne. Mutta jos Santa Fén herttuan tytär rohkenee puhua teille näin suoraan, voitte päätellä hänen lausunnostaan, että hän hallitsee itsensä eikä kristittyjen vihollisella voi olla mitään oikeutta häneen.”
Aben-Hamet tarttui intohimon kiihdyttämänä Blancan käsiin ja asetti ne ensin turbaanilleen, sitten sydämelleen. ”Allah on voimakas”, hän huudahti, ”ja Aben-Hamet on onnellinen! Oi, Muhammad! Anna tämän kristityn ymmärtää lakisi, eikä mikään voi…” – ”Sinä pilkkaat Jumalaa”, keskeytti Blanca: ”Lähtekäämme täältä.”
Hän nojautui maurin käsivarteen ja lähestyi Kahdentoista leijonan suihkulähdettä, joka on antanut nimensä yhdelle Alhambran sisäpihoista. ”Muukalainen”, sanoi viaton espanjatar, ”kun katson kaapuasi, turbaaniasi ja varusteitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, tuntuu kuin näkisin sen komean Abenserragin haamun, joka tämän tyyssijan yksinäisyydessä käveli onnettoman Alfaiman rinnalla. Käännä minulle tuo suihkulähteen marmoriin kaiverretty arabiankielinen piirtokirjoitus.”
Jatkuu...
Aikaisemmat osat:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)