Etäisten laaksojen mies (Shane, 1953)

Katsoin George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (Shane, 1953) viimeksi huhtikuussa 2017. Stevensin lännenelokuva kuuluu niihin teoksiin, joita voi katsoa yhä uudelleen, ja melkein vahingossa ajauduimme sitä katsomaan tapaninpäivän iltana. Elokuvasta löytyy aina jokin uusi särmä. Viimeksi blogatessa kirjoitin elokuvan luontosuhteesta, joka on läsnä ensimmäisistä kuvista lähtien. Tällä kertaa mietin erityisesti Shanen (Alan Ladd) hahmoa. Sävy olisi olennaisesti erilainen, jos päärooliin olisi valittu Montgomery Clift, joka tiettävästi oli Stevensillä mielessä ja joka olisi antanut sankarille neuroottisemman sävyn. Sen sijaan Alan Ladd on kuin tabula rasa, johon voi projisoida monenlaisia tulkintoja. Käsikirjoitus ei paljasta Shanen taustasta oikeastaan mitään: hän edustaa samaa väistyvää frontier-maailmaa kuin Ryker (Emile Meyer), mutta mitään muuta ei kerrota. Menneisyyttä olennaisempaa ovat ne sosiaaliset verkostot, joiden keskelle Shane laaksoon laskeutuessaan punoutuu. Hän saa alusta lähtien luottamusta niin Starrettilta (Van Heflin) kuin tämän pojalta Joeylta (Brandon deWilde), ja lopulta juuri luottamus on olennaista sen kannalta, mitä tapahtuu. Vaikuttava on Shanen ja Rykerin dialogi elokuvan loppupuolella, sillä myös Rykerin näkökulma on perusteltu.

George Stevens käytti tiettävästi paljon aikaa elokuvan leikkaukseen. Alussa otokset soljuvat orgaanisesti, sujuvana jatkumona, mutta kohtauksessa jossa Shane vihdoin opettaa Joeylle aseen käyttöä, leikkaus muuttu sähäkämmäksi. Kun Joey pyytää Shanea ampumaan, aseen räjähtävä voima korostuu. Tämä on vain esimakua sille, mitä katsoja näkee myöhemmin, kun tappaja Wilson (Jack Palance) ampuu Torreyn (Elisha Cook Jr.) tai kun Shane surmaa Wilsonin loppukohtauksessa. Väkivallan hetket ovat lopulta lyhyitä, eikä niissä ole mitään ihailtavaa.