Hamlet on haaste. Kun se esitettiin Helsingissä 129 vuotta sitten, marraskuussa 1890,
Uusi Suometar kirjoitti: ”Hamlet tullaksensa täysin tyydyttävästi esitetyksi vaatii, ilman sivuosia, kuus, seitsemän kypsynyttä ja kyvykästä näyttelijää tai kuitenkin pääosissa taiteilijoita, jotka menevät hyvän huippauksen yli keskikerran.” Kun kävimme katsomassa tuoreen
Hamletin Turun kaupunginteatterissa viime lauantaina, tuntui, että nimenomaan mentiin tavanomaisen tuolle puolen ”hyvän huippauksen” verran. Esitys oli spektaakkelimainen, mutta silti se oli näyttelijöiden draama, nimiroolissa Jussi Nikkilä, Claudiuksena Eero Aho, Gertrudina Kirsi Tarvainen, Ofeliana Pia Andersson, Poloniuksena Carl-Kristian Rundman, Laertesina Markus Järvenpää, Horationa Severi Saarinen ja isän haamuna Esko Salminen. Paavo Westernbergin ohjauksessa
Hamlet on tutkielma vallan eri muodoista, ja paradoksaalista on, miten paljon valtaa tällä tarinalla on meihin, katsojiin ja
Hamletin kulttuurisiin jälkeläisiin. Aluksi vierastin metateatterillisia viittauksia, mutta tarkemmin ajatellen, niitähän Shakespearen näytelmissä on jo lähtökohtaisesti. Westerbergin tulkinnassa mukana on tukku populaarikulttuuriviittauksia, ja vaikka teatterisalissa olisin kaivannut riisutumpaa tulkintaa, nyt kaikki tuntuu loogiselta. Mitä muuta ovat
Tähtien sodan avainhetket kuin muunnelmia
Hamletin tarinasta? Länsimainen kulttuuri on kaiuttanut ja voimistanut niitä aiheita ja teemoja, jotka lähtivät Shakespearen kynästä. Turun
Hamlet on tutkielma vallan muodoista, mutta ei vain draaman sisäisessä todellisuudessa vaan myös siinä historiallisessa maailmassa, jossa tarinat elävät ja vaikuttavat.
Kritiikeissä on jo ehditty kiinnittää huomiota esityksen valaistukseen, lavastukseen ja äänimaisemaan. Minuun tehosi erityisesti Sanna Salmenkallion musiikki, joka yhdessä kohtausten elokuvallisten leikkausten kanssa korosti esityksen filmaattisuutta. Kovin paljon
Hamletissa ei ollut isoja ensemble-kohtauksia, mikä osittain johtuu siitä tavasta, jolla videoteknologian avulla tilaa sekä pirstotaan että laajennetaan. Lopulta vaikuttavin kohtaus oli, ainakin minusta, juuri lopetus, kaksintaistelu, jonka dramaturgiassa on paluuta
Hamletin esityshistorian pitkään perinteeseen. Valitettavasti olimme permannon takaosassa; hyvin mielellään olisin istunut aitiopaikalla, eturivissä seuraamassa, kuinka tapahtumat vyöryvät kohti vääjäämätöntä päätöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti