Elämä on anomus

Syyskuu on kuukausista julmin. Siltä ainakin tuntuu sen perusteella, etteivät päivän tunnit tahdo riittää. Yliopistolla syksyn alku on tiivistä jo siksikin, että lukukausi on alussa. Oman mausteensa tuovat muuttuvan organisaation hallinnolliset kiemurat, jotka lisääntyvät vuosi vuodelta. Uutta opittavaa on jatkuvasti enemmän.

Uutta on myös Suomen Akatemian muuttunut hakujärjestelmä. Viime vuosien aikana tutkimusmäärärahojen hakuaikataulut ovat säännöllisesti vaihtuneet. Kun viime vuonna deadline oli vielä lokakuun lopussa, tänä vuonna hakemukset pitää jättää syyskuun aikana. Hakijoiden näkökulmasta ratkaisu ei ole onnistunut. Jos aiemmin on ollut kiirettä, nyt on vielä hektisempää.

*

Suomen Akatemia on kotimaan merkittävin tiederahoittaja. Tosiasia on se, ettei yliopistoissa työskentelevien opettajien ja tutkijoiden työaikaan enää juurikaan mahdu tutkimusta, vaikka uuden tiedon etsimisen ja löytämisen pitäisi olla toiminnan ytimessä. Tuoreita ideoita pitää pystyä testaamaan ulkopuolisen rahoituksen turvin. Siksi Akatemian, ja muidenkin ulkoupuolisten rahoittajien, rooli on keskeinen.

Samaan aikaan kun hakuprosessi on mutkistunut ja edellyttää yhä tarkempaa dokumentaatiota, kilpailu on kiristynyt. Rahoitukset ovat suurempia, mutta niitä saavat yhä harvemmat. Osin on kyse yliopistojen taloudellisen aseman muutoksista. Nykyisen kokonaiskustannusmallin maailmassa merkittävä osa rahoituksesta menee yleiskustannuksiin. Vaikka tutkimushankkeiden määrärahat paperilla ovat muhkeampia kuin aiemmin, samalla rahalla saadaan huomattavasti vähemmän tutkimusaikaa – ja henkilötyövuosia – kuin ennen.

Väistämättä tulee mieleen, ettei suomalaisen tiederahoituksen tulevaisuus näytä ruusuiselta. Perustutkimus tarvitsee kipeästi ja ripeästi toimenpiteitä. Tilastoissa kaikki on hyvin, mutta todellisuus on ankara.

*

Tutkijoille hakemusten kirjoittaminen on työn olennainen osa. Toisinaan kuulee nuoren tutkijan huokaisevan, ettei elämässä mitään muuta ehdi tehdäänkään kuin hakemuksia. Juuri nuorille nykytilanne on ristiriitainen. Kilpailu rahoituksesta on kireämpää kuin koskaan, ja anomuksia joutuu kirjoittamaan solkenaan. Väitöskirjantekijän ahdinkoa lisää vielä se, että monet säätiöt ovat siirtäneet tukeaan post doc -tutkimuksen puolelle.

Miten jatkuva anominen ja hakemusten rustaaminen lopulta vaikuttavat tieteen tulevaisuuteen? Idealisti sanoo, että erinomaiset ideat pärjäävät aina. Realistina voin todeta, ettei näin valitettavasti ole. Tiederahoitusta ohjaavat monet yhteiskunnalliset tekijät, minkä vuoksi loistavia ideoita jää tukuttain pöytälaatikkoon. Miten järjestelmää pitäisi kehittää niin, että se tunnistaisi herkemmin myös odottamattomat ja yllätykselliset älynväläykset silloinkin, kun ne tuntuvat epämuodikkailta?

*

Eniten olen huolestunut siitä, miten kiristynyt kilpailu ja päättymätön anomusruljanssi vaikuttavat tutkijan tunteisiin ja motivaatioon. Jokainen hakemus merkitsee anomusta siitä, että tutkijanelämällä voi olla jatkoa.

Kilpailtu tiederahoitus on toki vain kapea näkökulma nykyiseen maailmanmenoon. Mehän olemme pitkään eläneet anomusyhteiskunnassa, jossa elämä ei lähtökohtaisestikaan ole omissa käsissä.

(ilmestynyy Turun Sanomissa 30.9.2011)