Stanley Kramerin Kahle (The Defiant Ones, 1958) teki minuun vaikutuksen lapsena. Elonet paljastaa, että kahden vankikarkurin pakomatkasta kertova draama nähtiin TV1:ssä huhtikuussa 1972. Täytin sinä keväänä 11 vuotta. Tony Curtisin ja Sidney Poitier'n kamppailu jäi vahvasti mieleen, samoin elokuvan voimakas rasismin vastainen sanoma. Kahleen perusajatus on yksinkertainen: kaksi vankia, John 'Joker' Jackson (Curtis) ja Noah Cullen (Poitier), on kiinni samoissa käsiraudoissa, ja kun vankien kuljetusauto kaatuu, he lähtevät karkumatkalle. Samalla kun vangit pakenevat jäljittäjiään, he joutuvat ottamaan etäisyyttä omiin ennakkoluuloihinsa. Ratkaiseva käänne koittaa, kun Jackson ja Cullen törmäävät pientilan yksinhuoltajaäitiin (Cara Williams). Tämä antaa Cullenille väärää tietoa, mutta Jacksonille ystävyys on tärkeämpää kuin etninen yhteenkuuluvuus. Kun kaverukset lopussa jäävät kiinni, he ovat oikeastaan voittaneet.Kahleen vakuuttavimman roolisuorituksen tekee Sidney Poitier, joka saikin elokuvasta Oscar-ehdokkuuden. Elokuva on tärkeä lenkki myös siinä, miten afroamerikkalaisen väestön kuva Hollywoodissa alkoi muuttua 1950-luvulla. Poitier'sta tuli mustan kapinallisuuden ruumiillistuma. Ensimmäisen elokuvaroolinsa hän oli näytellyt jo vuonna 1950 Joseph L. Mankiewiczin elokuvassa Kaikki tiet tukossa (No Way Out), jossa hän esitti mustaa lääkäriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti