Naisen parhaat vuodet (1974)

Aikaa on vierähtänyt edellisestä Cassavetes-elokuvasta. Boksissa on vielä jäljellä Kiinalaisen kiristäjän murha, joka on ohjaaja-käsikirjoittajan parhaimpia. Mutta nyt katsomamme Naisen parhaat vuodet (1974) on niin ikään ehdotonta huippua, eikä voi kuin hämmästellä, miten Cassavetesin tuotanto on voinut niin täydellisesti televisiokanavilta unohtua. Cassavetes oli ohjaajana samaa sukupolvea kuin Martin Scorsese, mutta monin tavoin epäonnekkaampi. Hän poltti öljylamppuaan molemmista päistä ja kuoli maksakirroosiin 59-vuotiaana vuonna 1989.

Naisen parhaat vuodet on harhaanjohtavasti suomennettu. Alkuperäisnimi A Woman under the Influence antaa paremman kuvan siitä, mitä elokuvassa oikeastaan tavoitellaan. Kaikesta konkreettisuudestaan ja jatkuvasta puheensorinastaan huolimatta kyse on abstraktista elokuvasta, joka kuvaa naisen asemaa, niin perheessä, avioliittossa kuin laajemminkin. Cassavetes itse totesi: "I'm very concerned about the depiction of women on the screen. It's related to their being either high- or low-class concubines, and the only question is when or where they will go to bed, and with whom or how many. There's nothing to do with the dreams of women, or of woman as the dream, nothing to do with the quirky part of her, the wonder of her."

Pääosassa on pariskunta Mabel (Gena Rowlands) ja Nick Longhetti (Peter Falk), jonka suhdetta reilusti yli kaksituntinen ihmissuhde-elokuva käsittelee. Mabel on monien "vaikutteiden" ja "vaikutusten" alaisena. Hänellä ei elokuvassa ole omia ihmissuhteita, ei harrastuksia eikä työtä: hän taistelee roolien ja odotusten paineessa, pyrkimyksessään olla hyvä äiti ja puoliso. Yhtä lailla Nick toteuttaa rooleja: hänen on vaikea ymmärtää Mabelin henkisiä ongelmia, tasapainottomuutta, ja hän tuntuu toteuttavan vakiintuneita maskuliinisuuden malleja niin isänä, työtoverina kuin aviomiehenäkin.

Mabelin rooli on tehty mittatilauksena Gena Rowlandsille, joka näyttää koko rekisterinsä, pienet nyanssit, suurieleiset deklamaatiot, maanisen sisäänpäinkääntyneisyyden, puheliaan sosiaalisuuden. Rooli on vaikea: Mabel hymyilee, mutta oikeastaan hän ei koskaan näytä aidosti onnelliselta. Cassavetes totesi: "I don't know anyone who has had such a terrible time that she doesn't smile ever, that she doesn't have time to love, open her eyes, think about the details of life. Something [wonderful] happens all the time, even at the height of tragedy. I wanted to show that too."

Kaikesta traagisuudestaan huolimatta elokuvassa on jotakin vapauttavaa. Ehkä juuri elokuvan lopussa on vihje Mabelin ja Nickin mahdollisuuksista. Heidän on vaikea puhua ja ratkoa ongelmiaan, mutta kun ihmissuhteista puhuminen päättyy ja yhteiset ilta-askareet alkavat, kaikki tuntuu onnellisemmalta.

Lukuhimon jäljillä

Lukeminen on arkipäivää: me etsimme kirjoista tietoa, mielihyvää, ajanvietettä, elämyksiä, oivalluksia. Monet kasvattajat ovat huolestuneita siitä, lukevatko nuoret riittävästi, vievätkö Internetin ja digi-tv:n houkutukset kiinnostuksen ahmia hyvää kirjallisuutta.

Lukemisharrastuksen tila on herättänyt huolestusta melkein koko kirjakulttuurin historian ajan. Muistan omasta lapsuudestani, että lukemista koetettiin lisätä kamppanjalla, jonka lentäväksi lauseeksi valittiin: ”Lue enemmän, luulet vähemmän.”

Ilkeänä koululaisena väänsin lausahduksen heti muotoon: ”Lue vähemmän, luulet enemmän.” Vaikka en sitä silloin ymmärtänyt, elettiin tilanteessa, jossa sarjakuvan suosio ja videokasettien läpimurto saivat viranomaiset pelkäämään uuslukutaidottomuutta.

* * *

Uuslukutaidottomuus oli turha huoli. Epäilemättä ne nuoret, jotka kirjan sijasta tarttuivat sarjakuvaan tai jämähtivät tv-ruudun ääreen, kehittivät medialukutaitoaan, mikä sekin on ollut hyödyllistä.

Kohutut PISA-tutkimukset taas ovat osoittaneet, että lukutaito on Suomessa korkeaa tasoa. Suomalaiset nuoret ovat esimerkiksi ahkeria sanomalehtien kuluttajia, ja lehtien lukeminen näyttää selvästi edistävän muuta oppimista. Lukevat nuoret pärjäävät hyvin matematiikassa, luonnontieteessä ja ongelmanratkaisussa.

* * *

Lukemisen historia näyttää jatkuvan huolestuneisuuden ja epäilyn historialta. Kun kirjapainotaito keksittiin 1400-luvun puolivälissä, arveltiin, että uskonnollisten tekstien tuntemus vaarantuisi, kun saatavilla oli yhtäkkiä pakanallisen kulttuurin, antiikin, klassikoita. Siitä lähtien valistuksen ja viihteen välinen kuilu on ollut ammottava. Asetelmasta sukeutui kummallisen ristiriitainen: toisaalta haluttiin, että luettaisiin, toisaalta korostettiin, ettei saa lukea mitä tahansa.

Varsinainen lukemisen vallankumous tapahtui 1700-luvulla. Samaan aikaan kun valistusfilosofit hehkuttivat tietämisen tärkeyttä, romaanikirjallisuudesta tuli todellisuuspakoisen viihteen keidas.

Yletöntä lukemisen halua pidettiin jopa sairautena. Saksassa sille annettiin nimi Lesesucht, lukuhimo. Eräs tutkija kirjoitti vuonna 1795, että yletön lukeminen aiheutti päänsärkyä, silmien heikentymistä, lämpöaaltoja, ruuansulatusvaivoja, nivelten jäykistymistä, mielenjärkytystä, astmaa, kihtiä, migreeniä, epilepsiaa, hypokondriaa ja melankoliaa! Terveyshaittojen ehkäisemiseksi neuvottiin välttämään lukemista seisoen tai ruokailun jälkeen.

Lapsena minua pidettiin silmälasien vuoksi lukutoukkana, joten ehkäpä ajatus näön heikkenemisestä elää yhä – puhumattakaan jännittävän kirjallisuuden aiheuttamista ”lämpöaalloista” ja ”mielenjärkytyksestä”.

Lukuhimon katsottiin 1700- ja 1800-luvulla olevan ennen kaikkea naisten ongelma. Ajateltiin, että uppoutuminen kaunokirjallisuuden lumemaailmaan vieraannutti ympäristöstä ja oli terveydellisesti haitallista. Tällaista antaumuksellista lukemista kuvasi ranskalainen kirjailija Gustave Flaubert teoksessaan Madame Bovary (1857). Lukuhimosta kansanvalistajat varoittivatkin 1800-luvun kuluessa ahkerasti: eskapismin katsottiin uhkaavan työintoa ja lopulta koko kansallisvaltion perusteita.

* * *

Nykypäivänä lukemisen moralisointi tuntuu oudolta ja vieraalta. Mitä pahaa lukemisessa voi olla – tai siinä, että nauttii lukemastaan?

Kun katsoo taakse, menneisyyteen, on vaikea nähdä, että mikään uusi tekninen keksintö olisi koskaan sammuttanut lukemisen paloa. Vaikka 1960-luvun suomalainen tv-perhe istuikin tiiviisti mustavalkoisen kuvaruudun edessä tuijottamassa Bonanzaa tai Peyton Placea, illalla lukulamput syttyivät ja kirjat avautuivat. Tämän päivän nuori voi kuluttaa aikaa tietokoneen äärellä, mutta se ei estä uppoutumasta Harry Potter -tiiliskiveen yhtä antautumuksellisesti kuin 50-luvun nuori ahmi Tarzan-kirjoja.

Lukuhimo on ehtymätön luonnonvara.

(Kolumni Turun Sanomiin 18.1.2008)

Kuvassa Friedrich Herlinin maalaus vuodelta 1466: lukeva Pyhä Pietari käyttää keskiaikaisia silmälaseja.

Korsholman raunioilla

Armas Järnefelt -kirjoitusta viimeistellessä olen taas törmännyt raunioihin. Järnefeltin tärkeimpiä orkesteriteoksia oli kesäkuussa 1894 Vaasan laulu- ja soittojuhlilla kantaesitetty sinfoninen runo Korsholma. Arvattavaksi jää, miten Järnefelt lopulta päätyi aiheeseen. Tarjosivatko sitä vaasalaiset järjestäjät? Suomalaisen arkeologian pioneeri J. R. Aspelin (1842–1915) oli jo pitkään taistellut Vaasassa sijaitsevien Korsholman vallien, keskiaikaisten linnanraunioiden, säilyttämiseksi. Hän oli yhdessä Zachris Topeliuksen kanssa perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä, joka otti tehtäväkseen historiallisen jäämistön taltioimisen ja kunnostamisen. Korsholman rauniot olivat 1890-luvulla pahasti rappeutuneet, ja valleilla aikanaan seissyt ristikin oli tuhoutunut. Korsholmaan liittyvän historiallisen tarinan kertoi jo Topelius Välskärin kertomusten ensimmäisessä niteessä:

”Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta.”

Topelius tiesi, että väite Korsholmasta ristiretkeläisten pysähdyspaikkana oli ”tarua”, mutta historiallinen perintö – muisti – oli itsessään arvokasta. Niinpä Topelius ja Aspelin pyrkivät yhdessä pystyttämään valleilla seisseen ristin uudelleen, menneisyyden muistoksi. Aspelin oli tehnyt aloitteen jo vuonna 1891, ja viimein suuri graniittinen risti saatiin valmiiksi keväällä 1894 (tästä kertoo mielenkiintoisesti Sinikka Lintunen tuoreessa tutkielmassaan). Topelius oli kirjoittanut siihen tekstin: ”Här restes Kristi kors i hednisk Nord/ Tähän pohjan pakanoille pyhä risti rakettihin.” Muistomerkin pystyttämisestä kerrottiin laajalti lehdistössä, ja se vihittiin laulu- ja soitinjuhlilla 18.–21. kesäkuuta 1894. Aspelinin ja Topeliuksen ohella paikalla olivat suomalaisen musiikin kantavat voimat, Järnefeltin ohella Faltin, Kajanus, Sibelius ja Wegelius.

Kiinnostavaa Järnefeltin sinfonisessa runossa on se, että kyse on historiallisesta kertomuksesta musiikillisessa muodossa. Runoon liittyi kirjallinen selitys, joka piti painaa ohjelmiin:

”Korsholmaksi kutsutaan sitä paikkaa Pohjan lahden rannalla, johon ruotsalaiset ristiretkeilijät pystyttivät ensimmäisen ristin Suomessa. Rauhassa olivat suomalaiset palvelleet pakanallisia jumaliaan, kunnes nyt ruotsalaiset alkoivat levittää kristinuskoa miekalla. Täten syntyneet kiivaat taistelut päättyivät vihdoin ruotsalaisten voitoksi, jotka valloittivat maan. Vaikkakin suomalaiset kastettiin väkipakolla, omistivat he kuitenkin pian uuden opin luonteensa koko hartaudella. Ruotsalaisten veljeskansana otti Suomi tehokasta osaa tapahtumiin Ruotsin historian loistokaudella. Siten juurtui koko länsimainen sivistys syvälle suomalaisiin sekä kasvoi reheväksi puuksi, jollenka, kuten pyhille jättiläispuille muinaisina pakanuuden aikoina, kotoinen maa antoi versomisen voimat. Tämän, kansan syvimmästä olennosta kehittyneen, kansallisen aarteen vaaliminen ja rikastuttaminen on nyt oleva suomalaisten elämäntehtävänä.”

Sävellys kytkeytyy keskiaikaiseen tarinaan ruotsalaisista ristiretkeläisistä, jotka teoksen alussa epäilemättä saapuvat meritse Vaasan rannoille. Pakanuuden kohtaamista kuvaa kansansävelmäaihe, mutta tämän jälkeen niin sävellys kuin ohjelmatekstikin irtoavat historiallisesta kytkennästään. Uskonnosta tulee Ruotsin ja Suomen välisen liiton merkki. Svekomaaniselle Topeliukselle ajatus yhteydestä vanhaan emämaahan oli tärkeä. Keskiajan maailmasta Korsholma hivuttautuu suurvalta-ajan Ruotsiin, mikä korostaa valloittajien ja valloitettujen kohtalonyhteyttä. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat taistelivat yhdessä katolista uskoa vastaan 30-vuotisessa sodassa, ”veljeskansoina”, kuten sinfonisen runon selitys toteaa. Ajallista siirtymää 1300-luvun ristiretkiajasta 1600-luvun uskonsotiin korostaa Järnefeltin musiikillinen viittaus Suomalaisen ratsuväen marssiin 30-vuotisen sodan ajoilta – ja tietysti reformaation tunnushymni ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg), joka kohoaa teoksen lopussa voittoisana esiin. Korsholmassa kristinuskon voimaa symboloiva virsi peittoaa vastustajansa toisin kuin Ranskan suuren vallankumouksen ihanteisiin viittaava Marseljeesi Tšaikovskin 1812-alkusoitossa. Kiinnostavaa on edelleen se, että ”Jumala ompi linnamme” -virren kohta ”se vanha vainooja, kavala, kauhea” yhdistettiin, ainakin sortovuosina, katolisuuden sijasta Venäjään.

Armas Järnefelt tunnettiin kiihkeänä fennomaanina, ja hänen vanhempiensa Alexander ja Elisabeth Järnefeltin koti oli tunnetuimpia suomalaisuuden puolestapuhujia. Korsholmassa Armas Järnefelt halusi selvästi ylittää fennomaanien ja svekomaanien välisen puolueriidan.

Keisarivalssi (1948)

On oikeastaan hämmästyttävää, että Billy Wilder ohjasi samaan vuonna kaksi täysin erilaista Eurooppa-fantasiaa. Berliinin raunioiden keskellä (A Foreign Affair) sijoittuu pommitusten runtelemaan Berliiniin, kun taas Keisarivalssi (The Emperor Waltz) on rennolla kädellä ohjattu, nostalginen kuvaus Franz Josefin ajan Itävallasta. Straussin sävelet tahdittavat keisarin hovin elämää, mutta sankarina on yhdysvaltalainen Virgil Smith (Bing Crosby), gramofonien myyntimies. Epätoivoisesti Smith yrittää myydä soittopeliään Itävallan keisarille. Värikkäästi toteutettua musiikkielokuvaa voi katsoa puhtaana camp-kulttuurina: herkullisinta on varmaankin Nevadassa kuvattu alppikohtaus, jossa Bing Crosby kajauttaa laulunsa folklorististen tunnelmakuvien lomassa. Itse tarina paljastuu kaksinkertaiseksi rakkauskertomukseksi: Smith rakastuu aatelisneitoon ja keisarin koira gramofonimiehen matkakumppaniin. Hollywoodissa säätyrajan ylittäminen ei ollut ongelma - toisin kuin todellisuudessa.

Sali on hiljentynyt

Sain eilen kuulla, että Matti Piuhola on menehtynyt 31.12. Seinäjoen keskussairaalassa. Piuhola oli intohimoinen suomalaisen elokuvakulttuurin kerääjä ja tallentaja, ja hänen kokoelmistaan löytyi aina kiinnostavia johtolankoja. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa, hän soitti säännöllisesti ja kannusti jatkamaan. Sitä tukea en unohda koskaan. Piuhola oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin ymmärtänyt esimerkiksi Pohjanheimojen perheen panoksen autonomian ajan suomalaisen näytelmäelokuvan tekijänä, vaikka ruutuakaan filmiä ei ollut tallella. Tiedän, että Piuhola yritti kaikin keinoin jäljittää Lyyra Filmin varhaista tuotantoa, mutta onni ei ollut myötä. Sen sijaan hän teki monta muuta sensaatiomaista löytöä, jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Piuhola löysi varhaiset Lahyn-filmin levyäänimenetelmällä vuonna 1929 tekemät äänielokuvat, joissa Rafu Ramstedt esittää kuplettejaan. Suomalaisiin löytöihin kuuluivat myös Toivo Hämerannan elokuva Pajasta palatsiin (1946) ja Aarne ja Eino Kivimäen melodraama Miehen vankina (1943). Muistan tilanteen Seinäjoella: Piuhola oli juuri löytänyt Miehen vankina -elokuvan ja nosti vanhat nitraattirullat esiin. Yksi keloista oli erityisen pahasti tärveltynyt, koska se oli ollut lappeellaan. Katsoimme yhdessä sairaalakohtausta valoa vasten. Maagista! Tunnetta on vaikea kuvata, kun itse olin vuonna 1993 kirjoittanut Kansallisfilmografiaan turkulaisista kadonneista elokuvista - ja nyt kaikki olivat kuin ihmeen kaupalla löytyneet.

Mutta tietenkään ihmeestä ei ollut kyse vaan taidosta ja asiantuntemuksesta. Vanhana kiertävän elokuvateatterin vetäjänä Piuhola tiesi, miten vanhoja elokuvia piti jäljittää. Oli löydettävä niitä ihmisiä, jotka aikanaan välittivät, levittivät ja esittivät elokuvia, paikannettava heidän perikuntiaan ja jäämistöjään. Ymmärsin niin, että Piuhola kävi läpi myös vanhoja Nuori voima -lehden osto ja myynti -palstoja ja etsi 8-millisten elokuvien harrastajia vuosikymmenien takaa. Tämän ansiosta hän teki ainutlaatuisen määrän kansainvälisiä löytöjä. Saksalainen mykkäelokuva, Hans Werckmeisterin Etelätuuli (Föhn, 1920), löytyi Suomesta, kun kaikkialla muualla sitä pidettiin tuhoutuneena. Vielä hämmästyttävämpää oli filippiiniläisen Zamboangan (1937) löytyminen. Eduardo de Castron ohjaama elokuva tuotiin Suomeen jatkosodan alussa nimellä Moro-tytön hääyö ja esitettiin helmikuussa 1942. Filippiineillä kaikki kopiot tuhoutuivat toisessa maailmansodassa.

Piuholalla oli myös ainutlaatuinen etikettien, julisteiden ja valokuvien kokoelma, ja kiitollisena muistan aina sen, miten paljon tukea sain paitsi harvinaisesta kokoelmasta myös sen uutteralta kokoajalta, joka omisti elämänsä hauraan, katoavan taiteen taltioimiseen. Liitän tähän muistoksi kuvan, jonka sain viisi vuotta sitten. Vaasassa sata vuotta sitten, vuonna 1908, otetussa valokuvassa legendaarinen elokuvaaja Frans Engström kohottautuu yleisön yläpuolelle taltioimaan puhetilaisuutta Atelier Apollolle.

Ilta oopperassa (1935)

Fanaattisimpien kannattajien mielestä paras anarkistinen terä katosi Marx-veljesten elokuvista Haysin koodin myötä, eikä vuoden 1933 jälkeen enää nähty sellaista, varsinkaan eroottista, vihjailua, jonka Mae West ja Marx-veljekset kehittivät huippuunsa. Totta tietysti on, että Kookospähkinät (The Cocoanuts, 1929), Koirankeksit (Animal Crackers, 1930), Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931), Hevosen sulat (House Feathers, 1932) ja Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933) ovat aivan tolkuttoman kaoottista ilotulitusta. Ilta oopperassa valmistui suoraan tämän kavalkadin jälkeen. Epäilemättä paljon muutokseen vaikutti sekin, että veljekset olivat siirtyneet Paramountilta MGM:lle ja Zeppo-veli oli kadonnut joukosta. Olennaista oli se, että uusi tuottaja Irving Thalberg halusi profiloida veljesten tähtikuvaa uudelleen. Ainakin omasta mielestäni Sam Woodin ohjaama Ilta oopperassa on parhaita Marx-elokuvia: huumori on sähäkkää vaikkakaan ei ehkä niin anarkistista kuin aiemmin, hyttikohtaus toisintaa Neljän nolatun neron idean, mutta vielä mehukkaammin.

Olen aina ajatellut, että Marx-elokuvien suhdetta oopperaan pitäisi tarkemmin tutkia. Kun Hollywood-populismissa usein naurettiin eliittitaiteelle, Marx-veljeksillä on selvästi maanläheinen - ja ilmeisen rakas - suhde oopperalliseen mahtipontisuuteen. Muistatteko Kookospähkinöiden loistavan toreadorikohtauksen ("Where is my shirt...") tai Neljän naurettavan naapurin Hail Freedonia -avauksen?