Muratti ja historian epäoikeudenmukaisuus

Tänään koitti vihdoinkin Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin julkistamistilaisuus, jossa Eeva-Liisa Järvinen ja Heidi Grönstrand kertoivat teoksen taustoista ja suomennostyöstä. Muratti ilmestyi alunperin jo vuonna 1840. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta ei koskaan otettu toista painosta ja suomennoskin sai odottaa 167 vuotta. Miksi? Epäilemättä hiljaisuuteen vaikutti se, että ensimmäinen suomalainen romaani oli naisen kirjoittama. Carstens vaikeni eikä julkaissut enää toista teosta. Ehkä teoksen suomentaminen ei enää 1800-luvun lopulla tuntunut ajanmukaiselta, eikä viihteelliseen lukunälkään kirjoitettu teos vastannut uutta romaanikäsitystä.

Nyt kun teoksen lukee, on melkein mahdotonta ymmärtää nuivaa suhtautumista. Muratti sisältää valtavan kirjon ihmissuhteita, sosiaalisia jännitteitä ja odotuksia, tunteita ja niiden spekulointia. Historioitsijalle se on aarreaitta, jonka kautta voi rakentaa kuvaa 1830-luvun tanssiaisista, tableau vivant -esityksistä, puutarhanhoidosta, matkustamisesta, seurustelusta tai hääjuhlallisuuksista. Muratti on myös yhteiskuntakriittinen: se nauraa ruotsalaisen säätyläistön tapakulttuurille ja korostaa jyrkkien sosiaalisten erojen mahdottomuutta.

Historiasta sanotaan usein, että jokainen sukupolvi kirjoittaa sen uudelleen. Ehkä kirjallisuudestakin voi sanoa samoin: jokainen sukupolvi kirjoittaa kirjallisuutensa uudelleen. Oikeastaan hiukan ihmettelen taannoin Helsingin Sanomissa uutisoitua klassikoiden uudelleen suomentamista. Epäilemättä jokaisella sukupolvella on oikeus "omaan Shakespeareensa", mutta miksi keskittyä vain niihin nimiin, jotka on jo kaiverrettu marmorilaattaan. Menneisyys tihkuu loistavaa kirjallisuutta, jota on vain vaikea havaita ja joka ei siksi koskaan nouse ylös historian pimeästä kuilusta. Fredrika Wilhelmina Carstens kuului kirjallisuuden marginaaliin jo omana aikanaan, mutta se ei tarkoita, ettei teoksella olisi sanottavaa nykypäivän lukijalle.

Lumikuningatar (1957), suora lähetys Neuvostoliitosta

Suomen elokuva-arkisto järjesti tänään Turussa lastennäytöksen. Ohjelmassa oli Lev Atamanovin vuonna 1957 ohjaama piirroselokuva Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva). En tiedä, olivatko lapset yhtä vaikuttuneita kuin minä. Näin tämän elokuvan itse televisiosta pienenä - siihen aikaan esitettiin muutoinkin paljon neuvostoliittolaisia animaatioita. Elonet-tietokannan mukaan Lumikuningatar tuli televisiosta 31.12.1974. Olin silloin 13-vuotias. Mieleen piirtyi kuva Kaista ja Gerdasta hoitamassa kukkiaan - ja myös Kain julmuus sen jälkeen, kun kuningattaren jäinen piikki oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Lumikuningatar tuli televisiosta myös 1990-luvulla, joulunpyhien aikaan, mutta unohdin merkata nauhan, joten elokuva lojuu vintillä nimeämättömien kasettien keossa...

Joka tapauksessa: hienoa nähdä kaunis, vaikuttava teos uudelleen pitkästä aikaa. Elokuva on taitavasti tehty, animoitu ja väritetty. En yhtään ihmettele, että kuvat ovat syöpyneet muistiin niin tarkasti. Lumikuningatar puhaltaa jääkukkia ikkunaan, ja Kai ja Gerda katselevat pelästyneinä. Ruusut lakastuvat juuri sillä hetkellä, kun jäänsiru polttaa Kain sisintä. Lumikuningatar sieppaa Kain mennessään ja suutelee jäisillä huulillaan. Pelkkä kuningattaren läheisyys hyydyttää lähiseudun: puun oksat kirjoutuvat jääpuikoin, linnun pesässä emo varjelee poikasiaan, kunnes valahtaa pesueensa päälle...

Enpä muistanutkaan, että lumikuningattaren linna on sijoitettu Suomeen. Tosin karttapallolla seutu muistuttaa Antarktista... Gerda etsii Kaita ja päätyy lopulta jopa "suomalaisvaimon" majaan. Hollywoodin räiskyvään menoon tottunut katsoja voi pitää loppuratkaisua turhankin hätäisenä, mutta ainakin minuun vetoaa se, ettei lumikuningatar lopussa pyristele vastaan: hän antautuu Gerdan sinnikkään rakkauden edessä ja haihtuu pois.

Musiikkikokeiluja

Pari vuotta sitten hurahdin musiikkiohjelmistoihin ja kokeilin omien biisien tekemistä, oikeastaan vain muutaman jouluviikon aikana. Tein valmiiseen rap-komppiin Kekkosen... (tiedostot ovat mp3-muodossa, lautaus kestää hetken... Hmm, tässä kannettavassa bassot eivät oikein kuulu...)

Cakewalkin omat soundit olivat vielä pari vuotta sitten melko karkeita. Nyt kun viime jouluna hankin tehokkaamman tietokoneen ja sain uusia ohjelmia, tuntui, että oli tapahtunut mieletön loikkaus eteenpäin. Jo pelkästään Sample Tankin virtuaalisoittimet antavat mahdollisuuksia vaikka mihin. Sekvensserinä käytin Sonaria. Parin kuukauden tauon jälkeen tein vielä pari lisäystä. Tässä on orkesteriharjoitus. - Keskivaiheen nousu taitaa mennä puuroksi? Tuohon käyrätorvikohtaan tuli tuulahdus saksalaista metsää Weberin hengessä, ehkä Wagnerinkin. Tykästyin torveen... Tämä toinen kappale on eräänlaista elokuvamusiikkia; se on vielä kesken. Tässä kokeilin midisoitinta. Kun edellinen on kirjoitettu viivastolle, tässä äänet on soitettu sisään koskettimistolla. Se taitaa kuuluakin, kun kaikki soittimet eivät saavu yhtä aikaa maaliin... Otan mielellään vastaan kommentteja! Tosin aikaa harjoitteluun ei taida lähiaikoina löytyä...

Tässä vielä keskentekoisen pianokappaleen alkua.

Euroviisuilua

Viime lauantaina oli ainutlaatuinen tilaisuus nähdä tv-show ensin livenä ja myöhemmin televisioituna. Olimme katsomassa euroviisujen kenraaliharjoituksia Hartwall-areenalla (jota muuten lähetyksessä kutsuttiin Helsinki-areenaksi). Paikat olivat kaukana lavasta, mutta spektaakkeli onnistui täyttämään jäähallin kolkon tilan. Kenraaliharjoituksessa oli omat lisämausteensa. Panostus aloitukseen tuntui voimakkaammalta kuin tv-lähetyksessä. Areenan yleisö näki koko Lordin pyroteknisen taidonnäytteen livenä, kun suorassa lähetyksessä Lapin maisemiin sijoitettu video sai vahvemman roolin. Lähetyksen tv-ohjaaja totesi etukäteishaastattelussa, että kaikki on rakennettu kameran silmää varten. Aloituksessa huomioitiin kuitenkin paikalle vaivautunut yleisö: tarkoitus oli tempaista katsojat kerralla mukaan ja virittää tunnelma. Siinä onnistuttiin.

Kotikatsomossa on helppo olla kriittinen vaikkapa Espanjaa, Iso-Britanniaa tai Valko-Venäjää kohtaan, mutta live-tilanteen kavalkadissa armelias camp-silmä herkistyy hyväksymään sellaistakin, joka toisessa tilanteessa saisi vaihtamaan kanavaa. Lauantai-illan Uutisvuodossa Fredi vertasi nykyisiä euroviisuja ilmakitarakilpailuun. Musiikki tulee kokonaisuudessaan taustanauhalta - tai pikemminkin tietokoneelta - ja vain laulu on elävää esitystä. Silti ainutkertaisuus toteutuu, jos sen vain haluaa nähdä ja kuulla: esitystilanteessa yhdistyy kaikki se suunnittelu, joka on tehty visuaalisuuden, liikkeen ja kamerankäytön yhteistyöhön hyväksi. Teknologia on elävää. Live-tilanteessa huomio kiinnittyi ketteriin steady cam -kuvaajiin, joiden piti suhteuttaa kamera-ajonsa biisin rytmiin. Mieleen jäi varsinkin Ranskan kappaleen hauska takaa-ajo.

Tv-lähestyksessä, oikeastaan jo semifinaalissa, liikkeen merkitys tuntui jopa ylikorostuvan. Kaikki on liikkeessä: jos kuva on liikkumaton, se kestää ehkä vain sekunnin tai kaksi. Lamppujen valokeilat huojuvat, kamerapuomit nousevat ja laskevat, valo-ornamentit kirjovat areenan nurkkien pimeyttä, tanssijat sheikkaavat ja muusikotkin keskittyvät ruumiillisuuteensa, koska soitettavaa ei ole. Live-tilanteessa liike kuitenkin suhteellistuu, kun istuu paikallaan ylähyllyllä, katsomolohkossa 310. Lava jököttää kaukana ja silmiä täytyy terästää. Tästä piippuhullun tunnelmasta tv:n liikkuva, virtuaalinen katse on kaukana.

Jälleen kerran yleisöllä oli vaikeuksia kestää naapurimaiden äänestämistä. Mutta eikö naapurin tukeminen ole kaunista? Ja edelleen: voittoon tarvitaan pisteitä kaikkialta, se ei napsahda "uusien jäsenmaiden" yhteenkuuluvuudesta. Tosiasia on myös se, että ilman Bulgarian, Georgian tai Serbian kappaleita musiikkianti olisi jäänyt köyhäksi.

Salaperäiset korvarenkaat (1953)

Katsoimme jo viikko sitten Max Ophülsin elokuvan Salaperäiset korvarenkaat (Madame de..., 1953), mutta sen maagiset kuvat pyörivät yhä mielessä. Suomalaiset muistavat Ophülsin siitä, että hän ohjasi melodraamansa Kirje tuntemattomalta naiselta (1948) samasta Stefan Zweigin tarinasta, josta Hannu Leminen teki Valkoiset ruusut (1943). Nyt katsottuna Madame de... on hämmästyttävän "lemismäinen", epäonnista rakkaustarinaa tehostaa täyteläinen lavastus ja Oscar Strausin ja Georges van Parys'n musiikki, joka tuo mieleen Väinö Haapalaisen sävelet Valkoisissa ruusuissa.

Elokuva on ehdottomasti parhaita "esine-elokuvia". Danielle Darrieux esittää kenraalin rouvaa Louisea, jonka miestä Andréta (Charles Boyer) ei koko elokuvan aikana nimetä. Aviomiehen "nimettömyys" korostaa Louisen oman identiteetin tyhjyyttä avioliiton keskellä. Madame de... alkaa kohtauksella, jossa Louise on myymässä morsiuslahjaksi saamansa korvakorut: ne eivät enää merkitse hänelle mitään. André ostaa korut salaa takaisin ja antaa ne rakastajattarelleen, joka on matkalla Istanbuliin. Ennen pitkää Louise rakastuu italialaiseen parooniin Fabrizio Donatiin (Vittorio de Sica) ja saa lahjaksi korvakorut - omansa, sillä Fabrizio on ostanut ne istanbulilaisesta koruliikkeestä. Samat korut muodostuvat nyt rakkauden ja tunteiden symboliksi, muistomerkiksi, jotka Louise säilyttää silloinkin, kun hetkeksi löytynyt rakkaus tuhoutuu. Elokuvan lopussa Louisella on vain korvakorunsa, aivan niin kuin alussakin, mutta nyt niillä on merkitys.

Kuulostaako epäuskottavalta? Ehkä, mutta Ophüls kertoo tarinan uskomattoman kauniisti. Louise ja Fabrizio kohtaavat tanssiaisissa, eikä ilmavampaa liikkuvan kameran käyttöä taida löytyä mistään muusta elokuvasta!