Katsoimme jo viikko sitten Max Ophülsin elokuvan Salaperäiset korvarenkaat (Madame de..., 1953), mutta sen maagiset kuvat pyörivät yhä mielessä. Suomalaiset muistavat Ophülsin siitä, että hän ohjasi melodraamansa Kirje tuntemattomalta naiselta (1948) samasta Stefan Zweigin tarinasta, josta Hannu Leminen teki Valkoiset ruusut (1943). Nyt katsottuna Madame de... on hämmästyttävän "lemismäinen", epäonnista rakkaustarinaa tehostaa täyteläinen lavastus ja Oscar Strausin ja Georges van Parys'n musiikki, joka tuo mieleen Väinö Haapalaisen sävelet Valkoisissa ruusuissa. Elokuva on ehdottomasti parhaita "esine-elokuvia". Danielle Darrieux esittää kenraalin rouvaa Louisea, jonka miestä Andréta (Charles Boyer) ei koko elokuvan aikana nimetä. Aviomiehen "nimettömyys" korostaa Louisen oman identiteetin tyhjyyttä avioliiton keskellä. Madame de... alkaa kohtauksella, jossa Louise on myymässä morsiuslahjaksi saamansa korvakorut: ne eivät enää merkitse hänelle mitään. André ostaa korut salaa takaisin ja antaa ne rakastajattarelleen, joka on matkalla Istanbuliin. Ennen pitkää Louise rakastuu italialaiseen parooniin Fabrizio Donatiin (Vittorio de Sica) ja saa lahjaksi korvakorut - omansa, sillä Fabrizio on ostanut ne istanbulilaisesta koruliikkeestä. Samat korut muodostuvat nyt rakkauden ja tunteiden symboliksi, muistomerkiksi, jotka Louise säilyttää silloinkin, kun hetkeksi löytynyt rakkaus tuhoutuu. Elokuvan lopussa Louisella on vain korvakorunsa, aivan niin kuin alussakin, mutta nyt niillä on merkitys.
Kuulostaako epäuskottavalta? Ehkä, mutta Ophüls kertoo tarinan uskomattoman kauniisti. Louise ja Fabrizio kohtaavat tanssiaisissa, eikä ilmavampaa liikkuvan kameran käyttöä taida löytyä mistään muusta elokuvasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti