Millainen sulhanen (The Importance of Being Earnest, 1952)

Anthony Asquithin mahtava Oscar Wilde -filmatisointi The Importance of Being Earnest (1952) nähtiin Suomessa ensi-illassa keväällä 1953, jolloin se sai suomenkielisen nimen Millainen sulhanen. Wilden näytelmää on Suomessa esitetty eri nimillä, kuten – aakkosjärjestyksessä – Bunbury, Ernestiyden merkitys, Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, Mitä merkitsee olla nimeltään Ernest, Sankarikeikarit, Sulhaseni Ernest, Tärkeintä on olla aito ja Tärkeintä on olla Uno.  Nimien kirjavuus kertoo nimeämisen vaikeudesta, hankaluudesta suomentaa Wilden nokkela sanaleikki, mutta toisaalta monet nimet kielivät näytelmän suuresta suosiosta myös Suomessa. Teräväkielinen ja sujuva farssi on ilahduttanut suomalaista teatteriyleisöä erityisesti 1910-luvulta lähtien. Alkuperäinen näytelmä on vuodelta 1895.

Näytelmällisyys on ollut ohjaaja Anthony Asquithille tietoinen lähtökohta. Millainen sulhanen alkaa teatterista ja kuvaa katsomoa, kunnes esirippu nousee ja paljastaa päähenkilön, John (Jack) Worthingin (Michael Redgrave), joka on juuri ottamassa kylpyä. Elokuva myös päättyy muistutukseen siitä, että on kyse tunnetusta teatterikappaleesta. Teatterillisuus näkyy myös vähäisinä tapahtumapaikkoina, alussa ollaan kaupungissa ja lopussa maalla. Tämä heijastelee tarinaa, jossa päähenkilöllä on kaksi identiteettiä. Kaupungissa hän on boheemi Ernest ja maalla konservatiivisempi Jack, joka on nuoren Cecilyn (Dorothy Tutin) huoltaja. Jackin hyvä ystävä on Algernon Moncrieff (Michael Denison), jolla on kuvitteellinen toveri Bunbury. Wilde käytti asetelmaa oman aikansa yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamiseen ja karnervalisointiin, ja vaikka elokuvatulkinnassa nykyisyyden kuvaus on muuttunut epookkidraamaksi, koomisten väärinkäsitysten vetovoima toimii yhä. Asquithin ohjaus on sujuvaa ja kokonaisuus nautittavaa katsottavaa. Saman totesi kriitikko Martti Savo Vapaa Sana -lehdessä vuonna 1953 ja korosti vielä, miten ohjaaja Asquith tulee itse asiassa samasta yhteiskuntaluokasta, jolle elokuva nauraa. Savo toteaa: ”Millainen sulhanen on ennenkaikkea henkilöohjauksen tulos. Ja mikä tulos! Kun jumalat (ylimystö) menettävät maineensa, heille nauretaan. Se on tappion merkki.” 

Tapaus Winslow (The Winslow Boy, 1948)

Anthony Asquithin Tapaus Winslow (The Winslow Boy, 1948) perustuu Terence Rattiganin näytelmään, joka oli saanut ensi-iltansa kaksi vuotta aiemmin. Näytelmä ammensi lähtökohtansa George Archer-Sheen tapauksesta: nuori kadetti oli erotettu koulusta, sillä hänen väitettiin varastaneen viiden shillingin postiosoituksen. Tapaus johti pitkän selvittelyn jälkeen oikeudenkäyntiin vuonna 1910, ja Archer-Shee todettiin syyttömäksi. Näytelmä ja elokuva perustuvat siis historialliseen tapahtumaan, mutta päähenkilön nimi on muutettu Winslow'ksi. Rattigan ja Asquith ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen kuvatakseen koko aikakautta, perhe-elämää, ihmissuhteita ja yhteiskunnan hierarkkisuutta.

Asquithin elokuvan alku on erittäin vaikuttava. Vanha Winslow (Cedric Hardwicke) palaa kotiin, viimeisenä työpäivänään, sillä hän on jäämässä eläkkeelle. Isä-Winslow'n vanheneminen on yksi tarinan huomaamattomista kehityslinjoista: kun hän alussa miettii uutta elämänsä vaihetta, lopussa hän pystyy hädin tuskin nousemaan pyörätuolista. Winslow'lla on tytär Catherine (Margaret Leighton) ja kaksi poikaa, Dickie (Jack Watling) ja Ronnie (Neil North). Asquith kuvaa modernin maailman tuloa, kun Dickie kuuntelee gramofonilla uusia levyjä ja harjoittelee uusia tanssityylejä. Isästä rakentuu konservatiivinen kuva, kun hän kieltää poikansa harrastukset. Ronnie lähetetään kadettikouluun, kunnes eräänä päivänä hänet passitetaan takaisin. Katsoja olettaa, että vanhoillinen isä suhtautuisi poikansa oletettuun hairahdukseen tuomitsevasti. Tuntuu vapauttavalta ja tunteisiin vetoavalta havaita, miten isä osoittaa luottamustaan poikaansa kohtaan. Hän haluaa tehdä kaikkensa, että Ronnien maine puhdistuisi.

Elokuvaa ehtii kulua melkein 45 minuuttia, ennen kuin isä-Winslow saa apua pätevältä juristilta, Sir Robert Mortonilta (Robert Donat). Tämän jälkeen merkittävä osa elokuvasta kuluu kamppailuun siitä, voiko kansalainen, joka on erotettu kadettikoulusta, käydä oikeutta ja vaatia nähtäväkseen todisteita, jotka päätökseen ovat johtaneet. Kieltämättä Asquithin ote hivenen herpaantuu juuri tässä jaksossa, mutta ajatuksena on kuvata samaan aikaan lujittuvaa perheen solidaarisuutta. Taistelu Ronnien oikeuksista johtaa Catherinen avioliiton karille, mutta Winslow'n perheen sisäiset siteet kestävät julkisuuden paineet. Hämmästyttävää on, ettei isä itse ole lopulta edes paikalla, kun oikeudenkäynti tapahtuu ja vapauttava päätös Ronnien syyllisyydestä tulee. Kokonaisuutena Tapaus Winslow on erittäin onnistunut, ja sen katsominen innosti etsimään lisää Anthony Asquithin tuotantoa.

Veitset esiin -sarja (2019, 2022, 2025)

Katsoimme vuodenvaihteen molemmin puolin Rian Johnsonin käsikirjoittamat ja ohjaamat Veitset esiin -elokuvat, joita on tähän mennessä valmistunut kolme kappaletta. Johnsonilla oli jo ennen ensimmäistä elokuvaa ajatuksena tehdä sarja, joka koostuisi useista murhamysteereistä. Ensimmäinen elokuva Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out, 2019) oli menestys, jonka jälkeen Johnson on jatkanut klassisista rikostarinoista ammentavien elokuivan valmistamista. Kaikkien keskushenkilönä, salapoliisina, on Benoit Blanc, jota näyttelee Daniel Craig. Tarinat tuovat mieleen Agatha Christien romaanit, joissa on suljettu ympäristö, rajallisesti epäiltyjä ja lopussa kohtaus, jossa kaikki selviää. Blanc on kuin moderniin maailmaan siirretty Poirot. Juuri tämä klassisuus viehättää sarjan ensimmäisessä elokuvassa. Harlan Thrombey (Christopher Plummer) kuolee, ja hänen murhastaan syytetään nuorta maahanmuuttajatyttöä Martaa (Ana de Armas). Thrombeyn rooli on takautumajaksojen ansiosta lopulta vahva, ja elokuva elää yllätyksellisestä juonesta.

Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022) on korona-aikakauden dekkari. Se sijoittuu täysin erilaiseen ympäristöön kuin ensimmäinen elokuva. Ehkä käsikirjoittaja-ohjaaja on halunnut tietoisesti erottautua aiemmasta teoksestaan eikä vain toista menestysreseptiä. Tässä vaiheessa myös Netflix tuli mukaan tuottajaksi, mikä tarkoitti, että elokuvalla oli vain rajattu teatterilevitys. Toisaalta, striimauspalvelun merkitys jakelukanavana korostui juuri koronapandemian aikana. Glass Onion alkaa kuin tosi-tv-sarja. Joukko ihmisiä on kutsuttu kreikkalaiselle saarella ratkomaan murhaa. Kutsuja on miljardööri Miles Bron (Edward Norton), jonka suhde kutsuttaviin avautuu vähitellen. Elokuvan alku oli melko puisevaa katsottavaa, mutta näkökulman vaihdos puolivälissä muuttaa kaiken. Silti, sarjan toinen osa oli minulle vaikeinta katsottavaa, monestakin syystä.

Kolmas elokuva Wake Up Dead Man (2025) on tuorein ja tuli levitykseen vasta viime marraskuussa. Se palaa ensimmäisen elokuvan Agatha Christie -tunnelmaan, vaikkakin mukana on aimo annos ajankohtaisia viittauksia. Vaikka tarina sijoittuu pieneen uskonnolliseen yhteisöön, tuntuu, että ohjaaja viittaa Yhdysvaltain nykytilanteeseen, arvomaailman romahdukseen ja tiedon arvostamisen vähäisyyteen. Nuori pappi Jud Duplenticy (Josh O'Connor) saapuu seurakuntaan, jota johtaa karismaattinen Jefferson Wicks (Josh Brolin). Uskonnollisten arvojen alta paljastuvat maalliset intohimot, mikä ei sinänsä nykymaailmassa yllätä. Rian Johnson punoo mysteerinsä taitavasti, ja minua ainakin viehättää se, että Benoit Blancilta puuttuu Poirot'n hybris. Tähän mielestäni käänne loppukohtauksessa viittaa.

Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970)

Pitkästä aikaa tulimme katsoneeksi Arthur Pennin elokuvan Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970), joka on uuden Hollywoodin tunnetuimpia teoksia. Se on myös revisionistinen western, joka kritisoi ja kyseenalaistaa lännenelokuvan konventioita. Toisaalta se on genrehybridi, jossa on komediallisia jaksoja ja yhteiskunnallista satiiria. Tämä tyylittely on paljolti velkaa Thomas Bergerin alkuperäisromaanille, joka ilmestyi vuonna 1964, ammensi lännenkirjallisuuden kliseistä ja yhdisti kokonaisuuteen pikareskiromaanin piirteitä. Veijarimaisuus on tarttunut myös Arthur Pennin elokuvaan, varsinkin sen alkuosaan, jossa seurataan pikavauhtia päähenkilön, Jack Crabin (Dustin Hoffman) elämänvaiheita. Cheyenne-yhteisön kasvattama Jack ehtii esiintyä viattomana adoptiolapsena, puoskarin apupoikana ja nopeakätisenä asesankarina.

Pieni suuri mies alkaa ja päättyy nykyhetkeen, jossa 121-vuotias vanhus kertoo elämäntarinaansa. Tämä rakenne tulee niin ikään alkuperäisromaanista, jossa päähenkilö on tosin vasta 111-vuotias. Jo päähenkilön ikä saa epäilemään kertojaa epäluotettavaksi, ja on selvää, että tämä asetelma antaa myös vapauksia niiden historiallisten tapahtumien suhteen, joita romaani ja elokuva kuvaavat. Ainakin minua elokuvan aloitus jaksaa naurattaa. Crabia tulee tapaamaan tutkija, joka on kiinnostunut alkuperäisten amerikkalaisten elämäntavoista, mutta Crab kertoo olevansa Little Bighornin taistelun ainoa eloonjäänyt. Tutkijaa ei sotahistoriallinen tapahtuma kiinnosta. Tästä tarina lähtee liikkeelle, ja Crabin kertomuksessa menneisyyden eri tasot todellakin kohtaavat, tavalla jota tutkija ei ole osannut ennakoida. 

Pieni suuri mies alkaa komediallisin painotuksin, mutta se vakavoituu ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Crab palaa uudelleen kasvattajayhteisönsä jäseneksi mutta kohtaa traagisen menetyksen, kun ratsuväki hyökkää yllättäen reservaattiin. Tuntuu, että Arthur Pennin kuvaus ammentaa ajankohtaisesta Vietnamin sodan ahdistuksesta, mutta samalla se kuvaa Yhdysvaltain historian tärkeää taitekohtaa. Kenraali Custerin roolissa Richard Mulligan rakentaa mieleenpainuvan karikatyyrin. Vaikuttava on myös vanhenevan päällikön roolissa nähtävä Chief Dan George (Geswanouth Slahoot, 1899–1981). Ja tietysti Dustin Hoffman tuntuu tässä elokuvassa poikkeuksellisen muuntautumiskykyiseltä.

Prinsessan ryöstö (The Princess Bride, 1987)

Elokuvaohjaaja Rob Reiner kuoli traagisesti joulukuussa 2025. Päätimme katsoa fantasian Prinsessan ryöstö (The Princess Bride, 1987), jonka Reiner ohjasi heti suositun nuorisokuvauksen Stand by Me – viimeinen kesä (Stand by Me, 1986) jälkeen ja jota en ole aikaisemmin nähnyt. Prinsessan ryöstö perustuu William Goldmanin romaaniin, josta kirjailija itse teki käsikirjoituksen. Elokuva alkaa lastenhuoneesta, jonne isoisä (Peter Falk) saapuu lukemaan lapsuutensa suosikkikirjaa. Pienen vastustuksen jälkeen nuori kuulija (Fred Savage) tempautuu mukaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Prinsessan ryöstö lähtee liikkeelle epäsäätyisestä rakkaudesta, kun prinsessa Buttercup (Robin Wright) ja renki Westley (Cary Elwes) omistautuvat toisilleen. Koko elokuva on taistelua rakkauden toteutumisen puolesta. 

Prinsessan ryöstön fantasiamaailma on toden ja epätoden risteytymä. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Florinin kuningaskuntaan, mutta samalla elokuva sisältää sirpaleita siitä maailmasta, jonka tunnemme. Tarinaan limittyvät muun muassa espanjalainen miekkailija Inigo Montoya (Mandy Patinkin) ja sisilialainen roisto Vizzini (Wallace Shawn). Voimamies Fezzikin roolissa nähdään ranskalainen showpainija André the Giant (1946–1993), joka oli alansa legenda. Prinsessan ryöstössä nähdään monia muitakin tunnettuja esiintyjiä, kuten brittikomedioista tutut Mel Smith ja Peter Cook. Ihmeitä tekevän Maxin roolissa nähdään Billy Crystal, mutta niin maskeerattuna, ettei häntä tahdo tunnistaa. Prinsessan ryöstö on sujuvasti vaikkakaan ei kovin persoonallisesti ohjattu, ja samalla elokuva on muistutus fantasian keinoista ennen tietokonegrafiikan aikaa. Tarina on yhdistelmä elementtejä seikkailuelokuvan perinteistä ja mukaan on annosteltu sopivasti sketsihuumoria.

Elämä panoksena (Lucky Jordan, 1942)

Frank Tuttle ja Alan Ladd tekivät 1940-luvulla sujuvaa yhteistyötä film noir -elokuvassa Vainottu (This Gun for Hire, 1942). Tuttle oli pitkän linjan studio-ohjaaja, joka hallitsi eri lajityyppejä, mutta kokonaisuutena hänen tuotantonsa oli epätasaista. Tuttlen ja Laddin yhteistyö jatkui elokuvalla Elämä panoksena (Lucky Jordan, 1942), joka on toisinaan luokiteltu komediaksi mutta jonka mainosjuliste tuntuu korostavan film noir -otetta ja -tyyliä. Elokuva onkin genrehybridi, jossa komediallisuus katoaa alun jälkeen ja tyyli muuttuu vakavaksi rikoselokuvaksi. Elämä panoksena alkaa kohtauksella, jossa Lucky Jordan (Alan Ladd) on palkannut kaksoisolennon. Sijainen saa surmansa melkein seuraavassa otoksessa, ja vähitellen katsoja ymmärtää, että Jordan on häikäilemätön gangsteripomo, jonka päänahkaa moni janoaa. 

Elämä panoksena hämmästyttää jo pelkästään siksi, että ensimmäisen kolmen vartin aikana päähenkilö kuvataan häikäilemättömänä oman edun tavoittelijana, eikä katsoja voi olla ihmettelemättä, miten Laddin tähtikuva on kestänyt kaiken tämän. Alku on piinaava siksikin, että sota-ajan tilanteessa Jordan pyrkii kaikin tavoin välttämään osallistumista yhteisiin ponnisteluihin. Hän palkkaa itselleen jopa äitihahmon Annien (Mabel Paige) saadakseen todistuksen kyvyttömyydestään armeijaan. Alkujakso on niin pitkä, että se koettelee sietokyvyn rajoja, kunnes lopulta kaikki muuttuu: Jordan saa vihiä saksalaisesta vakoojaringistä ja tekee palveluksen isänmaalleen. Natsit ovat tällä kertaa piiloutuneet Long Islandilla sijaitsevaan puutarhaan, jonne Jordan löytää tiensä ja onnistuu hälyttämään FBI:n paikalle. Jordania tuntuu erityisesti loukkaavan se, että vihollisen johtohahmo Kesselmann (John Wengraf) vertaa natseja Yhdysvaltain gangstereihin... Kaiken kaikkiaan Elämä panoksena on kummallinen kokonaisuus, mutta siinä on myös monia mieleenpainuvia jaksoja, esimerkiksi tilanteessa, jossa Annie tarjoaa Jordanille asuinpaikan ja jossa vanhuksen yksinäisyys tulee kouriintuntuvasti esiin.

Kesselmannin roolissa nähtävä John Wengraf (Hans Wengraf, 1897–1974) oli itävaltalaissyntyinen näyttelijä. Kun saksalaiset tunkeutuivat Itävaltaan vuonna 1938, hän pakeni Iso-Britannian kautta Yhdysvaltoihin. Wengrafin kohtalona oli joutua Hollywoodissa esittämään natsirooleja, vaikka hän oli itse joutunut pakenemaan kriisin keskeltä.

Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie, 1982)

Näin Peter Schamonin ohjaaman Kevätsinfonian (Frühlingssinfonie, 1983), kun elokuva oli ensi-iltakierroksellaan 1980-luvun alussa. Silloin en juurikaan innostunut Clara Wieckin ja Robert Schumannin suhteesta kertovasta elokuvasta, vaikkakaan en enää tarkkaan muista miksi. Ehkä pidin lopputulosta paperinmakuisena ja vähän kömpelösti etenevänä, ja Robert Schumannia esittävä Herbert Grönemeyer tuntui olevan väärässä roolissa. Schamoni on sittemmin ohjannut myös elokuvan Caspar David Friedrichistä, ja katsoin sen muutama vuosi sitten. Pidin erityisesti epookin kuvauksesta, ja nyt kun katsoin Kevätsinfoniaa uusin silmin, siinä oli samaa 1800-luvun alun henkeä. Vaikka elokuvaa on varmaankin tehty melko maltillisella budjetilla, interiöörit ja katunäkymät on huolella valmisteltu. Samoin kuvauksessa on otettu huomioon aikalaisvalaistus, ja monessa kohtauksessa kynttilöiden lämmin valo pääsee oikeuksiinsa. Historiallisiin tavoitteisiin liittyi sekin, että länsisaksalaiseen elokuvaan saatiin kuvauslupa Itä-Saksasta, ja ulkokuvauksia tehtiin niin Leipzigissa kuin Dresdenissäkin. Lopulta Kevätsinfoniasta tuli ensimmäinen länsisaksalainen näytelmäelokuva, joka pääsi teatterilevitykseen Itä-Saksassa. Jaettu Saksa näkyy myös roolivalinnoissa. Claran isän Friedrich Wieckin rooliin valittiin thüringeniläissyntyinen Rolf Hoppe, joka oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa István Szabón elokuvassa Mefisto (1981). Clarana puolestaan esiintyi Nastassja Kinski ja Robertina sittemmin kokonaan rockmusiikin puolelle siirtynyt Herbert Grönemeyer.

Jo elokuvan nimi Kevätsinfonia kielii tarinan painopisteestä. Teemana on Clara Wieckin ja Robert Schumannin orastava rakkaus ja liitto, joka toteutuu isä-Friedrichin vastustuksesta huolimatta. Friedrich pilkkaa nuorta säveltäjää siitä, ettei tämä ollut luonut muuta kuin vaatimattomia pianoteoksia, ja niin elokuva kulminoituu Kevätsinfoniaksi kutsutun ensimmäisen sinfonian säveltämiseen. Clara Wieck oli aikansa arvostetuimpia pianisteja, mutta elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Robert Schumannin. Ensimmäisessä kohtauksessa hän on kuuntelemassa genovalaista viuluvirtuoosia Niccolò Paganinia (jota muuten esittää Gidon Kremer). Schumann ilmaisee halunsa tulla pianon Paganiniksi, ja myöhemmin elokuva kuvaakin Schumannin epätoivoista yritystä harjoittaa jokaista sormeaan erikseen painojen avulla. Nuori pianisti tärveli kätensä, eikä hänestä koskaan tullut Paganiniin verrattavaa taituria. Sen sijaan Clara Wieck oli virtuoosi, ja mietin, että elokuva ei sittenkään anna tälle taiteilijuudelle sen ansaitsemaa asemaa. Sinänsä Nastassja Kinski esittää Claraa vakuuttavasti, mutta enemmänkin Clara näyttäytyy ensin isänsä Friedrichin taloudellisten intressien välineenä ja myöhemmin Robert Schumannin taiteilijuuden tukijana.