The Walking Hills (1949)

John Sturgesin ohjaama The Walking Hills (1949) on kiinnostava genrehybridi. Se on moderni western, sijoittuu omaan aikaansa mutta sisältää lännenelokuvalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi takautumarakenne luo film noir -henkeä, varsinkin kun monet takautumat siirtävät elokuvan erämaan polttavan auringon alta suurkaupungin pimeille kaduille. En ole löytänyt elokuvalle suomenkielistä nimeä, ja kaikesta päätellen sitä ei ole nähty Suomessa elokuvateatterilevityksessä eikä myöhemmin televisiossakaan. Harry Joe Brownin tuottama tiivis jännityselokuva on todennäköisesti saanut innoitusta John Hustonin edellisenä vuonna valmistuneesta Sierra Madren aarteesta (The Treasure of Sierra Madre, 1948), sillä kullanhimo on keskiössä myös tässä elokuvassa.

Elokuva käynnistyy Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla sijaitsevassa kaksoiskaupungissa, Mexicalissa ja Calexicossa. Sekalainen seurakunta kokoontuu yhteen pokeripöydän ääreen, kun puhe kääntyy sata vuotta aiemmin lähialueella kadonneeseen kultakuljetukseen. Samassa ilmenee vihje siitä, missä satumainen aarre voisi sijaita. Kukaan ryhmästä ei voi tai uskalla poistua, vaan kaikki lähtevät kultaa etsimään. Aarre on hautautunut hiekkadyyneihin, joita tuuli siirtää paikasta toiseen. Lapiot alkavat heilua, mutta mitään ei löydy. Kun hiekkamyrsky yllättää, tunnelma kiristyy kohtalokkaasti. Yksinkertaista tarinaa puhkovat takautumajaksot, jotka paljastavat elokuvan henkilöiden aiempia suhteita ja jännitteitä. Musiikkiakin on mukana, sillä seurueeseen kuuluu musta laulaja (Josh White), jonka esitykset rytmittävät teosta. Kaiken kaikkiaan yllättävä kokonaisuus, jossa on hieno näyttelijäkaarti: Randolph Scott, Ella Raines, Arthur Kennedy, John Ireland, Edgar Buchanan... Lopun hiekkamyrskykohtaus on poikkeuksellisen onnistunut.

Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949)

Edwin L. Marin (1899–1951) oli pitkän linjan Hollywood-tekijä, joka ohjasi 58 pitkää elokuvaa vuodesta 1932 lähtien. Parhaiten hänet taidetaan muistaa yhteistyöstään Randolph Scottin kanssa, vaikkakin tämä yhteistyö katkesi Marinin ennenaikaiseen kuolemaan vain 52-vuotiaana. Yhteistyön hedelmiä oli lännenelokuva Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949), joka alkaa poikkeuksellisen tuntuisella montaasijaksolla. Sisällissodan jälkimainingeissa rikollisuus rehottaa, ja Marin näyttää kavalkadina monta kuuluisuutta. Tämän sarjan jatkona esitellään Jim Dancer (Randolph Scott), joka pakenee hurjasti ratsastaen. Fiktiivinen päähenkilö asetetaan historialliseen kehykseen. Alku on oikeastaan yllättävä, sillä Dancer nähdään alussa kylmäverisenä murhaajana. Ohjaajan haasteeksi tulee rakentaa myötätuntoa päähenkilöä kohtaan, jota kaiken lisäksi esittää yksi aikakauden tunnetuimmista western-tähdistä.

Dancer saadaan kiinni, mutta kuljetuksen aikana identiteetit vaihtuvat. Vangitsija, salapoliisi Cummings kuolee, ja Dancer alkaa esiintyä tämän nimellä. Vaikka Dancer yrittää välttää vaikeuksia, hän ajautuu ennen pitkää Lanyardin kaupunkiin Kansasiin, joka on rikollisuuden vallassa. Tuota pikaa taitavalla aseenkäsittelijälle tarjotaan sheriffin tehtävää, minkä Dancer lopulta ottaakin vastaan. Edwin L. Marinin ohjaus ei ole erityisen notkeaa, mutta kohtuullisesti tarina pysyy koossa, ja viime kädessä Randolph Scottin kivikasvoinen olemus pitää elokuvan kiinnostavana loppuun asti. Dancer näyttäytyy sisällissodan uhrina, kaikesta päätellen konfederaation edustajana, joka on väkivallan keskellä menettänyt veljensä ja tehnyt kostaessaan kohtalokkaan erehdyksen. Elokuvan tarinamaailmassa hän ikään kuin lunastaa katsojan hyväksynnän taistellessaan sodan jälkeen lain ja järjestyksen puolesta.

Miehen kunnia (1943)

Suomi-Filmin tuottama ja Ilmari Unhon ohjaama Miehen kunnia (1943) perustuu nimimerkki Marja Orsin alkuperäiskäsikirjoitukseen. Nimimerkin takana oli kirjailija Seere Salminen (1894–1977), joka oli edellisenä vuonna käsikirjoittanut Unhon ohjaaman Neljä naista (1942), silloin tutummalla nimimerkillään Serp. Seere Salminen teki sujuvasti töitä samaan aikaan molemmille suurille tuotantoyhtiöille, sillä Elsa Soinin kanssa hän käsikirjoitti Suomisen perheen seikkailuja Suomen Filmiteollisuudelle. Miehen kunnian tekee erityisen kiinnostavaksi se, että elokuva sijoittuu kirjallisuuden ja kustantamisen maailmaan, eli suomalaisen elokuvan näkökulmasta hyvin epätyypilliseen ympäristöön. Elokuvan nimellä Miehen kunnia on kaksoismerkitys: samanniminen fiktiivinen teos on tarinan keskiössä, ja samaan aikaan nimi viittaa elokuvan päähenkilön, Kustannusyhtiö Kirja ja Kuvan johtajan Kaarlo Auerin (Joel Rinne) tunnontuskiin, hänen kätkettyyn kunniattomuuteensa.

Tarinamaailmassa romaanin Miehen kunnia on alun perin kirjoittanut Auerin ystävä nimismies Martti Vainio (Kaarlo Kytö) salanimellä Matti M. Suomela. Erittäin kiinnostavia ovat ne pienet vinkit, joita Seere Salminen on käsikirjoitukseen sijoittanut siitä, millainen romaani oikeastaan oli. Vainio antaa ymmärtää, että hän olisi teoksessaan käsitellyt vuoden 1918 sisällissodan jälkeistä yhteiskuntaa ja sen jännitteitä. Juuri siksi hän ei ole halunnut paljastaa, että kirjoittaja on nimismies. Auer vaikenee aluksi kuin muuri, mutta vähitellen juuri häntä ryhdytään pitämään kirjoittajana. Vainio kuolee väkivaltaisesti virantoimituksessa, eikä sen jälkeen ole enää ketään muuta kuin Auer, joka tietäisi asian oikean laidan. Pääosin nämä tapahtumat kerrotaan takautuvasti, kun Vainion tytär Virve (Irma Seikkula) alkaa selvittää isänsä kirjallisia harrastuksia. Elokuva on samanaikaisesti Auerin näkökulmaa ymmärtävä ja sitä kritisoiva. Auer on ajautunut asemaansa, mutta hän ei ole myöskään aktiivisesti kieltänyt olevansa kirjoittaja. Hän on ajelehtinut asemaansa ja elänyt valheessa. Tiettävästi Ilmari Unho piti Miehen kunniaa yhtenä parhaista elokuvistaan. Unholla itsellään oli hyvin ristiriitainen suhde vuoden 1918 tapahtumiin, ja voi hyvin olla, että hän piti Miehen kunniasta juuri sen omakohtaisuuden tähden. Tietynlaista kaksoiselämää Unho oli itse joutunut elämään.

Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950)

Vuosien mittaan olen aina silloin tällöin katsonut romanialaissyntyisen Hollywood-ohjaajan Jean Negulescon elokuvia, mutta paljon on vielä katsomatta. Nyt tuli vuoroon Negulescon film noir -kauden jälkeen ohjaama Kadun kasvatti (The Mudlark, 1950), jonka 20th Century Fox toteutti Iso-Britanniassa. Sodan jälkeen Hollywood-yhtiöt tuottivat paljonkin produktioita Euroopassa, Iso-Britannian lisäksi Ranskassa ja Italiassa. Kadun kasvatti on aihepiiriltään peribrittiläinen, sillä tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Lontooseen, kuningatar Viktorian aikakaudelle. Tarina on kuitenkin lähtökohdiltaan yhdysvaltalainen, sillä pohjana on sanfranciscolaisen Theodore Bonnetin vuonna 1949 julkaisema romaani, josta Nunnally Johnson teki käsikirjoituksen. 

Elokuvan alkuperäisnimi The Mudlark viittaa lapsiin, jotka 1800-luvulla elättivät itsensä keräämällä Thamesjoen mudasta sinne päätyneitä tavaroita ja myymällä niitä. Nämä katujen kasvatit olivat yhteiskunnan hierarkian pohjalla. Negulescon elokuva alkaa Thamesin mudasta, jossa Wheeler-niminen poika (Andrew Ray) hamuaa käsiinsä mitalilta näyttävän, kämmenen kokoisen esineen, jossa on naisen kuva. Wheeler ihastuu kuvaan, ja kun se ryöstetään häneltä, hän kamppailee saadakseen kuvan takaisin itselleen.

Lopulta mutaisten rantojen poika päätyy kuninkaanlinnaan ja saa ihmeekseen huomata, että kuva esittää kuningatar Viktoriaa (Irene Dunne). Kuningatar on ollut masennuksen vallassa miehensä Albertin kuoleman jälkeen, mutta yllättävä kohtaaminen saa hänet palaamaan elämään. Irene Dunne, jonka monet muistavat 30-luvun hulvattomista komedioista, tekee elämänsä roolin jyhkeänä mutta vähitellen inhimillistyvänä hallitsijana. Toinen mieleenpainuva hahmo on Alec Guinness, joka esittää Bemjamin Disraelia. Guinness on hämmentävän vakuuttava, varsinkin tunteellisessa puhejaksossa. Jo Guinnessin ulkoinen olemus on täysin uniikki.

Shanghai Blues (1984)

Tsui Harkin komediasta Shanghai Blues (1984) on tehty uusi restauroitu 4k-kopio, ja se on ollut katsottavissa MUBIn striimauspalvelussa, tosin teräväpiirtona. Oli hauska katsoa tämä elokuva uudelleen pitkän tauon, ja muinaisen VHS-tallenteen, jälkeen. Suomalaisessa Tsui Hark -kronologiassa Shanghai Blues saattaa asettua Peking Opera Bluesin vanaveteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jälkimmäinen tuotiin elokuvateatterilevitykseen vuonna 1990 ja Shanghai Blues heti seuraavana vuonna. Tosiasiassa Shanghai Blues on varhaisempi ja valmistui kaksi vuotta ennen Peking Opera Bluesia. Molemmissa elokuvissa Tsui Hark liikuttaa tarinaa huikealla tempolla ja osaa luoda toinen toistaan kaoottisempia tilanteita.

Shanghai Blues on historiallinen komedia, joka sijoittuu 1930-luvun Shanghaihin. Alku on vakava siinä mielessä, että tapahtumat kytkeytyvät Japanin joukkojen hyökkäykseen Kiinaan. Shanghaita pommitetaan, ja ennen pitkää sota erottaa ihmiset toisistaan kymmeneksi vuodeksi. Vauhti on niin kova, että ajallista siirtymää voi olla vaikea hoksata. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, että henkilöt eivät näytä fyysisesti paljonkaan muuttuneet.

Shanghai Blues on kaikesta päätellen saanut vaikutteita 1930-luvun Hollywoodin screwball-komedioista. Alun tanssikohtaus, jossa puvun takamus repeytyy, on suoraan Howard Hawksin elokuvasta Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Toisaalta, screwballin lisäksi Tsui Hark ammentaa vielä enemmän mykkäkauden slapstick-komediasta. Elokuva on täynnä toilailua, kalautuksia ja iskuja, kaatumisia ja koomisia ketjureaktioita. Hahmokavalkadi on hurja, niljakkaasta varkaasta sillan alla asuviin vammautuneisiin veteraaneihin. Tsui Hark on tietoisen epärealistinen, puvustus räikeän värikästä ja lavasteet korostuneen liioiteltuja. Mieleen jää romanttinen käänne, jossa päähenkilö tarttuu viuluun ja soittaa James Wongin nostalgista sävelmää. 

Valkoinen tähti, teatteriryhmä Kolmas Tila

Teatteriryhmä Kolmas Tila tunnetaan kunnianhimoisista, tieteen ja taiteen rajapinnalla liikkuvista näyttämöteoksistaan. Valkoinen tähti vie katsojan sinne, missä maapallo on valkoisimmillaan, Etelämantereelle. Valkoisuus viitannee myös siihen, miten Antarktis on tuntematon, paikka, jossa yhteys niin maapallon kosmiseen menneisyyteen kuin sen tulevaisuuteenkin voi avautua. Draaman ytimessä on retkikunta, joka saapuu Australiasta Etelämantereelle kuukausien mittaista tutkimustyötä varten. Remi (Katja Küttner), Jon (Eetu Känkänen) ja Rita (Kristina Vahvaselkä) saapuvat näytelmän alussa asemalle ja lähettävät tervehdyksensä. Ajan kulkua merkitsevät paidan rinnuksilla näkyvät numerot. Alussa niitä tulee katsoneeksi tarkastikin, mutta päivien kulku muuttuu näytelmän edetessä, kun aika tuntuu hidastuvan. Aikaskaalat korostuvat Seppo Parkkisen erinomaisessa käsikirjoituksessa ja Tuomas Rinta-Panttilan hienossa ohjauksessa. Perspektiivit avautuvat kaukaiseen menneisyyteen, kun Etelämantereen historia ulottuu satojen tuhansien vuosien päähän. Toisaalta Valkoinen tähti korostaa arjen rytmejä. Aamuhetket, jolloin jokainen tutkimusmatkalainen katsoo raukeasti tyhjyyteen ja kuuntelee vedenkeittimen kohinaa tai kahviautomaatin pulinaa. Illan viimeiset tunnit, kun Rita, Remi ja Jon asettuvat nukkumaan makuulavitsoilleen. Ehkä juuri tässä asetelmassa, arkisen ajan konkreettisuuden ja taustalla väijyvien huimien perspektiivien jännitteessä, tiivistyy jotakin olennaista siitä, mitä aika on.

Valkoinen tähti on toteutettu Manillassa, Vanhalla viinatehtaalla, ja erityisesti sen pienessä sivuhuoneessa. Tässä tilassa katsojat ovat hyvin lähellä näyttelijöitä, ikään kuin osallisina ja mukana tutkimusasemalla. Eero Erkamon lavastus- ja tilasuunnittelussa näyttämö on yhtä aikaa tutkimusaseman sisä- ja ulkopuoli. Ville Aallon musiikki ja äänisuunnittelu korostavat siirtymiä ulkoa, hyytävistä oloista, sisälle, eristettyyn tilaan. Arvoituksellinen osa tutkimusasemaa on Varasto, jonne on kätkettynä viestejä tieteen historiasta, näin tulkitsen, ja Jon on näiden viestien välittäjä. Valkoinen tähti tarjoaa ajatuksia ja assosiaatioita avaruusmatkailusta astrobiologiaan, tieteen vastuusta ja vapaudesta ilmastonmuutokseen. Teemat tuovat mieleen kaksi Seppo Parkkisen ja Kolmannen Tilan aikaisempaa näytelmää, Legenda pienestä luusta (2018) ja Raumzeit (2023). Minuun Valkoinen tähti teki vielä suuremman vaikutuksen, ehkä siksikin että ahdas tutkimusasema on kuin maapallo pienoiskoossa, keidas ankaran ympäristön keskellä. Maailmankaikkeus on karu, ja siksi on erityisen tärkeää vaalia maapallon herkkää luontoa ja sen tasapainoa.

Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993)

Wolfgang Petersenin ohjaama trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) kuuluu niihin elokuviin, joista olen televisiossa nähnyt vain katkelmia mutta jota en ole aiemmin alusta loppuun katsonut. Elokuvassa liikutaan presidentillisessä kehyksessä, kun päähenkilö Frank Horrigan (Clint Eastwood) on vuosien saatossa ollut takaamassa presidenttien turvallisuutta John F. Kennedystä lähtien. Ehkä tämä traumaattinen historia onkin elokuvan kiinnostavimpia piirteitä: Kennedyn puolesta Horrigan ei uhrautunut, mutta nyt hän saa mahdollisuuden kehollaan suojella maan johtajaa... Erikoista kyllä, Hollywoodissa saksalaistaustaiset ohjaajat Wolfgang Petersen ja Roland Emmerich ovat tehneet uuden kotimaansa patrioottisimpia toimintaelokuvia. Petersen ohjasi vuonna 1997 toimintaelokuvan Air Force One, jossa Yhdysvaltain presidentti ei edes tarvitse turvamiehiä vaan itse ratkoo vaikeimmat pulmat.

Trillerin ytimenä on kissa ja hiiri -leikki, kun Horriganin vastapeluriksi osoittautuu Mitch Leary (John Malkovich). Tämän jälkeen näkökulma muuttuu ja katsoja voi seurata tapahtumia molempien kannalta. Leary, tai Booth niin kuin hänet myös tunnetaan, saa entistä enemmän painoarvoa tarinassa, vaikkakin hänen psykologiaansa on lopulta vaikea ymmärtää. Hän esiintyy Yhdysvaltain salaisen palvelun jonkinlaisena uhrina, joka on päätynyt olosuhteiden pakosta salamurhaajaksi, ja nyt janoaa kostoa. Ainakin oma kiinnostukseni lopahti, mitä pidemmälle tarina kulki. Ehkä elokuva olisi saanut voimaa vahvemmasta motivoinnista. Toisaalta presidenttien salamurhiin kiinnittyvä aihe on kiinnostava osa Yhdysvaltain poliittista historiaa, ja tätä salamurhatraditiota Tulilinjalla tietoisesti käsittelee.