Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011)

Olemme katsoneet Netflixistä tv-sarjaa The Lincoln Lawyer, joka on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen. Sarja perustuu Michael Connellyn rikosromaanien sarjaan, jossa päähenkilönä on losangelesilainen puolustusasianajaja Mickey Haller. Sarjan innoittamana katsoimme aiheesta tehdyn aiemman elokuvatulkinnan, Brad Furmanin ohjaaman elokuvan Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011), jossa nimiroolia esittää Matthew McConaughey. Tv-sarjassahan samassa roolissa nähdään Manuel Garcia-Rulfo. Jo päähenkilön karakterisoinnissa on mielenkiintoisia eroja. McConaugheyn tulkitsema Haller on tuskaisempi ja affektiivisempi, ehkä väkivaltaisempikin. Garcia-Rulfon roolisuorituksessa on veijarimaisuutta, joka on korostunut varsinkin kolmannella tuotantokaudella.

Oikeuden palvelija alkaa vakuuttavalla tunnusmusiikilla: alkutekstien aikana kuullaan Bobby Blandin klassikko ”Ain’t No Love In The Heart Of The City”. Katsojalle esitellään päähenkilö ja hänen autonsa, joka on myös teoksen nimessä, vaikkakaan ”Lincoln” ei kovin suureen rooliin elokuvassa nouse. Ohjaaja Brad Furman tuntuu alusta lähtien olevan lähellä henkilöitään, ja tuntuu että kuvatila on film noir -elokuvien hengen mukaisesti ahdas, eikä anna katsojalle juurikaan tilaa nähdä rajauksen ulkopuolelle. Oikeuden palvelijan tarina on sama kuin tv-sarjan aloituksessa: Haller joutuu puolustamaan syytettyä, jonka hän ymmärtää murhaajaksi mutta ei asianajajana voi toimia päämiestään vastaan. Oikeuden palvelija toimii lopulta jännärinä kohtuullisen hyvin, vaikkakin kahteen tuntiin tiivistettynä muutamat käänteet tuntuvat hätäisiltä. Oikeussalidraamaa olisi voinut olla enemmänkin – mutta sitä toisaalta saa yltäkyllin tv-sarjaversiossa.

Luottomies-elokuva: All In (2024)

Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies-elokuva: All In (2024) jatkaa televisiossa tutuksi tulleen Luottomies-sarjan jäljillä. Vaikka sarjan ”luottomies” on naapurissa asuva Juhis (Kari Ketonen), päähenkilö on kuitenkin luottomiehen apuja jaksosta toiseen hyödyntävä Tommi Mäkinen-Renvall (Antti Luusuaniemi). Episodit rakentuvat Tommin, tai molempien kaverusten, eskaloituviin vaikeuksiin. Tommi on kuin Aku Ankka, hyväntahtoinen mutta aina epäonnistuva.

Luottomies-elokuvan käsikirjoituksellinen ja ohjauksellinen haaste on varmaankin ollut rytmitys. Televisiosarjan hauskuus perustuu pitkälti tarinankerronnan niukkuuteen ja elliptisyyteen. Pitkässä elokuvassa komediallisuus rakentuu toisin. Luottomies-elokuva alkaa Tommin ja Harrietin (Maria Ylipää) asuntohaaveista, mutta unelmatalon hinta on liian korkea. Tommin epäonninen kierre alkaa, kun hän ryhtyy sijoittamaan vanhasta asunnosta saatuja rahoja kryptovaluuttaan. Piirit ovat pienet, sillä huijaukseksi osoittautuvan yrityksen taustalla on Tommin appiukon Johanin (Taneli Mäkelä) veli Göran (Lasse Karkjärvi). Tarina on viihdyttävä, mutta päällimmäisenä tunteena on, että komediallisia tihentymiä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan pidin paljon siitä, että onneton Tommi lopulta palaa jaloilleen ja elokuva päättyy tasapainoon.

Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954)

Alexander Mackendrickin ohjaama ja William Rosen käsikirjoittama Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954) on maineikkaan Ealing-studion tuotantoa, vaikka se ei kuulukaan yhtiön komediatuotannon tunnetuimpiin teoksiin. Tarina on saanut innoitusta skottilaisen kirjailijan ja journalistin Neil Munron kertomuksista. Alkuun elokuva ei tunnu järin kiinnostavalta: se tuntuu tarjoavan Skotlantiin liittyviä stereotypioita ja yleistyksiä, kuten The Maggie -höyrylaivan omalaatuisen miehistön, joka elokuvan alussa rantautuu Glasgow'n satamaan. Laivaa luotsaa kapteeni MacTaggart (Alex Mackenzie), joka muistuttaa monia aiempia vanhan maailman kippareita. Jo heti alkuun jäin pohdiskelemaan elokuvan Skotlanti-kuvaa. Ehkä sitä osittain selittää Alexander Mackendrickin oma suhde. Hänhän oli syntynyt Bostonissa Yhdysvalloissa siirtolaisperheeseen ja muutti vasta 1930-luvulla Britanniaan. Ehkä tämä tausta on osaltaan vaikuttanut siihen tapaan, jolla hän kuvasi kulttuurisia lähtökohtiaan.

Merikarhut valloillaan onkin kulttuurien välistä jännitettä kuvaava elokuva, ja ehkä juuri tämä asetelma on Mackendrickiä kiehtonut. Elokuva asettaa vastakkain skotlantilaisen merikarhun ja yhdysvaltalaisen liikemiehen Calvin B. Marshallin (Paul Douglas), joka haluaa lähettää lastin tavaraa meriteitse, kunnes ymmärtää, millaisen onnettoman aluksen kyytiin arvokas lasti on annettu. Koko elokuvan ajan Marshall yrittää saada lastinsa vaihdettua toiseen kuljetukseen, mutta epäonnistuu. Kuten jo tästä juonikuvauksesta ilmenee, tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja monipolvinen, mutta taitavasti Mackendrick saa katsojan kiinnostumaan asetelmasta. Lopulta maailmojen välille syntyy sovinto, aivan kuin elokuva symbolisesti käsittelisi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Lopussa MacTaggartin alus jää kyntämään Skotlannin rannikkovesiä, entiseen tapaan, mutta aluksen nimi on vaihtunut Calvin B. Marshalliksi.

Lapua 1976 (2023)

Olin 15-vuotias, kun Lapuan patruunatehtaan räjähdys tapahtui. Katastrofi on jäänyt mieleen, sillä se oli ennennäkemätön ja -kokematon järkytys, joka jäi askarruttamaan mieltä. Voin vain kuvitella, miten voimakkaasti onnettomuuden muisto on elänyt Lapualla. Siellä se kosketti kaikkia. Ohjaaja Toni Kurkimäki on itse lapualainen ja syntynyt kaksi vuotta räjähdyksen jälkeen. Tapahtumalla on ollut hänelle epäilemättä erityistä merkitystä, sillä hän ohjasi patruunatehtaan räjähdykseen liittyvän lyhytelokuvan Huhtikuu kymmenen vuotta sitten. Lapua 1976 on hänen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuvansa –  ja sellaisena vahva työnäyte. Toivottavasti uralle tulee jatkoa.

Lapua 1976 on harvoja suomalaisia katastrofielokuvia. Tämä on jo lähtökohtaisesti rohkea teko, varsinkin kun katsojat ovat tottuneet ison budjetin näyttäviin spektaakkeleihin. On selvää, että budjetin rajat tulevat vastaan paitsi katastrofin jälkeisen kaaoksen myös laajojen tilojen, kuten tehdashallin, kuvauksessa. Tätä kompensoi kuitenkin taitava ajankuva sekä itse draama, kuvitteellinen rakkaustarina Mattin Holman (Konsta Laakso) ja Kaisa Mäkelän (Linnea Leino) välillä. Kaisa on dominoivan tehtaanjohtajan Aarne Mäkelän (Hannu-Pekka Björkman) tytär. Spektaakkelimaisuutta tuo Lapuan kirkon edustalle sijoittuva loppukohtaus, johon osallistui liki 600 vapaaehtoista. Elokuvasta huokuu yhteisöllinen tahto kertoa katsojille juuri tämä tarina.

Kuolleet lehdet (2023)

Kuolleet lehdet (2023) on Aki Kaurismäen kahdeskymmenes elokuva ja siinä mielessä virstanpylväs pitkällä uralla. Se kurottautuu kohti ohjaajan aikaisempaa tuotantoa ja on pelkistyneisyydessään jatkoa esimerkiksi elokuvalle Varjoja paratiisissa (1986), joka valmistui jo 37 vuotta aikaisemmin. Huomaan katsoessani, miten myös oma audiovisuaalinen ympäristöni on näiden vuosikymmenien aikana muuttunut, ja samalla on muuttunut suhtautumiseni pelkistettyyn estetiikkaan. Tämän mediateollisen yltäkylläisyyden keskellä tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, joka taiteilee niukkojen kerronnan keinojen avulla ja osoittaa, miten vähäeleisyys voi olla rikkautta.

Kuolleiden lehtien nimi herättää jo monenlaisia ajatuksia. Se viittaa paitsi Joseph Kosman säveltämään ja Jacques Prévertin sanoittamaan kappaleeseen ”Les feuilles mortes”, joka tuli tunnetuksi Yves Montandin esittämänä, myös Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946), jossa sävelmä ensi kertaa kuultiin, tosin ilman sanoja. Kaurismäen tulkinnassa laulu kuullaan vasta aivan lopussa Olavi Virran esittämänä. Mietin paljon tätä linkitystä. Kaurismäen elokuvassa on niin ikään syksy ja keskiössä rakkaustarina. Tarinoissa on kohtalonomaisuutta, jota sota varjostaa. Samaan aikaan maailmat eroavat toisistaan voimakkaasti. Kaurismäen elokuvassa pienten ihmisten tarinaa kehystävät valkokankaan suuret tunteet: ne avaavat utooppisen näkymän maailmaan, joka on toisaalla.

Kuolleet lehdet näyttää riutuneen, ankaran maailman, mutta tarina on lopulta optimistinen. Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) löytävät toisensa ja ylittävät vaikeudet. Alkoholin tuoma eskapismi on tässä elokuvassa ehkä vahvemmin läsnä kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, mutta se ei nujerra rakkautta. Kuolleiden lehtien lohdullisuutta vahvistaa miljöö, joka on oikeastaan kaikista ohjaajan elokuvista tuttua. Radiossa kerrotaan Ukrainan sodasta, mutta fyysinen maailma on kuin kerrostuma esineitä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Kaurismäen musée imaginaire on kokoelma 50-luvun partakoneita, 60-luvun huonekaluja, 70-luvun lankapuhelimia, vanhoja elokuvajulisteita ja ylipäätään esineiden tuomaa tuttuuden kokemusta.

Jerry neropattina (The Patsy, 1964)

Jerry neropattina (The Patsy, 1964) valmistui aikana, jolloin Jerry Lewis oli maineensa kukkuloilla ja hän oli jo ehtinyt saada kokemusta myös ohjaajana. Alun perin elokuvan nimen piti olla Son of Bellboy, koska Lewis ajatteli sitä jatko-osaksi vuonna 1960 valmistuneelle komedialle Jerry piccolona (The Bellboy). Tämä näkyy myös aloituskohtauksessa, kun Lewis astuu sisään hotellityöntekijänä. Molemmissa elokuvissa päähenkilön nimi on Stanley. Suomenkielinen nimi Jerry neropattina on siinä mielessä erikoinen, että alkuperäisnimi The Patsy viittaa hyväntahtoiseen hölmöön, jota muut käyttävät hyväkseen. Sitä Stanley todella onkin. 

Jerry neropattina alkaa jaksolla, jossa tunnettu koomikko menehtyy lento-onnettomuudessa Alaskassa. Maineikas humoristi oli elättänyt ympärillään isoa avustajien ja managerien joukkoa, ja elokuvan alussa nämä kokoontuvat masentuneina ja hämmentyneinä miettimään uutta tilannetta. Pian ankean tunnelman katkaisee optimismi, kun he oivaltavat, että jostakin täytyy keksiä uusi koomikko tilalle. Juuri sillä hetkellä pahaa-aavistamaton Stanley Belt (Jerry Lewis) astuu sisään. Stanleyn hämmentävä olemus saa koko seurueen jähmettymään paikalleen, ja he ymmärtävät, että tässä on ratkaisu.

Jerry neropattina on pohjimmiltaan Pygmalion-tarina, jossa Stanley joutuu koulutuksen kohteeksi, vaikkakin tulokset ovat alusta lähtien täysin epäonnistuneita. Ehkäpä elokuva vakuuttaa katsojankin siitä, ettei koomikkotähteä voi synnyttää tyhjästä. Jerry neropattina marssittaa jo aloituskohtauksessa estradille legendaarisia näyttelijöitä: Keenan Wynn, Peter Lorre, John Carradine, Everett Sloane. Peter Lorren rooli on pieni, mutta jokainen repliikki on tunnistettavuudessaan puhdasta kultaa. Tämä jäi Lorren viimeiseksi elokuvaksi, eikä hän koskaan nähnyt sitä valmiina. Jerry neropattina päättyy hauskasti metaelokuvalliseen jaksoon, jossa koko studiotila paljastetaan katsojalle.

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958)

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958) tekee kunniaa Hollywood-komedian perinteelle siinä mielessä, että elokuva pohjautuu Preston Sturgesin hulvattomaan farssiin Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944). Jerry sai kolmoset -elokuvan ohjaajana puolestaan oli pitkän linjan veteraani Frank Tashlin, joka oli ehtinyt työskennellä niin animaattorina kuin käsikirjoittajanakin muun muassa RKO:lla ja Disneyllä. Ja pääroolissa oli totta kai aikakauden suosituimpiin koomikkoihin lukeutunut Jerry Lewis. Itse asiassa Tashlin ja Lewis olivat jo tehneet menestyksekästä yhteistyötä. Parhaat Lewis-filmit valmistuivatkin Tashlinin ohjauksessa.

Jerry sai kolmoset on genrehybridi siinä mielessä, että Jerry Lewis -farssiin on yhdistetty musiikkielokuvan ja romanttisen komedian piirteitä, onpa elokuvassa myös yksi antiikkispektaakkelikohtaus, sillä tarinassa filmataan White Virgin of the Nile -nimistä muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa elokuvaa. Itse tarinassa Clayton Poole (Jerry Lewis) on televisionkorjaaja, epäilemättä ammatti, jota vuonna 1958 tarvittiin, vaikkakaan elokuvassa ei nähdä yhtään onnistunutta korjaustehtävää, epäonnistuneita sitäkin enemmän. Huikea on jakso, jossa Clayton yrittää asentaa antennia katolle, katastrofaalisin seurauksin. Eipä aikakaan, kun Clayton painiskelee paloletkun kanssa...

Claytonin lapsuudenihastus on italialaista syntyperää oleva Carla Naples (Marilyn Maxwell), joka on tehnyt Hollywood-uran ja joka synnyttää kolmoset. Salatakseen skandaalimaisen tilanteen hän saattaa managerinsa kanssa lapset hyväntahtoisen Claytonin hoivattaviksi, vaikkakin tunnontuskia potien. Jerry Lewisin mimiikan ohella elokuvassa on loistavia komediallisia ideoita, kuten Bess-täti (Ida Moore), joka seuraa uutterasti televisiomainosten ohjeita. Loistava on myös jakso, jossa Carlan isä (Salvatore Baccaloni) siteeraa, mitä oikeudessa puhuttiin. Ääniraidalla tuomarin ja Claytonin repliikit kuullaan kaikki italialaisesti murtaen. Baccaloni oli muuten tunnettu oopperalaulaja, jolla oli takanaan pitkä ura keskeisissä bassorooleissa.