Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947)

Elia Kazanin ohjaama Lainehtiva tasanko (The Sea of Grass, 1947) perustui Conrad Richterin kymmenen vuotta aiemmin julkaisemaan romaaniin. Omaelämäkerrassaan Kazan kuvasi, miten innostunut hän oli mahdollisuudesta päästä ohjaamaan elokuva, joka sijoittui suurille tasangoille, avaraan preeriamaisemaan. Ensimmäinen projektin pettymys oli, kun Kazan ymmärsi, ettei teosta kuvattaisi alkuperäisessä ympäristössä vaan tuottajan ajatus oli toteuttaa kaikki tasankojaksot taustaprojektiolla, jossa käytettäisiin olemassa olevaa filmimateriaalia. Kazan oli pettynyt MGM:n ratkaisuun, ja elokuvan katsottuani voin hyvin ymmärtää tämän, varsinkin kun Richterin romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä käsikirjoituksessa luonnon voima on kaiken lähtökohta. Väistämättä lopputuloksesta syntyy vieraantunut vaikutelma, ja on vaikea ottaa todesta päähenkilö Jim Brewtonin (Spencer Tracy) omistautumista suurten tasankojen äärettömyydelle. Lainehtivassa tasangossa luonto tuntuu kahlitulta ja hyväksikäytetyltä.

Lainehtiva tasanko on western-miljööseen sijoittuva melodraama. Ainakin minut yllätti sen tarina-ajan pituus, sillä elokuva ei seuraa vain päähenkilöiden Brewtonin ja hänen puolisonsa Lutie Cameronin (Katherine Hepburn) suhdetta vaan myös, miten epäonninen avioliitto heijastuu seuraavaan polveen, pariskunnan lapsiin. Elokuvan alkutilanne ennakoi konfliktia kaupungin ja maaseudun, St. Louisin ja syrjäisen Salt Forkin välillä. Missourilainen Lutie on menossa naimisiin Uudessa Meksikossa asuvan Brewtonin kanssa, eikä Brewtonilla ole aikeitakaan lähteä kotikonnuiltaan. Oletus on, että Lutie tulee osaksi sitä elämää, jota karjatilaansa yksinvaltiaasti hoitava Brewton elää. 

Lainehtiva tasanko lukeutuu niihin Villin Lännen fantasioihin, joiden ytimessä on karjankasvattajien ja maanviljelijöiden vastakkainasettelu. Spencer Tracyn tulkitsema Brewton on arkkikonservatiivi ja pitää tasankojen niittyjä nimenomaan Luojan karjankasvattajille varaamana alueena. Toisaalta Brewtonin näkemys on kiinnostava siinä, miten hän muistaa myös sen, miten alkuperäiset amerikkalaiset on työnnetty pois vanhoilta alueiltaan. Brewtonille laajat tasangot ovat samalla mystisen, melkein panteistisen kokemuksen kohde. Brewton rakentaa patriarkaattiaan, johon Lutie ei lopulta sovi. Pari eroaa, ja Brewton ottaa molemmat lapset hoitaakseen. Elokuva seuraa lasten aikuistumista ja erityisesti Brock-pojan (Robert Walker) karua kohtaloa. Lopulta Brewtonin yksinvallan, näin tulkitsen, täytyy murentua. Sovinnollisessa lopetuksessa pariskunta palaa yhteen, mutta jääräpäisyyden hinta on ollut kova.

Päällystakki (Il cappotto, 1952)

Italialaisen ohjaajan Alberto Lattuadan neorealistissävytteinen Päällystakki (Il cappotto, 1952) on jäänyt mieleeni, sillä se esitettiin televisiossa vuonna 1978. Olin silloin lukioikäinen, ja muistan vieläkin, miten riipaiseva oli hetki, jossa varas vie onnettoman päähenkilön päällystakin, hänen kalleimman aarteensa. Kohtaus öisellä sillalla on painunut muistiin, öinen viima, joka heittelee lunta kulkijoiden ylle, takaa-ajaja, joka lähestyy lähestymistään, ja ohi ajavan yövartijan välinpitämättömyys. Apua ei ketään tunnu tarjoavan köyhälle, jonka hädälle pikemminkin nauretaan. Nyt kun katsoin elokuvan pitkän tauon jälkeen, huomaan, että moni yksityiskohta on unohtunut, ja myös se musta huumori, jota elokuvassa on.

Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin vuonna 1842 julkaisemaan tarinaan, mutta Lattuada on siirtänyt venäläisen byrokratian ja yhteiskunnan hierarkkisuuden onnistuneesti 1900-luvun Italiaan. Elokuvassa ei tarkkaan kerrota, mihin vuoteen tapahtumat sijoittuvat, mutta usein tapahtuma-ajaksi on tulkittu 1930-luku. Päällystakki kuvattiin talvisessa Paviassa, jonka maisemat näyttävät ankeilta. Päähenkilö Carmine De Carmine (Renato Rascel) on kaupungin virastossa työskentelevä kirjuri, joka passitetaan elokuvan alussa kirjaamaan pormestarin vierailua arkeologisilla kaivauksilla. Samassa yhteydessä kaupungin isät fantasioivat suuria rakennussuunnitelmia näkemättä sitä köyhyyttä, jonka keskellä paikalliset, kuten juuri kirjuri De Carmine, elävät.

Lattuada kuvaa tarkkanäköisesti kaupungin virkahierarkiaa ja vallankäyttöä. De Carminen lähiesimies kärsii Napoleon-kompleksista ja simputtaa häikäilemättömästi alaisiaan. De Carminen elämän käännekohdaksi osoittautuu uuden päällystakin teettäminen. Kun räätälin upea luomus valmistuu, De Carmine on kuin uusi ihminen. Samalla hänen ihmisyytensä riistetään, kun uusi vaate äkkiä varastetaan. De Carminen kohtalo on traaginen, ja hän kylmettyy hengiltä. Vielä kuoleman takaa hän tulee vaikuttamaan aikalaistensa elämään. Kun pormestari pitää puhettaan, De Carminen ruumisvaunut tulevat vaientamaan tilaisuuden. Elokuva taittuu fantasiaksi loppukohtauksessa, jossa kirjurin rauhaton sielu jää vaeltamaan Pavian kaduille.

Il commissario (1962)

Luigi Comencini (1916–2007) oli sujuva elokuvantekijä, joka pitkän uransa aikana ohjasi monenlaisia lajityyppejä, komediasta jännityselokuvaan, ja joka kuvasi erityisen herkästi lasten näkökulmaa. Lapset ja nuoret ovat hienokseltaan mukana myös vuonna 1962 valmistuneessa komediassa Il commissario (1962), jonka alussa kuvataan poikien leikkejä, kunnes he yhtäkkiä löytävät professori Di Pietron ruumiin. Jo tätä ennen katsoja on tutustunut apulaiskomisario Dante Lombardozziin (Alberto Sordi), joka elokuvan alussa seuraa nuorta naista, kunnes selviää, että hän ei suinkaan ole jäljittämässä rikollista vaan hurmaamassa itselleen tyttöystävää. Tämän jälkeen elokuva limittää toisiinsa Lombardozzin yli-innokkaan poliisityön ja epäonniset yritykset tutustua Marisa Santarellin (Franca Tamantini) perheeseen.

Alberto Sordi ruumiillistaa erinomaisesti Dante Lombardozzin hahmon, hänen hienovaraisen pyrkyryytensä, joka ennen pitkää kantaa hedelmää. Lombardozzi saa ylennyksen Di Pietron murhan selvitystyön ansiosta, mutta lopulta ilmenee, että tuomio on kyseenalainen. Oikeuden edessä syytetty Armando Provetti (Alfredo Leggi) pyörtää tunnustuksensa. Hän väittää Lombardozzin kiristäneen tunnustuksen, mikä ei pidä paikkaansa, mutta Lombardozzi myöntyy, koska tietää olleensa väärässä. Samalla hän tulee sinetöineeksi poliisin uransa, joka ei voi jatkua. No, tarina ei lopu aivan vielä tähän... ja nautin siitä, että juoni ei kulje totuttuja polkuja pitkin. Tarinan ennakoimattomuus on lopulta parasta.

In nome del popolo italiano (1971)

In nome del popolo italiano (1971) on poliittinen elokuva, jossa on Dino Risin teosten tapaan vahva komediallinen ote. Elokuva nähtiin muutama vuosi sitten Kino Reginassa, mutta Suomen ensi-iltaa se ei ole elokuvateatterilevityksessä saanut, ja siksi suomenkielinen nimikin puuttuu. Lause In nome del popolo italiano kuullaan elokuvan alussa, kun tuomari Mariano Bonifazi (Ugo Tognazzi) lukee oikeuden tuomion ”Italian kansan nimessä”. Toisaalta nimi on ironinen, mihin elokuvan loppukohtaus viittaa. Elokuva päättyy jalkapallohuumaan, jossa nationalismi ajaa kansan kaduille ja saa aikaan kaaoksen. Lopulta on epäselvää ja ristiriitaista, mikä on ”Italian kansan” tahto. Elokuva vihjaa laajamittaiseen korruptioon, ja samaan aikaan teollisuus käyttää häikäilemättömästi luonnonvaroja hyväkseen. Alussa Bonifazi istuu kalastamassa, kun mystinen vaahto läheiseltä muovitehtaalta peittää rannan, ja saastuneen kalan syönyt lokki tipahtaa hiekkaan. 

Bonifazin vastavoimana on liikemies Lorenzo Santenocito (Vittorio Gassman), joka tuntuu alusta lähtien häikäilemättömältä manipulaattorilta. Bonifazi epäilee Santenociton sekaantuneen seksityöntekijän Silvana Lazzaronin (Ely Galleani) huumekuolemaan, ja elokuvasta tulee kahden ideologisesti täysin vastakkaisen henkilön kissa ja hiiri -leikkiä. Tarinan häviäjä on Silvana, joka esiintyy vain ruumiina tai takautumina. Santenocito tekee kaikkensa esittääkseen oikeuslaitoksen poliittisesti värittyneenä, ja Risi korostaa Bonifazin työväenluokkaisuutta ja sitä vastenmielisyyttä, jota tämä tuntee teollisuuspamppua kohtaan. Paljastan nyt elokuvan keskeisen jujun, joten ei kannata lukea pidemmälle, jos elokuvan katsominen kiinnostaa (löytyy tällä hetkellä Netflixistä). Loppujaksossa Bonafazi saa käsiinsä Silvanan päiväkirjan, jota hän lukee autiolla kadulla samaan aikaan, kun muut katsovat Italian ja Englannin välistä finaaliottelua. Bonafazi ymmärtää olleensa väärässä, ja silmin nähden empii, mitä tehdä ratkaisevan todisteen kanssa. Oikeudentunto voittaa, mutta lopun juhlinta, joka äityy kaaokseksi, muuttaa hänen mielipiteensä ja hän heittää punakantisen päiväkirjavihon palavan auton liekkeihin. Ratkaisu on häiritsevä, vaikka toisaalta Santenocito on pitänyt lakia pilkkanaan ja taivutellut sitä oman mielensä mukaan, muun muassa hankkimalla tekaistun alibin. Yksittäinen tapaus tai vastakkainasettelu ei ole poistanut niitä rakenteellisia ongelmia, jotka ovat yhä olemassa riippumatta siitä, mitä Bonafazi tekee.

Pyhä Johanna (Saint Joan, 1957)

Jeanne d’Arc on historian elokuvatuimpia hahmoja, ja hänen elämästään ovat kertoneet Carl Theodor Dreyerin ja Robert Bressonin kaltaiset personaalliset tekijät. En ollut tähän mennessä nähnyt Otto Premingerin ohjaamaa draamaa Pyhä Johanna (Saint Joan, 1957), joka herätti aikanaan paljonkin huomiota siksi, että se oli niin täydellinen taloudellinen epäonnistuminen. Eivätkä kriitikotkaan olleet kovin suopeita. Kiinnostavuutta tuo kuitenkin se, että pohjana oli George Bernard Shaw’n näytelmä vuodelta 1923. Shaw oli hyvin kiinnostunut Jeanne d’Arcin tarinasta, ja hän aktivoitui, kun Jeanne kanonisoitiin vuonna 1920. Ehkä elokuvan heikko yleisömenestys perustui siihen, että teosta katsottiin historiallisena elokuvana, vaikka sen oikeampi konteksti olisi ollut se inhohimojen maailma, jossa Shaw’n näytelmä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi.

Pyhä Johanna on luonteeltaan kirjallinen elokuva: se on dialogin ja vuorovaikutuksen kokonaisuus, jonka taustalla on epäilemättä näytelmällisyys, mutta käsikirjoittaja Graham Greene on selvästi pyrkinyt muovaamaan kokonaisuutta. Shaw’n näytelmä päättyi kohtaukseen, jossa Jeanne (Jean Seberg) ilmestyy unessa Ranskan hallitsijalle Kaarle VII:lle, joka pääosin nähdään elokuvassa yksinkertaisena kruununperillisenä (Richard Widmark). Tästä tilanteesta elokuva takautuu kertomaan Jeannen tarinaa. Ehkä Greene on ajatellut, että fantasiajakso ohjaisi katsomaan elokuvaa enemmänkin historiaa käsittelevänä draamana kuin historiallisena elokuvana. Shaw’n näytelmää pidettiin aikanaan tragediana, jossa ei ole roistoja, ja tavallaan tästä onkin kyse. Jeanne joutuu keskelle valtapeliä, jonka toimijat tekevät päätöksiään kulloisenkin käsityskykynsä rajoissa. Jeannen kohtalo etenee vääjäämättömästi suuntaan, jonka katsoja jo tietääkin, mutta samalla kaikki henkilöt tuntuvat pyristelevän omissa lähtökohdissaan. Tätä draamallisuutta vahvistavat erinomaiset näyttelijäsuoritukset, Sebergin ja Widmarkin lisäksi mieleen jäävät John Gielgud, Felix Aylmer ja Anton Walbrook. Gielgudin tulkitsema Warwickin jaarli antaa lopussa määräyksen hävittää kaikki Jeannen jäänteet, niin että niistä ei saataisi pyhäinjäännöksiä kokoon. Mutta kuten jo elokuvan lähtökohdat kertovat, Jeannen tarinaa ei voi pyyhkiä pois historian muistista. Elokuvan lopussa palataan unijaksoon, johon ilmaantuvat myös muut tarinan keskeiset hahmot, antamaan omia selityksiään. Viimeisessä kuvassa Jeanne kävelee kohti kameraa ja kysyy, milloin ihmiskunta olisi valmis ottamaan vastaan pyhimyksiään: ”O God who made this beautiful earth, when will it be ready to receive your saints? How long, o Lord? How long?”

Mafioso (1962)

Alberto Lattuadan ohjaama musta komedia Mafioso (1962) tempaa mukaansa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva alkaa Milanossa, autotehtaalla, joka tuntuu symboloivat modernia elämää. Päähenkilö Antonio Badalamenti (Alberto Sordi) kävelee määrätietoisesti työmaallaan. Hän saa johtajalta paketin vietäväksi etelään, kotikonnuille Sisiliaan, jonne hän on perheineen lähdössä lomaa viettämään. Antoniolla on vaimo Marta (Norma Bengell) ja kaksi vaaleaa tytärtä. Alussa huomio kiinnittyy kaupunkikuvaan, Milanon liikenteeseen, jota Piero Piccionin ja Nino Rotan sävelet tahdittavat. Teollistuneen pohjoisen ja köyhän etelän jännite konkretisoituu, kun pohjoiseen lähtenyt Antonio saapuu sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä luokse. 

Lattuada oli itse kotoisin Milanon läheltä, Vaprio d'Addasta, ja väistämättä elokuvaa ajautuu katsomaan pohjoisen representaationa sisilialaisesta elämäntavasta. Jos Antonio on elänyt Milanossa ydinperheensä keskellä, Sisiliassa hän on koko sukunsa syleilyssä. Sukupuolijärjestelmää kuvastaa uimarantajakso: kun Antonio on viettämässä päivää perheensä kanssa, paikalliset naiset ovat työssä, kun taas miehet lojuvat rannalla ja sivelevät aurinkorasvaa iholleen. Aluksi Marta tuntee olonsa vieraantuneeksi, mutta hän kotiutuu vähitellen ja avustaa Antonion siskoa Rosaliaa (Gabriella Conti) pääsemään eroon viiksistään ja häiritsevistä ihokarvoistaan. 

Kuten elokuvan nimi kertoo, Antonio ei lopulta voi välttää mafian otetta. Hän vannoo uskollisuutta Don Vincenzolle (Ugo Attanasio), jolle hän on kuljettanut lahjan pohjoisesta. Kun paljastuu, että Antonio on yhä, vanhana metsästäjänä, taitava ampuja, Don Vincenzo esittää tarjouksen, josta Antonio ei voi kieltäytyä. Hänet kiidätetään Yhdysvaltoihin tekemään veriteko, eikä hänellä ole mahdollisuutta muuhun, kun perhe on tiivisti kotikylässä tarkkailun alla. Kerrotaan, että elokuvan lähtökohdilla olisi vahva totuuspohja, ja käsikirjoittajana mukana ollut Bruno Caruso olisi kuullut sen tutultaan. Lopputulos on joka tapauksessa häiritsevä. Antonio palaa lopussa tehtaalle, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hänen sisäinen maailmansa on järkkynyt. Väkivalta on uinut yhteiskunnan rakenteisiin tavalla, johon on vaikea puuttua. Komediallisesti alkanut elokuva saa traagisen päätöksen.

Turkasen tenava! (1963)

Oli pitkästä aikaa mukava katsoa Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Turkasen tenava! (1963), jossa on paljon Hollywoodin screwball-komedioista tuttuja piirteitä. Elokuva on jäänyt historiaan myös SF:n viimeisenä näytelmäelokuvana, jossa ammattinäyttelijät olivat mukana ennen näyttelijälakon alkua. Tarinan keskiössä on arkkitehti Matti Koskinen (Matti Ranin), joka on niin kiireinen, että perhe-elämä on jäänyt toissijaiseksi, ja puoliso Maija (Eila Peitsalo) joutuu viettämään iltojaan yksin, varsinkin kun Matti osallistuu salaa arkkitehtuurikilpailuun Kouvolassa. Maija toivoisi lasta, mutta Matin elämään se ei vielä sovi. Mutta kohtalo on päättänyt toisin. Kouvolan-matkalla Matti poimii mukaan liftarin (Heidi Krohn), joka kuitenkin katoaa ja jättää pienokaisensa nuoren arkkitehdin hoivattavaksi. Maija epäilee puolisonsa eläneen kaksoiselämää, ja niin koominen asetelma on valmis.

Turkasen tenavaa vaivaa sama ongelma kuin Tarkaksen elokuvia usein. Se on tehty hätäisen tuntuisesti, ja ehkä pidemmällä valmistelulla elokuvasta olisi tullut ytimekkäämpi. Toisaalta lopputulos elää ja hengittää erinomaisten näyttelijäsuoritusten ansiosta. Pääroolit ovat vahvoja, mutta elokuvan suola ovat loistavat sivuosat, Toivo Mäkelä lastenlääkärinä, Uljas Kandolin poliisina ja Leo Jokela ja Risto Mäkelä sympaattisina, oikeuksistaan tietoisina pikkurikollisina. Parivaljakko Arska ja Ville nähtiin myös kahdessa muussa Tarkas-elokuvassa. Mainio on tietysti myös Helge Heralan esittämä apulaisnimismies. Loppukohtaus poliisilaitoksella tuo mieleen Howard Hawks -klassikon Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938).