Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979)

Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) oli Ridley Scottin läpimurtoelokuva. Se taisi olla myös ensimmäinen Scott-elokuva, jonka näin. Esikoispitkän Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) sain nähdä vasta tämän jälkeen VHS-nauhalta. Valkokankaalla Alien teki vaikutuksen jo visualisoinnillaan. Mieleen ovat jääneet alkuosan näkymät vieraalta planeetalta ja ennen kaikkea Moebiuksen suunnittelemat tuntemattoman avaruusaluksen interiöörit. Elokuvateatterissa Alienin klaustrofobinen tunnelma pääsi myös oikeuksiinsa. Oma lukunsa on H. R. Gigerin suunnittelema hirviö, joka elokuvassa hahmottuu vähä vähältä. Tiettävästi Scott oli kiinnostunut nimenomaan Gigerin pari vuotta aiemmin valmistuneista Necronom-teoksista, joiden pohjalta hirviö luotiin.

Dan O'Bannonin ja Ronald Shusettin käsikirjoitus valmistui jo ennen Tähtien sotaa, mutta scifi-aihe ei herättänyt studioiden kiinnostusta. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, ja loppu on historiaa. Jos Lucasin ja Spielbergin avaruusfantasiaa väritti optimismi, Alien muistuttaa enemmän 1950-luvun tieteiselokuvia, joissa avaruuden vihamieliset tunkeutujat aiheuttavat harmia. Alien osoittautui kestosuosikiksi, joka sai useita jatko-osia tulevina vuosikymmeninä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa päähenkilö oli mies, mutta elokuvassa päähenkilö Ripley (Sigourney Weaver) nuori nainen, jonka selviytymistarinasta on kyse. Hirviön voi tulkita miehisen hegemonian ruumiillistumana. Androidi Ashin (Ian Holm) toiminnan seurauksena hirviö pääsee alukselle, ja konkreettisesti Kane (John Hurt) synnyttää hirviön dramaattisessa pöytäkohtauksessa, joka ensi kerralla katsoessa järkytti erityisesti. Lopussa Ripley on kahden hirviön kanssa ja lopulta voittaa kamppailunsa.

Rakas lurjus (1955)

Heinäkuun 6. päivänä tuli kuluneeksi 78 Mika Waltarin näytelmän Rakas lurjus kantaesityksestä. Waltari kirjoitti sujuvasanaisen komediansa Ansa Ikoselle, Edvin Laineelle ja Joel Rinteelle kesäkiertuetta varten, ja teos esitettiin ensi kerran Somerolla 1947. Tärkeänä mitoituksena oli Rinteen henkilöauto, johon mahtui vain kolme henkeä. Siksi rooleja ei voinut olla enempää. Elokuvaversio valmistui vuonna 1955, ja alkuperäinen kolmikko nähdään parhaassa loistossaan. Elokuvaa katsoessa voi kuvitella, miten loistavasti Ikosen, Laineen ja Rinteen muodostama trio on näyttämöllä toiminut. Sanomalehdistössäkin vastaanotto oli innostunutta. Turun Sanomat kirjoitti 8. heinäkuuta 1947: 

”Waltari eilenkin piti katsomoa melkein repliikki repliikiltä ilon vallassa. Tämän farssikomediansa hän on kai tehnyt eräänlaisena välityönä, mutta ei suinkaan huolimattomasti, vaan jaksaen kevyellä tavalla ylläpitää täysin mielenkiintoa koko illan. Aihe ei ole uusi: kahden naisvihaajan käännyttäminen, mutta sen käsittely on koko ajan tuoretta ja kekseliästä. Repliikit satelevat ilon rakeilla, yleisö on tyytyväinen, ja päämäärä on saavutettu.” 

Toivo Särkän ohjaama elokuvatulkinta syntyi kymmenessä päivässä. Sen kuvaaminen sujui joutuisasti, kun näyttelijät osasivat osansa perinpohjaisesti. Elokuvaa varten Waltari kirjoitti muutaman lisäkohtauksen, mikä avarsi tarinan tapahtumapaikkoja sekä huoneenvuokralautakunnan toimistoon että kouluun, jossa Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) on harjoittelijana. Waltarin teksti on, kuten Turun Sanomien kriitikkokin totesi, kahden paatuneen naisvihaajan käännytystarina, mutta samalla Waltari tuli käsitelleeksi stereotypioita ja sukupuolisuuden rajoja tavalla, joka on studiokauden näytelmäelokuvassa todella poikkeuksellista. Edvin Laineen roolisuoritus arkistonhoitaja Siimeksenä on erityisen loistelias.  

Ruusun nimi (Le Nom de la rose, 1986)

Ranskalainen ohjaaja Jean-Jacques Annaud tuli 1980-luvun alussa tunnetuksi esihistorialliseen aikaan sijoittuvasta, repliikittömästä elokuvasta Taistelu tulesta (La guerre du feu, 1981). Kansainvälinen menestys antoi mahdollisuuden jatkaa suurtuotannolla, ja Annaud ryhtyi valmistelemaan elokuvaa Umberto Econ romaanista Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980), joka oli taitavasti yhdistänyt historiallisen romaania, dekkaria ja filosofista pohdiskelua. Romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1983 Aira Buffan kääntämänä. Muistan hyvin teoksen herättämän keskustelun, ja tämä taisi olla ensimmäisiä romaaneja, joista keskusteltiin myös Turun yliopiston historian laitoksen tutkijaseminaareissa. Muistan myös erittäin hyvin pettyneet kommentit Annaudin elokuvasta, josta lähestulkoon kaikki filosofinen ote oli siivottu pois. Jäljellä oli vain dekkarijuoni.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Ruusun nimen elokuvaversiota voi katsoa toisin silmin, itsenäisenä teoksena, eikä vain Umberto Econ romaanin heijastuksena. En muista aiemmin havainneeni, että Annaud on itse alkuteksteihin lisännyt lauseen, että elokuva on ”palimpsesti” Econ teoksesta. Palimpsesti viittaa pergamentiin tai papyrykseen, jonka teksti on raaputettu tai pyyhitty pois ja jonka päälle on kirjoitettu uusi teksti. Sittemmin palimpsestin käsitettä on käytetty kirjallisuuden teoriassa viittaamaan tekstiin, jonka alta aiemmat kerrostumat kuultavat. Annaud on halunnut korostaa elokuvaansa juuri tällaisena tekstinä. Se ei ole filmatisointi tai tulkinta vaan konkreettisesti päällekirjoitusta. Annaud on tietyllä tavalla kirjoittanut uuden tarinan, jossa on paljon elementtejä, joita Econ romaanissa ei ole. William Baskervillen hahmoa näyttelevä Sean Connery tuntuu kantavan mukanaan laahusta aiemmista rooleistaan. Itse elokuva on myös keskiajan tulkintana kovin toisenlainen kuin Econ romaani. Alun kauhukuvasto tuntuu kommentoivan stereotyyppistä kuvaa keskiajasta. Eristäytynyt luostari, sääntökuntien periaatteet ja tiedon kontrollointi tuntuvat sisältävän viitteitä myös siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka keskellä elokuva vuonna 1986 valmistui, maailmassa, joka oli jakaantunut idän ja lännen leireihin.

The Late George Apley (1947)

The Late George Apley (1947) on Joseph L. Mankiewiczin ohjaama ja Philip Dunnen käsikirjoittama romanttinen komedia, joka pohjautuu John P- Marquandin romaaniin. Marquand jätti jälkensä yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin Mr Moto -tarinoiden kirjoittajana, mutta The Late George Apley  toi hänelle Pulizer-palkinnon vuonna 1938. En tunne Marquandin romaania, mutta sitä pidetään taitavana yhdistelmänä toisaalta bostonilaisen yläluokan satiiria, toisaalta myötätuntoa väistyvää, konservatiivista maailmankuvaa kohtaan. Romaani suomennettiin vuonna 1954 nimellä Vainajan muotokuva. Kuten nimikin vihjaa, teoksessa on kehyskertomus, jossa John Apley muistelee edesmennyttä isäänsä. Vasta tämän jälkeen kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Elokuva sen sijaan alkaa suoraan George Apleyn (Ronald Colman) elämän kuvauksella.

Tuntuu, että Joseph L. Mankiewicz on todellakin omimmillaan tällaisen menneeseen maailmaan sijoittuvan draamaelokuvan ohjaajana. Tarina alkaa erittäin luistavasti. George Apley palaa kotiin ja kiinnittää huomiota läheisessä puussa olevaan kyyhkyyn. Tämä ennakoi pian paljastuvaa yksityiskohtaa: Apley haluaisi edistää asemaansa bostonilaisten herrojen keskuudessa ja edetä paikallisen lintuhavaintoyhdistyksen (birdwatching society) puheenjohtajaksi. Ystävilleen hän kehuu havainneensa mahlatikan (yellow-bellied sapsucker). Lopulta lintuharrastus siirtyy elokuvassa sivuraiteelle, ja päähuomio kiinnittyy Apleyn tyttären ja pojan rakkaussuhteisiin. Isä on pöyristynyt, kun hänelle selviää, että lasten kumppanit eivät olekaan bostonilaisia. Elokuva avaa hienovaraisesti isän arvomaailmaa ja valmistelee sen muutosta. Tämä toimii lopulta hyvin, vaikkakin mietin, miten lopputulokseen olisi vaikuttanut, jos elokuvassa olisi ollut samanlainen kehyskertomus kuin romaanissa. Ehkä tätä ei tarvittu kirjalliselle aiheelle, jonka yleisö jo tunsi hyvin, tai ehkä nimenomaan Mankiewicz on tässä asettunut Apley-vainajan muistelijaksi.

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954)

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) oli kolmas Suomen Filmiteollisuuden valmistamista Pekka ja Pätkä -elokuvista. Sitä edelsivät Ville Salmisen ohjaama Pekka Puupää (1953) ja Armand Lohikosken ohjaama Pekka Puupää kesälaitumilla (1953). Sittemmin elokuvia valmistui 13 kappaletta, ja Lohikoski vakiintui luotto-ohjaajaksi. Ensimmäisten elokuvien tiivis valmistumistahti kertoo, että Esa Pakarisen ja Masa Niemen tähdittämä parivaljakko oli välitön menestys, ja tuottaja T. J.  Särkkä halusi hyödyntää suosiota niin pitkälti kuin mahdollista. Pakarisen ja Niemen muodostaman duon menestyksekkyydestä kertoo sekin, että elokuvan nimessä ovat molemmat keskeiset hahmot. Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä -elokuvan käsikirjoitus on kreditoitu sekä Armand Lohikoskelle että Reino Helismaalle, mutta tiettävästi teksti syntyi Lohikosken kynästä. Ajatus lumimiehestä tuli järjestäjältä, ja tuota pikaa aloitettiin etsinnät sopivan näyttelijän löytämiseksi. SF julkaisu ilmoitukset ainakin Helsingin Sanomissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Uudessa Suomessa 7. maaliskuuta 1954. 

Työpaikkailmoituksen tuli lopulta kaksisataa vastausta, ja SF valitsi rooliin 203-senttisen hitsaajan Vihtori Välimäen.

Vauhdikkaasti elokuva valmistui, sillä maaliskuun alussa etsittiin näyttelijää lumimiehen rooliin ja ensi-iltansa teos sai jo 30. heinäkuuta 1954. Viidessä kuukaudessa uusi Pekka ja Pätkä -seikkailu oli saatettu elokuvateattereihin. Tarina kuljetti Pekan, Pätkän ja Justiinan Lappiin, Kilpisjärvelle, ja sieltä edelleen pohjoisnavalle. Romantiikkaa elokuvassa oli ainakin kolmen parin edestä, sillä Timon (Olavi Virta) ja Katriinan (Anneli Sauli) ja Rikun (Åke Lindman) ja Irmelin (Tuija Halonen) lisäksi lumimies ihastuu Justiinaan (Siiri Angerkoski), tosin vain väliaikaisesti. Lumimies oli vuonna 1954 ajan hermolla, sillä saman vuoden tammikuussa esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi siitä, miten Himalajan luostareissa säilytettiin lumimiehen luurankoja. Lehden mukaan lumimies oli ”suuren apinan näköinen, kahdeksan jalkaa korkea, paksunahkainen, tummanruskeat kasvot, lyhyt häntä ja ruho peitettynä puolentoista tuuman pituisella karvalla” (HS 2.1.1954). Lumimies eli populaarikulttuurissa muuallakin, sillä Hergé julkaisi sarjakuvansa Tintti Tiibetissä (Tintin au Tibet) Tintin-lehdessä vuosina 1958–1959.

Polttomerkitty (Shockproof, 1949)

Saksalaistaustaisen Douglas Sirkin ensimmäinen menestys Hollywoodissa oli film noir Nimetön uhkaus (Lured, 1947). Myöhemmin melodraamoistaan tunnettu Sirk jatkoi ajan hengessä liikkuvien tummanpuhuvien rikoselokuvan parissa. ja tätä linjaa jatkoi kiinnostava Polttomerkitty (Shockproof, 1949). Helen Deutschin ja Samuel Fullerin käsikirjoittaman tarinan keskiössä on ehdonalaiseen pääsevä Jenny Marsh (Patricia Knight), jonka valvojana toimii Griff Marat (Cornel Wilde). Marsh on aikanaan päätynyt vankilaan, sillä hän on suojellut uhkapeluri Harry Wessonia (John Baragrey). Suhde Wessoniin varjostaa myös Marshin ehdonalaista, mutta vähitellen suhde valvojaan muuttaa niin Marshia kuin koko elokuvan asetelmaa.

Polttomerkitty ei ole samanlainen film noir -helmi kuin Näkymätön uhkaus, mutta se on kiinnostava ja yllätyksellinen. Tarina saa melodramaattisia piirteitä, kun Marat tutustuttaa Marshin perheeseensä ja erityisesti sokeaan äitiinsä. Melodramaattisuus saa lisää kierroksia, kun Marat ja Marsh päättävät karata yhdessä. Kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 1949, kritiikeissä loppuratkaisua pidettiin epäuskottavana, ”mahdollisimman keinotekoisena ja uskomattomana happy endinä” (Ilta-Sanomat 5.9.1949). Toisaalta, kun kohtalokkaan traagisia film noir -elokuvia riittää, tuntuu virkistävältä nähdä ihmeenomainen lopetus, jossa peruuttamattomalta näyttänyt jännite yllättäen purkautuu.

Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957)

Allan Dwan (1885–1981) oli pitkän linjan konkari, jonka ohjaajan ura ulottuu 1910-luvun alusta 1960-luvulle asti. Hänen filmografiansa sisältää hämmästyttävät 415 ohjauskrediittiä. Dwan ohjasi urallaan myös useita lännenelokuvia, joita näkee nykyään vain harvoin. Katsoin nyt ensimmäistä kertaa elokuvan Rauhaton Texas (The Restless Breed, 1957), joka sijoittuu ohjaajan uran ehtoopuolelle. Dwan oli elokuvan valmistuessa 72-vuotias. Samaan aikaan kun Rauhaton Texas on monin tavoin perinteinen lännenelokuva, se tuntuu syntyneen muutoksen kynnyksellä. Erityisesti jää mieleen Edward L. Alpersonin musiikki, jossa on modernistisia piirteitä vaikkakin siihen on yhdistetty westernin maskuliinisia kliseitä. Kaiken kaikkiaan outoa elokuvamusiikkia.

Vuoteen 1865 sijoittuva elokuva alkaa kohtauksella, jossa lakimies Mitch Baker (Scott Brady) saa kuulla isänsä menehtyneen Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa Mission, Texas. Baker lähtee paikkakunnalle, kosto mielessään, mutta hän ajautuu vähitellen hyvän palvelukseen. Hän ihastuu paikallisen papin tyttäreen Angelitaan (Anne Bancroft). Paikkakuntalaisille Baker näyttäytyy väkivaltaisena asesankarina, ja hän joutuu vaikeuksien keskellä osoittamaan rehtiytensä. Allan Dwanin ohjaus on melko kulmikasta, mutta samalla tarinassa on viehätystä, joka kantaa loppumetreille asti.