Jostakin muusta (O necem jiném, 1963)

Věra Chytilován Jostakin muusta (O necem jiném, 1963) oli tšekkoslovakialaisen uuden aallon lähtölaukauksia ja läpimurtoteoksia. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkutekstien aikana, elokuvan ensimmäisissä kuvissa, nähdään voimistelija, joka suorittaa liikkeitään uutterasti. Kuvan rakeisuus paljastaa, että voimistelija on kuvattu televisioruudusta. Kamera irtoaa vähitellen ruudulta ja paljastaa olohuoneen, jossa urheiluohjelmaa katsonut poika patistetaan tuota pikaa yöpuulle. Jo aloituskohtaus määrittelee lähtökohdan: Chytilová rinnastaa kahden naisen elämäntilanteen, voimistelijan ja kotiäidin, eivätkä nämä tarinat lopulta kohtaa lainkaan. Ainoa yhdysside on tuo aloituskohtauksen televisioruutu!

Samaan aikaan kun Chytilová korostaa kahden elämänkohtalon erillisyyttä ja kaukaisuutta, hän rinnastaa ne haasteet, joita naiset elämän eri tasoilla kohtaavat. Ilmeisesti Chytilován piti alun perin tehdä elokuva vain voimistelijasta, mutta vähitellen hahmottui ajatus liikkua kahdella tasolla. Voimistelija Evaa näytteli olympiavoittaja ja maailmanmestari Eva Bosáková (1931–1991), joka oli voittanut pronssia jo Helsingin olympialaisissa ja joka oli 50- ja 60-lukujen vaihteen menestyneimpiä voimistelijoita. Läpi elokuvan Eva ponnistelee valmentajansa johdolla ja painostamana tavalla, joka tuntuu piinaavalta. Věra (Věra Uzelacová) on puolestaan kotiäiti, jonka elämä tukahtuu neljän seinän sisään ja jonka mies kotitöihin osallistumisen sijaan moittii puolisoaan siitä, miten tämä kasvattaa lapsiaan. Dokumentaarisen ja fiktiivisen kerronnan yhdistäminen tuntui todella tehokkaalta silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla katsoja ei voi aavistaa sitä suuntaa, jonka elokuva ottaa. Tarinan radikaalisuus on elämänkohtaloiden dramaattisessa erillisyydessä, niissä olosuhteissa, jotka estävät Evan ja Věran keskinäisen solidaarisuuden.

César (1936)

Marcel Pagnol ohjasi elokuvan César vuonna 1936: se päätti Marseille-trilogian, jonka aiemmat osat olivat Marius (1931) ja Fanny (1932). Viimeisessä osassa on kaksi poikkeavaa piirrettä. Edelliset episodit Pagnol oli antanut Alexander Kordan ja Marc Allégret'n ohjattaviksi, mutta nyt hän kantoi itse päävastuun. Toinen seikka oli se, että edelliset osat olivat perustuneet Pagnolin kirjoittamiin näytelmiin, mutta César valmistui suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi. Césarin alkuteksteissä silmiinpistävää on, että aiemmat osat mainitaan, mutta niiden perässä olevat vuosiluvut viittaavat näytelmien valmistumisvuosiin, ei elokuvien. Aivan kuin Pagnol pitäisi keskeisinä juuri näyttämöteoksia, joiden jatko César-elokuva on. Toki elokuva, kuten koko trilogia, kulkee vahvasti Pagnolin kirjoittaman draaman varassa.

César alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Fannyn (Orane Demazis) puolisokseen ottanut Panisse (Charpin) on vakavasti sairaana ja puhuu kuolinvuoteellaan ystävilleen. Paikalle kutsutaan pappi, jonka johdolla Panisse tekee tunnustuksen, ystäviensä kuunnellessa. Fanny ja Mariuksen (Pierre Fresnay) poika Césario (André Fouche) on kasvanut aikuiseksi, ja vähitellen hänelle valkenee, ettei Panisse ollutkaan hänen oikea isänsä. César kokoaa yhteen aiempien elokuvien tarinalinjat ja jännitteet ja huipentaa ne humaaniin loppuratkaisuun, jonka arkkitehti Mariuksen isä César on. Viimeisen osan teemana on juuri isyys ja sen merkitykset, sillä keskiössä on Césarin suhde poikaansa, Mariuksen suhde isäänsä ja tietysti Césarion suhde sekä Panisseen että Mariukseen. Elokuva on ehdottomasti Raimun, eli Jules Auguste Murairen (1883–1946), uran huippua, vaikka Pagnol-tulkinnan rinnalle voisi nostaa myös Jean Grémillonin vaikuttavan draaman Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Nyt kun YLE Teema on esittänyt Marseille-trilogian, olisi hienoa, jos televisioon saataisiin vielä edustava Jean Grémillon -sarja! 

Monte Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1961)

Alexandre Dumas vanhemman romaani Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1844–46) on klassinen seikkailukertomus ja samalla kuvaus aikakaudesta, joka ulottuu Napoleonin vallan romahtamisesta Ludvig Filipin valtakauteen. Romaani on myös kaikkien aikojen filmatuimpia teoksia. Ranskankielisen alkuteoksen nimellä Internet Movie Databasesta löytyy 24 tuotantoa. Varhaisin elokuvaversio valmistui tiettävästi vuonna 1908. Kun Claude Autant-Lara tarttui romaaniin, teos oli nähty kankaalla jo monia kertoja, Ranskassakin Robert Vernayn tulkintana vuonna 1954. Autant-Laran eeppinen tulkinta levittäytyi anamorfisella Dyaliscope-menetelmällä laajakankaalle, ja kaksiosaiselle teokselle kertyi mittaa yli kolme tuntia. Ensimmäinen elokuva oli omistettu pelkästään sille, miten Edmond Dantès (Louis Jourdan) joutuu petetyksi, päätyy vangiksi ja vapautuu rikkauksien kera. Toinen elokuva kertoo loput.

Claude Autant-Lara on kieltämättä ohjaajana melko staattinen ja tuntuu, että laajakankaan käyttäjänä hän on tyytynyt lähinnä kuvaamaan asetelmia. Lähikuvia elokuvassa on yllättävän vähän siihen nähden, että laajakankaan käytöstä oli 60-luvun alkuun mennessä kertynyt jo paljon kokemusta. Monte Criston kreivin vahvuus on sen pitkässä kestossa: se lataa jännitystä toisen osan kavalkadiin, jossa Dantès maksaa kalavelkansa pettureille. Erityisesti tästä elokuvatulkinnasta jää mieleen René Cloërecin musiikki, joka kannattelee tunteita silloinkin, kun ohjaaja ei onnistu niitä välittämään. Erinomainen on toki myös Louis Jourdanin roolisuoritus Dantèsina.

Fanny (1932)

Marc Allégret (1900–1973) jatkoi vuonna 1932 Marcel Pagnolin Marseille-trilogiaa, joka oli käynnistynyt edellisenä vuonna Alexander Kordan ohjauksella Marius (1931). Allégret oli taustaltaan juristi, mutta hän siirtyi elokuva-alalle kuvattuaan setänsä André Giden Kongon-matkan vuonna 1927. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Mam’zelle Nitouche hän ohjasi vuonna 1931. Ryhtyessään yhteistyöhön Marcel Pagnolin kanssa hän oli vielä kokematon, ja epäilemättä haastatta tarjosi myös tuore äänielokuvateknologia. Ääntä Fannyssä riittääkin, sillä Pagnolin käsikirjoitus on hyvin dialogipainotteinen. Elokuva on kauttaaltaan teatterillinen, mutta Allégret on selvästi yrittänyt avartaa visuaalista mielikuvaa Marseillesta: elokuvan alussa nähdään laajoja kaupunkikuvia, ja alkupuolella on myös ulkona kuvattu petankkikohtaus.

Fanny jatkuu täsmälleen siitä kohtaa, mihin Marius päättyi. Marius (Pierre Fresnay) on lähtenyt merille, ja Fanny (Orane Demazis) on jäänyt yksin. Kutsumus merelle on ollut liian kova. Marius ei ole kuitenkaan aavistanut Fannyn olevan raskaana, ja tämä valkenee elokuvan alussa Mariuksen isälle Césarille (Raimu) ja Fannyn äidille Honorinelle (Alida Rouffe). Marius on pestautunut laivalle viideksi vuodeksi, mikä tuntuu ikuisuudelta. Tässä tilanteessa Fanny avioituu itseään iäkkäämmän Panissen (Charpin) kanssa. Elokuva huipentuu kahden vuoden jälkeen, kun Marius yllättäen tulee hetkeksi takaisin kotikaupunkiinsa. Melodramaattisuus kohoaa oopperallisiin mittoihin, ja puhuttelevaa on erityisesti se tapa, jolla Pagnol ja Allégret tuovat tarinaan inhimillisyyttä. Vaikuttava on Césarin monologi, jossa hän pohtii vanhemmuutta ja sen perusteita, samoin Panissen näkökulma, joka vähitellen valottuu katsojalle.

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966)

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966) edustaa Henry Hathawayn westernien myöhäiskautta. Lännenfiktio oli suosittua niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissakin, mutta elokuvatuotannossa painopiste oli siirtynyt Eurooppaan italowesternin läpimurron jälkeen. Kostaja Nevada Smith on klassinen kostowestern, joka tuo mieleen monet aiemmat Hollywood-elokuvat, mutta siinä on samalla aimo annos spagettiwesternin kovuutta ja väkivaltaisuutta. Vahvimmin Hathawayn elokuva on kuitenkin 50-luvun Hollywood-länkkäreiden perillinen. Päähenkilö on nuori Max Sand (Steve McQueen), joka on puoliksi kiowa-intiaani, ja tämä lähtökohta muistuttaa monista 50-luvun puoliveriselokuvista. Kostoteeman käsittely taas tuo mieleen Marlon Brandon ohjauksen Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), varsinkin kun Karl Malden esittää molemmissa elokuvissa keskeistä roolia.

Kostaja Nevada Smith alkaa rajulla väkivallan kuvauksella: kolmikko Jesse Coe (Martin Landau), Bill Bowdre (Arthur Kennedy) ja Tom Fitch (Karl Malden) surmaa Max Sandin vanhemmat. Kostowesternille tyypillisesti Max ryhtyy jäljittämään surmaajiaan, yksi kerrallaan. Ehkä hämmentävintä, mutta samalla kiinnostavinta, on se tapa, jolla Max saa apua kohtaamiltaan ihmisiltä. Vanhimmaksi tukijaksi osoittautuu kiertelevä asekauppias Jonas Cord (Brian Keith), joka opettaa Maxille välttämättömät selviytymisen taidot. Kaikki Maxin kohtaamat ihmiset koettavat kertoa, miten tukahduttavaa kostonkierre lopulta on, mutta nuori päähenkilö ei ota sanoista opikseen. Hän vapautuu vasta elokuvan viimeisissä kuvissa, mutta elokuvan traagisuus on siinä, miten hitaasti päähenkilön ajatukset muuttuvat. Lopulta hänen kostonsa on tuhoisaa monille muille, kuten onnettomalle Pilarille (Suzanne Pleshette), joka menehtyy käärmeen puremaan. Elokuvan loppupuolella on myös yllättävä viittaus eurooppalaiseen kulttuuriin, kun Max törmää lampaitaan paimentavaan italialaiseen munkkiin (Raf Vallone), keskellä erämaata!

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997)

Jean-Jacques Annaud tuli kansainvälisiin parrasvaloihin vuonna 1981 esihistorialliseen aikaan sijoittuvalla, dialogittomalla elokuvallaan Taistelu tulesta (La guerre du feu), ja menestys jatkui viisi vuotta myöhemmin Umberto Econ romaaniin pohjautuvalla ranskalais-italialais-saksalaisella tuotannolla Ruusun nimi (Le Nom de la rose). Ohjaajan uraa kuvastaa hyvin se, että seuraava elokuva oli jälleen jotakin aivan muuta, luontodokumenttia ja fiktiota yhdistävä Karhu (L’Ours, 1988). Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, en ole Annaudin eriskummallista uraa juurikaan seurannut, mutta nyt katsottavaksi valikoitui vuonna 1997 valmistunut Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997). Se on historiallisesti kiinnostava jo pelkästään siksi, että sen keskushenkilöksi kohoaa Tenzin Gyatso eli dalai lama, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1989. Elokuvantekijät ottivat laajemminkin kantaa Tiibetin tilanteeseen, sillä Martin Scorsese teki lähes samasta teemasta elokuvansa Kundun, joka sai ensi-iltansa aivan Annaudin elokuvan läheisyydessä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä perustuu itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin samannimiseen muistelmateokseen. Toisen maailmansodan syttyessä Harrer oli Himalajalla kiipeämässä Nanga Parbat -vuorelle, kun britit pidättivät hänet vihollisena ja toimittivat vankileirille. Vasta vuonna 1944 Harrer kumppaneineen onnistui pakenemaan, eikä näköpiirissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua Lhasaan, Tiibettiin. Tästä alkoi seitsemän vuoden jakso, johon elokuva viittaa. Harrer ystävystyi nuoren dalai laman kanssa mutta joutui samalla todistamaan Tiibetin pakolaishallinnon syntyä, kun Kiinan joukot ottivat alueen hallintaansa. Annaudin käsittelyssä tarina kulkee kohtuullisen jouhevasti, vaikkakin kiinnostavin jakso alkaa vasta elokuvan puolivälissä. Tarinaan on istutettu henkilökohtainen taso, joka Harrerin muistelmateoksesta puuttuu: elokuvassa Harrerin (Brad Pitt) puoliso on raskaana, ja teoksen läpikulkevana juonteena on suhde poikaan, jota Harrer ei saa tavata. Tämän vastapainona suhde nuoreen Tenziniin (Jamyang Jamtsho Wangchuk) muodostuu erityisen läheiseksi. Tuntuu, että suhteen kuvaukseen Annaud on saanut vaikutteita Bertoluccin Viimeisestä keisarista, joka myös kuvaa opettajan ja nuoren johtajan suhdetta. Seitsemän vuotta Tiibetissä sisältää muutamia kuvia Tiibetistä, mutta pääasiassa elokuva kuvattiin Argentiinassa. Mieleen jää erityisesti bhutanilaisen Jamyang Jamtsho Wangchukin valovoimainen roolisuoritus.

Marius (1931)

Kirjailija Marcel Pagnol (1895–1974) syntyi Etelä-Ranskassa, lähellä Marseillen kaupunkia, juuri samoihin aikoihin, kun elävä kuva otti ensiaskeleitaan. Kirjalliselle uralle hän suuntautui 1920-luvulla ja julkaisi vuonna 1929 näytelmänsä Marius. Teoksesta tuli Marseille-trilogian lähtökohta, joka sai myöhemmin jatkokseen draamat Fanny ja César. Vuonna 1929 Pagnol vieraili Lontoossa ja pääsi tutustumaan äänielokuvan tuotantoon. Kokemus oli käänteentekevä, ja epäilemättä hän ymmärsi, millaisia mahdollisuuksia elokuva tarjoaisi puhedraaman esittämiseen. Samassa yhteydessä virisi ajatus Marius-näytelmän toteuttamisesta elokuvana, ja ohjaajaksi löytyi unkarilaistaustainen Alexander Korda. Ajan hengen mukaisesti Pagnol etsi kansainvälistä menestystä toteuttamalla samanaikaisesti elokuvan eri kielillä, ranskan lisäksi Marius tehtiin myös saksaksi nimellä Zum goldenen Anker ja ruotsiksi nimellä Längtan till havet. Ruotsinkielistä versiota oli ohjaamassa John W. Brunius, ja Mariuksen roolin tulkitsi Edvin Adolphson.

Ranskankielinen Marius on jäänyt elämään klassikkoelokuvana: siinä yhdistyivät Kordan kokemus ja Pagnolin draaman taju. Toki elokuva oli teatterinomainen ja rakentui pääosanesittäjien, Pierre Fresnayn (Marius), Raimun (César) ja Orane Demazis (Fanny), intensiivisen näyttelijäntyön varaan. Näyttämömäisyys on toisaalta myös vahvuus: Césarin isännöimä baari vaikuttaa ahtaalta, ja juuri tämän ahtauden Marius haluaa murtaa lähtemällä merille. Korda näyttää Marseillen laajassa kokonaiskuvassa sekä elokuvan alussa että lopussa, jossa laiva lipuu kaukaisuuteen. Äänielokuvan teknologiaa ei ole hyödynnetty vain dialogin välittämiseen, sillä teos alkaa laivan torven kutsuvalla törähdyksellä. Etusijalla on kuitenkin kieli, puhuttu kieli. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin eri maiden ensimmäisiä puheäänielokuvia ja sitä, millaisia merkityksiä kieleen liitettiin. Ranskassa nimenomaan Marius näytti suuntaa äänielokuvalle, ja ehkä juuri siksi Marseille sai niin mytologisoituneen aseman. Marius oli Ranskassa valtava menestys, ja samalla se tarjosi Pagnolille mahdollisuuden jatkaa elokuva-alalla, tuottajana ja käsikirjoittajana, myöhemmin myös ohjaajana. Trilogian toisen osan Fanny (1932) ohjasi Marc Allégret, mutta viimeisen osan César (1936) ohjasi kirjailija itse.