Jatkuu...
Vaeltaessaan eräänä päivänä rannalla Blanca näki äkkiä pitkän aluksen, jonka purjeet olivat koholla; hän näki kaltevan maston ja latinalaispurjeen, jotka kertovat maurien hienostuneesta taidosta. Hän juoksi satamaan ja sai tuota pikaa todistaa, miten barbaarialus lähestyi vauhdikkaasti jättäen jälkeensä kuohuavia aaltoja. Keulassa seisoi komeasti pukeutunut mauri. Hänen takanaan kaksi mustaa orjaa piteli valjaissa arabialaista hevosta, jonka höyryävät sieraimet ja hulmuava harja kuvastivat samanaikaisesti tulista luonnetta ja merenkäynnin nostattamaa kammoa. Vene saapui, laski purjeensa, kiinnittyi laituriin ja paljasti kylkensä: mauri hyppäsi rannalle aseet helisten. Orjat antoivat kirjavan oriin loikata alas kuin pantterin, ja ratsu hirnahti takajaloilleen kohoten silkasta ilosta, että oli jälleen maankamaralla. Muut orjat laskivat varovasti korin, jossa lepäsi gaselli palmun lehvien keskellä. Hennot halat oli taivutettu ja sidottu sen alle, niin etteivät ne särkyisi aluksen liikkeistä: sillä oli aaloen jyvistä punottu kaulaketju, ja kultaisessa laatassa, joka yhdisti ketjun päät, oli arabiaksi kaiverrettu nimi ja talismaani.
Blanca tunnisti Aben-Hametin: hän ei tohtinut näyttäytyä väkijoukon silmien edessä; hän vetäytyi ja lähetti palvelijansa Dorothean kertomaan Abenserragille, että hän odottaisi tätä maurien palatsissa. Aben-Hamet oli juuri sillä hetkellä esittämässä kuvernöörille
firmaaniaan, lupakirjaansa, joka oli kirjoitettu taivaansinisin kirjaimin kallisarvoiselle pergamentille ja suljettu silkkiseen koteloon. Dorothea lähestyi häntä ja johdatti onnellisen Abenserragin Blancan jalkojen juureen. Miten onnellista oli havaita molempien uskollisuus! Mitä jälleennäkemisen riemua pitkän eron jälkeen! Millaisia uusia valoja vannottiinkaan ikuisen rakkauden nimeen!
Kaksi mustaa orjaa talutti numidialaista hevosta, jolla oli satulan sijasta selässään purppuraisella hihnalla kiinnitetty leijonantalja. Sitten he toivat gasellin. ”Sulttaanitar”, sanoi Aben-Hamet, ”tämä kauris on kotimaastani, se on yhtä keveäjalkainen kuin sinä”. Blanca vapautti itse ihastuttavan olennon, joka vaikutti kiitolliselta ja katsoi lauhkeasti. Abenserragin poissa ollessa Santa Fén herttuan tytär oli opiskellut arabiaa: hellin katsein hän luki oman nimensä gasellin kaulanauhasta. Vapautensa saanut eläin pystyi tuskin seisomaan; sen jalat olivat olleet liian kauan sidottuina. Se asettui maahan makaamaan ja nojasi päänsä emäntänsä syliin. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja silitti tätä erämaan lasta, jonka pehmeä iho huokui aaloepuun ja Tunisin ruusujen tuoksua.
Abenserragi, Sante Fén herttua ja tämän tytär lähtivät yhdessä Granadaan. Onnellinen pariskunta kulutti päivänsä kuten edellisenäkin vuonna: samat kävelyretket, samaa kaihoa muinaisen kotimaan edessä. He osoittivat toisillaan samanlaisia rakkauden tunteita kuin aiemminkin, tai pikemminkin yhä yltyvää, ikuista lempeä, mutta samalla rakastavaiset osoittivat yhtä suurta vakaumusta isiensä uskontoa kohtaan. ”Tule kristityksi”, sanoi Blanca. ”Tule muslimiksi”, vastasi Aben-Hamet. Ja he erosivat jälleen sortumatta intohimoon, joka veti heitä toisiaan kohti.
Aben-Hamet ilmestyi uudelleen kolmantena vuonna aivan kuin muuttolinnut, jotka rakkaus kutsuu takaisin, kun meidän oloissamme kevät koittaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt Blancaa rannalta vaan kirjeen rakastetultaan, joka kertoi uskolliselle arabille Santa Fén herttuan lähteneen Madridiin ja Don Carlosin saapuneen Granadaan. Don Carlosin seurana oli ranskalainen vanki, Blancan veljen ystävä. Kirjettä lukiessaan mauri tunsi sydäntään kouraisevan. Hän lähti Malagasta Granadaan surullisin aavistuksin. Vuoret näyttivät yksinäisyydessään kaameilta, ja hän käänsi usein päänsä katsellakseen merta, jonka yli hän oli vastikään purjehtinut.
Blanca näki veljensä ensi kertaa seitsemän vuoden tauon jälkeen, eikä hän isänsä poissa ollessa voinut jättää veljeään, jota rakasti, veljeä, joka halusi käyttää kaiken omaisuutensa sisarensa hyväksi. Don Carlos edusti kansansa urheutta ja ylpeyttä: hän oli hurja niin kuin uuden maailman valloittajat, joiden rinnalla hän oli taistellut, ja hurskas niin kuin Espanjan kuninkaat, jotka olivat voittaneet maurit. Vääräuskoisia kohtaan hänen sielussaan kyti viha, jonka hän oli perinyt El Cidiltä.
Thomas de Lautrec, Foix’n maineikkaasta suvusta, jossa naisten kauneus ja miesten urhoollisuus ovat perinnöllistä laatua, oli Foix’n kreivittären ja urhean mutta epäonnisen Odet de Foix’n, Lautrecin varakreivin, nuorempi veli. Bayard oli varustanut Thomas’n ritariksi kahdeksantoistavuotiaana sen perääntymisen aikana, joka maksoi tuon nuhteettoman ja pelottoman ritarin hengen. Jonkin aikaa myöhemmin Thomas haavoittui pahoin ja joutui vangiksi Paviassa puolustaessaan kuningasta, joka menetti ”kunnian kentät”, kaiken.*
Don Carlos de Vivar, joka sai todistaa Lautrecin urheutta, oli huolehtinut nuoren ranskalaisen haavoista, ja niin heidän välilleen syntyi veriveljeys, jonka pohjana olivat keskinäinen kunnioitus ja hyvellisyys. Frans I oli palannut Ranskaan, mutta Kaarle V piti muut vangit. Lautrecilla oli kunnia jakaa kuninkaan vankeus ja nukkua vankilassa hänen jalkojensa juuressa. Monarkin lähdettyä hän jäi Espanjaan ja liittyi Don Carlosiin, jonka kanssa hän oli hiljattain tullut Granadaan.
Esiteltyään itsensä Don Rodrigon palatsissa ja tultuaan huoneeseen, jossa Santa Fén herttuan tytär odotti, Aben-Hamet tunsi tuskaa, jollaista hän ei koskaan aiemmin ollut tuntenut. Doña Blancan jalkojen juuressa istui nuori mies, joka katseli neitoa vaitonaisena, kuin hurmion vallassa. Tämä nuorukainen oli pukeutunut puhvelinnahkaisiin polvihousuihin ja samanväriseen takkiin. Uumalle oli kiristetty vyö, josta hänen miekkansa roikkui liljankukilla koristetussa tupessa. Silkkinen viitta oli heitetty hänen olkapäidensä yli, ja hänen päänsä peittona oli kapeareunainen hattu, jota höyhenet koristivat. Pitsikaulus laskeutui rinnalle jättäen hänen niskansa paljaaksi. Viikset, mustat kuin eebenpuu, antoivat hänen luonnostaan sulokkaalle olemukselleen miehekkyyttä ja sotilaallisuutta. Suurissa saappaissa, jonka laskokset kääntyivät alaspäin, oli kultaiset kannukset ritariuden merkkinä.
Jonkin matkan päässä seisoi toinen ritari pitkän miekkansa rautaiseen ristiin nojaten: hän oli samaan tapaan pukeutunut kuin edellinen, mutta tuntui selvästi vanhemmalta. Hänen ankara mutta samalla kiivas ja tulinen olemuksensa herättivät kunnioitusta ja pelkoa. Calatravan punainen risti oli kirjailtu hänen takkiinsa, samoin kuin tunnuslause: ”Hänen puolestaan ja kuninkaani puolesta.”
Tahaton huuto pakeni Blancan huulilta, kun hän näki Aben-Hametin. ”Ritarit”, hän virkkoi välittömästi, ”tämä on se vääräuskoinen, josta olen teille niin paljon kertonut. Olkaa tarkkana, ettei hän vie teistä voittoa. Abenserragit olivat hänen kaltaisiaan, eivätkä ketkään ole heitä uskollisempia, rohkeampia ja ritarillisempia.”
Don Carlos lähestyi Aben-Hametia. ”Herra mauri”, hän sanoi, ”isäni ja sisäreni ovat kertoneet minulle nimenne; teidän arvellaan olevan jaloa ja urhoollista sukua, ja te olette itse sen osoittanut kohteliaalla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle V aloittaa kohdakkoin sodan Tunisia vastaan, ja silloin tapaamme, niin toivon, kunnian kentällä.”
Aben-Hamet painoi kätensä rinnalleen, istuutui lattialle vastaamatta ja kiinnitti katseensa Blancaan ja Lautreciin. Viimeksi mainittu, uteliaana niin kuin hänen maanmiehillään on tapana, ihaili upeaa kaapua, välkkyviä aseita ja maurin komeutta. Blanca ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä; hänen koko sielunsa kuvastui hänen silmistään: vilpitön espanjalaistyttö ei yrittänyt kätkeä sydämensä salaisuutta. Muutaman hiljaisen hetken jälkeen Aben-Hamet nousi, kumarsi Don Rodrigon tyttärelle ja vetäytyi. Maurin käyttäytymisestä ja Blancan katseesta yllättyneenä Lautrec lähti epäileväisenä, ja pian epäluulo muuttui varmuudeksi.
Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. ”Blanca”, hän sanoi, ”selitä minulle, miksi tämän muukalaisen näkeminen aiheuttaa sinussa tällaista hämmennystä?”
”Veljeni”, vastasi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja jos hän haluaa tulla krisittyksi, käteni on hänen.”
”Mitä!” huudahti Don Carlos. ”Sinä olet rakastunut Aben-Hametiin! Vivarin tytär rakastaa mauria, vääräuskoista, vihollista, jonka olemme ajaneet tästä palatsista!”
”Don Carlos”, jatkoi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja Aben-Hamet rakastaa minua, mutta kolmen vuoden ajan hän on mieluummin jättänyt minun seurani kuin isiensä uskonnon. Hänessä on jaloutta, kunniaa ja ritarillisuutta. Palvon häntä viimeiseen hengenvetooni asti.”
Don Carlos osoitti ritarillisuutena arvostamalla Aben-Hametin päätöksen jalomielisyyttä, mutta hän ei voinut olla pahoittelematta tämän vääräuskoisen sokeutta. ”Onneton Blanca”, hän sanoi, ”minne tämä rakkaus sinut johtaakaan? Minä olin toivonut, että Lautrec, ystäväni, voisi tulla veljekseni.”
”Olit väärässä”, vastasi Blanca, ”en voi rakastaa muukalaista. Mitä tulee tunteisiini Aben-Hametia kohtaan, minun ei tarvitse tehdä niistä tiliä kenellekään. Pidä sinä huoli ritarivalastasi niin minä pidän rakkauden valani. Mutta tiedä lohdutukseksesi, ettei Blanca tule koskaan olemaan vääräuskoisen vaimo.”
”Sukumme katoaa maan päältä”, huudahti Don Carlos.
”Sinun tehtäväsi on elvyttää se uudelleen”, sanoi Blanca. ”Sitä paitsi mitä hyötyä sinulle on jälkeläisistä, joita et koskaan tule näkemään ja taantuvat sinun hyveellisyydestäsi? Don Carlos, minusta tuntuu, että me olemme heimomme viimeiset; olemme etääntyneet liian kauaksi tavallisesta elämästä, jotta veremme voisi kukoistaa meidän jälkeemme: El Cid oli esi-isämme, ja hän jää myös jälkipolville”. Niin Blanca poistui.
Don Carlos syöksyi Abenserragin luokse. ”Mauri”, hän sanoi, ”luovu sisarestani tai ota vastaan haasteeseeni taisteluun.”
”Onko sisaresi pyytänyt”, vastasi Aben-Hamet, ”sinua vaatimaan minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle vannonut?”
”Ei”, vastasi Don Carlos, ”hän rakastaa sinua enemmän kuin koskaan.”
”Voi, kunnioitettu Blancan veli!” keskeytti Aben-Hamet. ”Sinun sukukunnallesi olen velkaa hyvän onneni! Voi, onnekas Aben-Hamet! Voi tätä onnellista hetkeä! Uskoin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen ritarin tähden…”
”Ja juuri siinä on sinun onnettomuutesi”, sanoi Don Carlos vuorostaan hänelle, ”Lautrec on ystäväni; ilman sinua hän voisi olla veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, jotka olet saanut perheeni vuodattamaan.”
”Sen toki tahdon tehdä”, vastasi Aben-Hamet, ”mutta vaikka olen syntyisin heimosta, joka on taistellut sinun heimoasi vastaan, en ole kuitenkaan vielä ritari. En näe täällä ketään, joka korottaisi arvoni sellaiseksi, että voisit mitata taitojasi minua vastaan pettämättä säätyäsi.”
Don Carlos, jota maurin järkeily hätkähdytti, katsoi tätä ihailun ja raivon sekaisin tuntein. Sitten äkkiä hän sanoi: ”Minä itse kohotan sinut ritarin arvoon. Sen sinä olet ansainnut.”
Aben-Hamet polvistui Don Carlosin jalkojen juureen, ja tämä löi hänet ritariksi kopauttamalla kolme kertaa olkapäille miekkansa terällä. Sitten Don Carlos sitoi Aben-Hametin vyölle saman miekan, jonka Abenserragi pian saattaisi hyvinkin työntää hänen rintaansa. Tällainen oli käsitys kunniasta ennen muinoin.
Molemmat ryntäsivät hevoselleen, jättivät Granadan muurit taakseen ja riensivät Mäntylähteelle. Maurien ja kristittyjen kaksintaistelut olivat pitkään tapahtuneet juuri tämän kuuluisan lähteen äärellä. Siellä Malik-Alabez kamppaili Ponce de Léona vastaan ja Calatravan suurmestari löi urhean Albayaldosin kuoliaaksi. Mauriritareiden aseiden jäänteitä saattoi vieläkin nähdä roikkumassa mäntypuun oksilla ja hautakirjoitusten aakkosia saattoi vielä erottaa puun kuoreen kaiverrettuina. Don Carlos osoitti Abenserragille Albayaldosin hautaa. ”Ottakaa mallia tuosta urheasta vääräuskoisesta”, hän huudahti, ” ja ottakaa vastaan kaste ja kuolema minun kädestäni.”
”Kuolema kenties”, sanoi Aben-Hamet, ”mutta kauan eläköön Allah ja Profeetta!”
He asettuivat heti kentälle ja rynnistivät raivoisasti toisaan vastaan. Heillä oli vain miekat aseenaan: Aben-Hamet oli taistelussa vähemmän taidokas kuin Don Carlos, mutta hänen Damaskoksessa taottujen aseidensa erinomaisuus ja arabialaisen hevosensa notkeus antoivat hänelle etua viholliseen nähden. Hän kannusti oriinsa eteenpäin niin kuin maureilla on tapana ja iski isolla, teräväreunaisella jalustimellaan Don Carlosin hevosen oikeaan jalkaan polven alapuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja tämän onnekkaan iskun yllyttämänä Don Carlos syöksyi miekka tanassa Aben-Hametia kohti. Aben-Hamet hyppäsi maahan ja otti Don Carlosin pelottomasti vastaan. Hän torjui espanjalaisen ensimmäiset lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskoksen terästä vasten. Jouduttuaan kahdesti onnen pettämäksi Don Carlos vuodatti raivon kyyneleitä ja huusi viholliselleen: ”Iske, mauri, iske; Don Carlos uhmaa sinua aseettomanakin, sinua ja koko vääräuskoisten heimoa.”
”Voit tappaa minut”, vastasi Abenserragi, ”mutta en ole koskaan ajatellut haavoittaa sinua: halusin vain osoittaa sinulle, että olisin kelpoinen veljeksesi, ja torjua halveksuntasi minua kohtaan.”
Juuri sillä hetkellä pölypilvi nousi näkyviin: Lautrec ja Blanca laukkasivat kahdella Fezin hevosella, jotka olivat tuulennopeita. He saapuivat Mäntylähteelle ja näkivät, että taistelu oli tauonnut.
”Minut on voitettu”, totesi Don Carlos, ”tämä ritari on lahjoittanut minulle elämäni. Lautrec, ehkä sinä olet menestyksekkäämpi kuin minä.”
”Minun haavani”, sanoi Lautrec ylväällä mutta hennolla äänellä, ”sallivat minun kieltäytyä kamppailusta tämän jalon ritarin kanssa.” Hän lisäsi punastuen: ”Jos sallitte, en tahdo tietää riitanne syytä tai paljastaa salaisuutta, joka kenties johtaisi kuolemaani. Pian poissaoloni palauttaa rauhan keskuuteenne, ellei Blanca määrää minua jäämään jalkojensa juureen.”
”Ritari”, sanoi Blanca, ”jää veljeni rinnalle; voit pitää minua sisarenasi. Kaikki sydämet täällä kärsivät suuria suruja; me opetamme sinut kestämään elämän vastuksia.”
Blanca olisi toivonut kolmen ritarin lyövän kättä toisilleen, mutta kaikki kolme kieltäytyivät tekemästä niin. ”Minä vihaan Aben-Hametia!” huusi Don Carlos. – ”Minä kahdehdin häntä”, sanoi Lautrec. – ”Ja minä”, sanoi Abenserragi, ”minä arvostan Don Carlosta ja säälin Lautrecia, mutta en voi heitä rakastaa.”
”Olkaamme kärsivällisiä”, sanoi Blanca, ”ennemmin tai myöhemmin ystävyys voittaa. Jääköön tämä kohtalokas tapahtuma, joka meidät tänne toi, iäksi Granadassa tuntemattomaksi.”
Siitä hetkestä lähtien Aben-Hamet oli tuhat kertaa rakkaampi Santa Fén herttuan tyttärelle: rakkaus jumaloi urheutta. Aben-Hametilta ei puuttunut Abenserragien hyveitä, sillä uljas hän oli, ja Don Carlos oli hänelle velkaa elämänsä. Blancan kehotuksesta Aben-Hamet pidättäytyi muutaman päivän ajan näyttäytymästä linnassa antaakseen Don Carlosin vihan laantua. Suloisten ja katkerien tunteiden sekoitus täytti Abenserragin sielun: jos toisaalta vakaumus siitä, että häntä rakastettiin niin uskollisesti ja antaumuksellisesti, oli hänelle ehtymätön ilon lähde, toisaalta varmuus siitä, ettei hän koskaan voisi saavuttaa onnea kieltämättä isiensä uskoa, lannistivat Aben-Hametin uskoa elämään. Useita vuosia oli kulunut tuomatta parannusta hänen vaivoihinsa: näkisikö hän elämänsä lipuvan ohi tällä tavoin?
Jatkuu...
[* Chateaubriand käyttää tässä ilmaisua ”fors l’honneur”, joka viittaa kuningas Frans I:n (oletettuun) lausahdukseen Pavian taistelun jälkeen: ”Tout est perdu, fors l’honneur.”]
Aikaisemmat osat:
