Kätkijät (2010)

Hiromasa Yonebayashin esikoisohjaus Kätkijät (Karigurashi no Arrietty, 2010) kuuluu tuoreiden Studio Ghibli -tuotantojen ehdottomaan kärkeen. Hayao Miyazakin käsikirjoitus siirtää Mary Nortonin lastenkirjaan perustuvan tarinan 1950-luvun Englannista onnistuneesti Japaniin, vaikkakaan elokuvassa ei näytetä laajempia näkymiä kuin vasta aivan lopussa. Kerrotaan tosin, että tapahtumapaikkojen esikuvat löytyvät Aomorin prefektuurista Hirakawasta. Tarina sijoittuu yksinäiseen taloon, jonne sairas poika Shō on tuotu odottamaan sydänleikkaustaan. Hän tutustuu pikkuihmisiin, kätkijöihin, ennen kaikkea 14-vuotiaaseen Ariettaan, vaikka tytön vanhemmat korostavatkin, miten vaarallista on tulla ”inhimalisten” näkemäksi. Lopulta peukaloisperheen on vaihdettava asuntoa, ja Shōn ja Ariettan on erottava.

Kätkijöissä viehättää sen pelkistyneisyys. Animointi on yhä maagista kuin Ghibli-tuotannoissa yleensäkin, mutta käsikirjoitus korostaa tunteiden ja ihmissuhteiden merkitystä. Oikeastaan ymmärrän hyvin, miksi Miyazaki ei ole ohjannut elokuvaa itse. Miyazakin omat ohjaukset ovat olleet kerta kerralta yhä yltäkylläisempiä, ja tuntuu, että häneltä odotetaan jatkuvasti tajunnan räjäyttävää fantasiaa. Tarinansa puolesta Kätkijät palaa Näkymättömän ystävän eli Naapurini Totoron (Tonari no Totoro, 1988) henkeen. Totorossa sairastamisella oli Kätkijöiden tapaan avainmerkitys: tosin silloin sairaana oli äiti, nyt lapsi. Sairaus tuo molemmissa elokuvissa mukaan epävarmuuden elementin, pelon tuntemattoman tulevaisuuden edessä, ja ajatuksen siitä, että muutos on väistämättä edessä. Epävarmuus on Kätkijöissä kaksinkertaista siinä mielessä, että samaan aikaan kun Shō epäilee kuolevansa, Ariettan perhe on epätietoinen siitä, löytyykö muualta kätkijöitä lainkaan. Kätkijät tuntuvat elävän sukupuuton edessä. Elämän hiipuminen ei lopulta kuitenkaan jää hallitsevaksi tunteeksi, vaan sen tilalle nousee optimismi siitäkin huolimatta, että Shōn ja Ariettan täytyy erota. Loppukohtauksessa aurinko nousee, mikä ennustaa hyvää. Vaikka tiet eroavat, kohtaaminen on tarjonnut olennaisen muutoksen.

Kätkijöitä voi tulkita myös konkreettisesti kätkemisen teeman kautta, sillä kätkemisen vastakohta on antaminen.  Shō haluaisi kenties toteuttaa haaveen yhteiselosta peukaloisten kanssa, mutta lopultakaan heitä ei voi omistaa niin kuin nukkekotia. Tärkeä motiivi elokuvassa on sokerinpala, jota Arietta lähtee alussa isänsä kanssa kätkemään. Pala kuitenkin putoaa, mutta myöhemmin Shō tuo sen Ariettalle ystävyyden eleenä, lahjana Marcel Maussin hengessä. Kätkijät kieltäytyvät ottamasta sitä vastaan, sillä lahja voi olla vastikkeellinen. Lopussa Shō antaa Ariettalle sokeripalan uudelleen, tällä kertaa vastikkeettomasti.

Reims – voideltujen jäljillä

Ranskan-matkamme päättyi yöhön Reimsissä, jonne saavuimme iltapäivällä 5. heinäkuuta. Matka Lunévillestä oli hankalahko siinä mielessä, että suoraa junayhteyttä ei ole. Ensin piti matkustaa Nancyhin, josta pääsi linja-autolla Lorrainen TGV-asemalle. Keskellä viljapeltoa oli lentokenttäterminaalin kaltainen rakennus, jossa supernopeat junat pysähtyvät. Eipä aikaakaan, kun olimme Champagne-Ardennen TGV-asemalla, josta pääsi paikallisjunalla Reimsiin. Nancysta matkaan kului vain runsaat puolitoista tuntia, kun Pariisin tai Strasbourgin kautta aikaa olisi palanut tuntikaupalla. Sateinen Reims teki heti vaikutuksen. Vaikka kaupunki tunnetaan loisteliaasta katedraalistaan, katukuvassa näkyy myös art nouveau. Ihmettelimme Reimsin katedraalin fasadia pitkään: se on dramaattisempi kuin Notre Dame, mutta ranskalaisista goottilaisista katedraaleista mieleeni on jäänyt Chartresin karuus ja Amiensin hämyisyys. Vaikuttava on Reimsin fasadissa näkyvä Kristuksen ristiinnaulitseminen.

Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, ja olimme autuaan tietämättömiä siitä, että muutamaa päivää myöhemmin, 8. heinäkuuta 2012, samalla paikalla olisi kuhinaa, kun Angela Merkel ja François Hollande saapuisivat juhlistamaan Saksan ja Ranskan sovinnon 50-vuotispäivää. Naapurisuhteissa juuri Reims on avainasemassa, sillä juuri tällä paikalla Saksa antautui toisen maailmansodan päätteeksi 7. toukokuuta 1945. Haavat umpeutuivat, kun Konrad Adenauer ja Charles de Gaulle löivät Reimsin katedraalissa kättä päälle 8. toukokuuta 1962.

Reimsissä kaikki tuntuu tapahtuvan toukokuussa. Lähteiden mukaan nykyinen katedraali sai alkunsa 6. toukokuuta 1211, lähes tasan 801 vuotta sitten, kun Reimsin arkkipiispa ja ja herttua Aubry de Humbert päätti aloittaa uuden kirkon rakennustyöt. Paikalla oli ollut pyhäkkö jo 400-luvulla, ja tässä vanhassa kirkossa pyhä Remigius antoi tiettävästi kasteen frankkien hallitsijalle Klodvigille. Nykyisen katedraalin keskivaiheilta löytyy muistolaatta oletetusta kasteen paikasta.

Oheinen kuva Klodvigin kasteesta on 1400- ja 1500-lukujen taitteesta, ja se on anonyymiksi jääneet Saint-Gillesin mestarin käsialaa. Juuri tätä perua on Reimsin katedraalin symbolinen merkitys Ranskalle: se on merkinnyt uskonnon legitimaatiota poliittiselle vallalle. Vuonna 816 Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas valitsi nimenomaan Reimsin keisariksi kruunaamisensa paikaksi. Reimsin katedraali oli kuninkaiden voitelukirkko Ranskan suureen vallankumoukseen 1789 asti ja siellä säilytettiin Pyhää ampullia, jonka nesteellä voiteleminen tapahtui.

Pääsimme sisään Reimsin katedraaliin vain tuntia ennen sen sulkemisaikaa, joten vaelteluun oli aikaa vain niukasti. Pidempäänkin olisi voinut ihmetellä korkeita holveja ja lasimaalauksia. Pääkuorista löytyvät Marc Chagallin lasimaalaukset, mutta minuun tekivät vaikutuksen myös sivummalta löytyvät karut, monokromaattiset ikkunat. Vaikuttava oli myös Prosper d'Épinayn (1836–1914) Jeanne d'Arc -veistos, joka tuskin erottui pimeässä katedraalissa.

Lunéville – työn kiulttuurihistoriaa valistuksen keskuksessa

Lunévillessa, puolen tunnin matkan päässä Nancyta, järjestetiin Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran viides konferenssi 2.–5. heinäkuuta 2012 otsikolla Histoire culturelle du travail. Paikka oli ainutlaatuinen: linnassa majaili Puolan entinen kuningas Stanisław I Leszczyński (1677–1766), joka oli myös Lorrainen herttua. Sittemmin Lunévillen linna oli yksi valistuskulttuurin keskuksista. Nykyään linnassa majailee Institut d'Histoire Culturelle Européenne, jonka toiminta on ottamassa ensiaskeleteitaan, ja epäilemättä kansainvälisen kongressin järjestäminen oli ensimmäinen iso ponnistus.

Avajaisissa historioitsija Pascal Ory viittasi työn moninaisiin tulkintoihin: työ on nähty niin emansipaationa kuin kärsimyksenäkin. Kongressissa käsiteltiin työn representaatioita, merkityksiä ja käytäntöjä laajalla säteellä ruumiillisestä työstä henkiseen ja luovaan työhön, työttömyydestä työn välttämiseen ja ei-työhön, etnografisista työn kuvauksista kirjallisiin ja musiikillisiin kuvauksiin. Gabriella Valera Triesten yliopistosta korosti työn käsitteen olennaista merkitystä modernisaatiolle. Itse asiassa jäin kaipaamaan plenaarisessioiden tasolla juuri tällaisia laajempia havaintoja ja tulkintoja. Ehkä olisi ollut hyvä saada muutama osallistuja seuraamaan aktiivisesti työryhmiä ja vetämään lankoja yhteen. Nyt tuntuu, että työn kulttuurihistoria jäi vielä vaille tarkempaa perkausta. Mitä nimenomaan kulttuurihistoriallinen näkökulma voisi tarjota työn tutkimukseen? Mielestäni uutta ja tuoretta oli luovan työn käsittely monessa paperissa. Analyysin kohteina olivat muusikon, kirjailijan, runoilijan ja tutkijan työ 1800- ja 1900-luvuilla. Kiinnostavaa oli edelleen se, että paikalla oli melko vähän antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkijoita. Onko niin, että työn historia mielletään enemmän juuri – Gabriella Valeraan viitaten – modernin ajan kysymykseksi. Hienoa oli, että paikalla oli myös Marek Tammin kaltaisia keskiajan tutkijoita: Tamm pohti omassa alustuksessaan inkvisiittorin työtä ja totuuden löytämisen menetelmiä.

Vaikka kokonaiskuvaa työn kulttuurihistoriasta ei rakentunutkaan, päivien aikana kuultiin monia kiinnostavia, innostavia papereita. Didier Francfort puhui aiheesta ”Le chante du marteau” ja esitteli vasaran käyttöä musiikillisten esitysten raaka-aineena 1800- ja 1900-luvuilla. Vasara on työn symboli jos mikä. Francfortin musiikillisesta intohimosta päästiin nauttimaan myös konferenssi-illallisilla, joissa kuultiin moldovialais-unkarilaisia ja turkkilaisia sävelmiä. Erityisenä helmenä oli trio Les souricieuses, joka oli tehnyt tukun lauluja työstä nimenomaan tätä esitystä varten.

Ensi vuonna International Society for Cultural History kokoontuu Istanbulissa 11.–14. syyskuuta 2013.

Valkokankaalla väreilee Turku

Juhannus on kotimaisen elokuvan juhla. Kotikatsomossa nähtiin Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957), legendaarisen sarjan yhdeksäs lenkki. Sen alussa Pekka ja Pätkä lähtevät kiertueelle ja aloittavat, mistäpä muualta kuin, Turusta. Kaverusten auto kurvaa Brahenpuistoon, ja kamera paljastaa Akatemiatalon, Pietari Brahen patsaan ja tuomiokirkon. Pekka nousee, oikoo jäseniään ja huokaisee: ”Historiioo, historiioo, joka henkäyksellä historiioo…”

Toverukset astuvat ihmettelemään patsasta, jota he kutsuvat ”Pietar Suureksi”. Pätkä ei malta olla lohkaisematta: ”Jos minulle ehdotettaisiin patsasta, niin minä sanoisin, että kiitoksia vaan, mutta jos se kansakunnalle sopii, minä ottaisin tämän kunnian mielummin rahassa.” Pekka puolestaan kommentoi: ”Hyvähän sinun on puhua, kun sulle ei ehoteta patsasta, mutta mulle vielä ennen pitkää pystytetään patsas.”

Itsetietoinen lausahdus viittaa Pekka Puupään suosioon. Puupään patsaasta onkin sittemmin haaveiltu säännöllisin väliajoin, mutta muistomerkin sai lopulta näyttelijä Esa Pakarinen synnyinkuntaansa Rääkkylään.

*

Turun historiallisuutta kommentoivana elokuvana Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä on poikkeus, sillä valtaosa Suomi-filmeistä kuvattiin pääkaupunkiseudulla tai korkeintaan ”Hollolan Hollywoodissa”, joka tarjosi mehevät maalaismaisemat. Turussa purkitettiin sota-aikana muutama näytelmäelokuva paikallisin voimin, mutta alan keskus säilyi Helsingissä.

Turun poissaolo selittyy osin sillä, että kaupunki oli Suomen historian kehto, eikä menneisyyteen sijoittuvia elokuvia tehty kovinkaan runsaasti. Valentin Vaala ohjasi 30-vuotisen sodan aikaan sijoittuvan komedian Sysmäläinen (1938), mutta Turun katunäkymät kuvattiin Kollariniemessä Heinolan maalaiskunnassa. Elokuvassa puolet on petäjäistä.

Hakkapeliittojen aikaan sijoittui niin ikään Ilmari Unhon seikkailu Sadan miekan mies (1951). Se on siitä harvinainen historiallinen elokuva, että sitä kuvattiin Turun linnassa. Kuvauksia tehtiin myös linnan puistossa, mutta lopullisessa elokuvassa ulkokohtauksiin yhdistettiin otoksia Suomenlinnasta. Kuvitteellisen Kolmen Tuopin majatalon ulkokuvat taltioitiin Luostarinmäen käsityöläismuseossa.

Eniten paikallisväriä oli 1700-luvulle sijoittuvassa romanttisessa komediassa Katarina kaunis leski (1950), jonka aurinkoiset Aurajoki-jaksot tosin kuvattiin Vantaajoella.

*

Toisin on nyt. Vuosituhannen alusta lähtien Turku on väreillyt valkokankaalla enemmän kuin koskaan. Toivoisin, että taustalla olisi muuttunut valtakunnallinen asenne turkulaisuuteen. Epäilemättä Aku Louhimiehen Levottomat (2000) todisti varsinaissuomalaisten maisemien filmaattisuudesta, ja Reijo Mäen menestys on tarjonnut sopivan katu-uskottavaa raaka-ainetta tuleville elokuvantekijöille.

Nousun taustalla on kuitenkin määrätietoinen työ, jossa alueelle on houkuteltu niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin elokuva- ja tv-tuotantoja. Länsi-Suomen Elokuvakomissio (WFFC) on tehnyt erinomaista työtä, jonka satoa kannetaan pitkään. Toiminnalla on vaikutusta alueen työllisyyteen ja osaamiseen, mutta pidän tärkeänä myös sitä, että tuleville polville jää paikallista elokuvallista muistia. Mitä kauemmas taakse katsotaan, sen pääkaupunkikeskeisempää tämä muisti on. Siksi on tärkeää monipuolistaa ja moninaistaa niitä tapoja, joilla ympäristöä kuvataan elokuvan keinoin.

*

Yhtä jään kaipaamaan. Milloin Turussa kuvataan mittava epookkielokuva, joka lyö laudalta Sadan miekan miehen ja jossa historiallinen miljöö pääsee oikeuksiinsa?

(julkaistu Turun Sanomissa 5.7.2012)

Pariisi ja Nancy

Kongressimatka Lunévilleen, Nancyn lähistölle, alkoi lomapäivillä Pariisissa, jonne saavuimme 28. kesäkuuta. RER-junien aikatauluissa oli häikkää, ja juna lentokentältä Gare du Nordille oli ääriään myöten täynnä. Mutta toisaalta: Pariisissa junat ja metrot ovat tuskin koskaan puolityhjiä. Kävelimme Barbès–Rochechouartin metroasemalle, joka tuo mieleen Marcel Carnén elokuvan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946). Juuri tältä asemalta Yves Montandin näyttelemä Jean Diego astuu vaunuun alkutekstien jälkeen, tosin kohtaus on vuorenvarmasti tehty lavasteissa. Meidän tulomme ei ole yhtä kohtalokas kuin Jean Diegon paitsi että hotellivarausten epäselvyyden vuoksi pääsemme lopulta parin pysäkin päähän Place de Clichyltä, Ibis-hotelliin, joka on joutomaan äärellä. Ikkunasta avautuu myyttisen Pariisin sijaan rakennustyömaa, jonne nuoret tunkeutuvat illalla grillaamaan kaivinkoneiden ja hiekkakasojen keskelle. Seuraavana päivänä Onni ja Eemil osoittivat urheutensa kiipeämällä Eiffel-tornin toiseen kerrokseen, josta ajoimme vielä huimauksesta huolimatta huipulle. Päivän lopuksi pistäydyimme Saint-Sulpice-kirkossa, jossa kopio Arnolfo di Cambion Pyhän Pietarin patsaasta. Jalkakin on suudeltu yhtä sileäksi kuin Roomassa. Toinen Pariisi-päivämme oli ajelehtimista Montparnassella, ja sieltä Rue des Martyrsiä pitkin oopperan kulmalle Lafayetteen.

Koska kansainvälisen kulttuurihistorian seuran viides kongressi oli Lunévillessä, päätimme viettää yhden yön Nancyssa, josta on vajaan puolen tunnin junamatka Lunévilleen. Pariisin jälkeen Nancy oli itse rauhallisuus: kaikkialle oli lyhyt matka ja tunnelma leppoisa. Nancyn suurin nähtävyys on Stanislasin aukio, joka on UNESCOn maailmanperintökohde, mutta kaupungista löytyy paljon myös art nouveau -arkkitehtuuria. Torin keskellä on alueen hyväntekijän Stanislas Leszczyńskin patsas. Häikäisevässä auringonvalossa kullatut portinpielet kiiltävät, mutta varsinkin valkea kiveys häikäisee silmää. Keskuspuiston ruusutarhassa väki viettää sunnuntaita, ja Heli nappaa kuvan tummanpunaisesta Jacques Prévert -ruususta.

Kaupungin valot (1931)

Kaupungin valot (City Lights, 1931) on Charles Chaplinin uran huipentumia, joka syntyi mykkä- ja äänielokuvan taitekohdassa. Chaplinilla oli vaikeuksia siirtyä äänielokuvaan, mutta on oikeastaan onnekasta, etteivät paineet vielä Kaupungin valoissa ohjaajaa rasittaneet. Itse asiassa elokuvan tekeminen kesti yli kolme vuotta, ja maailma ehti prosessin aikana muuttua ratkaisevasti. Toisaalta Kaupungin valoista tuli äärimmäisen harkittu ja viimeistelty kokonaisuus. Legendaarinen on tarina kulkurin ja sokean tytön (Virginia Cherrill) ensikohtauksesta, jota Chaplin teki sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen, ja filmiä paloi runsaan kolmen sadan otoksen verran. On oikeastaan erityisen kiinnostavaa, että äänielokuvan kynnyksellä Kaupungin valot korosti voimakkaasti äänen sijasta katsetta. Kulkuri tutustuu sokeaan kukkaistyttöön, joka puolestaan luulee tätä vauraaksi hyväntekijäksi. Kulkurin avulla sokea saa näkönsä takaisin.

Jos Sofokleen Oidipuksessa päähenkilö näkee vasta tultuaan sokeaksi, Kaupungin valoissa hyvyyden voi nähdä tai aistia, vaikkei näkökykyä olisikaan. Kaupungin valojen loppukohtaus on elokuvahistorian vaikuttavimpia. Kulkuria on syytetty varkaudeta, ja hän palaa vankilasta kurjemman näköisenä kuin koskaan. Yhtäkkiä hän näkee tytön kukkakaupan näyteikkunan takana. Kulkurin surkea olemus ei kätke hänen sisintään, ja lopulta totuus valkenee. Kosketus ja ääni puhuvat rehellisemmin kuin katse.

Puolassa: Gdańsk ja Toruń

Kävin Puolassa viimeksi 25 vuotta sitten, muutamaa vuotta ennen rautaesiripun romahdusta. Mieleen on jäänyt ankeahko laivamatka Pomeranialla Helsingistä Gdańskiin ja matka täpötäydessä junassa Varsovaan. Gdańskissa olimme tuskin päässet terminaalin ovelle, kun ensimmäiset rahanvaihtajat jo työnsivät päänsä sisään houkutellakseen ensimmäiset matkustajat valuuttakauppoihin. Kävimme myös telakka-alueella Solidaarisuus-ammattiliikkeen jäljillä; nyt telakka on UNESCOn maailmanperintökohde.

Muistelen silloin ihmetelleeni puolalaista restaurointitaitoa ja sitä, miten sodan jälkeisistä raunioista saatiin rakennettua häikäisevä vanhakaupunki. Nyt kävimme raatihuoneella, jossa oli karuja kuvia pommitusten aiheuttamasta totaalisesta tuhosta. Gdańskia murjottiin niin lännestä kuin idästäkin. Kuuluisa Mariacka-katu oli lähes täysin tuhoutunut. Nyt koko komeus, ja tietysti paljon muutakin, on kokonaan rekonstruoitu. Sodan jälkeen menneen maailman uudelleen rakentaminen sai kansallisen selviytymistarinan piirteitä. Kiinnostava kysymys on, miten tähän sosialismia edeltäneen elämänmenon eheyttämiseen suhtauduttiin tai millaisia poliittisia tunteita siihen liittyi.

Nyt Mariacka-katu on meripihkakojujen kehystämä, ja yksilölliset etupihat tai terassit ovat vaikuttava muistuma maailmasta, jonka sota tuhosi. Katua katsoessa jää miettimään, miksei muutakin tuhoutunutta ympäristöä ole samalla pieteetillä luotu uudelleen. Ehkä syynä on se, että rautaesiripun länsipuolella modernisaation  hyökyaalto oli vastustamaton, eikä menneisyyden muistamiseen liittynyt kovin suurta intohimoa. Paitsi vasta sitten, kun oli liian myöhäistä.

Gdańskin lisäksi kävimme Toruńissa, joka on tunnettu (ainakin) kolmesta asiasta, piparkakkuperinteestä, Nikolaus Kopernikuksen synnyinkodista ja vanhasta keskiaikaisesta keskustastaan, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Kopernikus, puolalaiselta nimeltään Mikołaj Kopernik, on kaupungissa vahvasti läsnä, vaikka tosiasiassa ei olekaan tietoa, syntyikö kuuluisa tähtitieteilijä juuri siinä talossa, jossa hänen syntymäänsä juhlitaan. Ainakin Kopernikuksen kauppiasisän tiedetään siinä varmuudella majailleen.

Seurasimme Toruńissa Puolan ja Tsekin välisen EM-ottelun. Se päättyi Puolan tappioon, mutta kaikki kerääntyivät silti juhlimaan Kopernikuksen patsaalle, joka sai vielä Puola-huivinkin kaulaansa. Hieno tunnelma!