Miehet (1950)

Stanley Kramerin tuottama ja Fred Zinnemannin ohjaama Miehet (The Men, 1950) on jäänyt historiaan Marlon Brandon ensimmäisenä pääroolina Hollywoodissa. Brandon esittämä Ken halvaantuu toisen maailmansodan taistelutantereella ja viettää vuosikaudet punkan pohjalla yrittämättäkään auttaa tilaansa. Kramerin tuottajan uralla Miehet edustaa varhaisvaihetta, mutta siinä on jo piirteitä myöhemmistä ongelmaelokuvista (esim. Ken tuuleen kylvää, 1960). Tulevan Kramerin otetta on kohtauksessa, jossa sairaalan ylilääkäri Brock (Everett Sloane) luennoi halvaantuneiden potilaiden puolisoille. Tässä on häivähdys myös toisen maailmansodan jälkeisen valistuselokuvan perinnöstä. Alun jälkeen Carl Foremanin käsikirjoitus ja Fred Zinnemannin ohjaus kuljettavat tarinaa eteenpäin, ja samalla rakennetaan jo Brando-kulttia, erityisesti siinä tavassa, jolla pitkitetty lääkärikierros huipentuu viimeiseen potilaaseen... Brandon tähtikuvan rakentamisen vastapainona on kuitenkin tosiasia, että elokuvan nimi on juuri Miehet: teos kuvaa lopulta erilaisia tapoja suhtautua halvaantumisen tuomaan elämänmuutokseen ja samalla sitä prosessia, jossa potilaat joutuvat muovaamaan omaa käsitystään mieheydestä. Tämä kollektiivisuus on kiinnostava kaiku sotaelokuvien ryhmäkuvauksista, mutta nyt, rauhan laskeuduttua, miehet ovat välitilassa, siirtymässä sairaalan osastolta arkiseen elämään.

Miehien jälkeen Brandon ura jatkui vakuuttavasti: seuraavana olivat vuorossa Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1951) ja Viva Zapata! (1952)

Suurhuijari Dimitrios (1944)

Tihruttelin junamatkalla Rovaniemeltä Turkuun Jean Negulescon film noir -klassikon Suurhuijari Dimitrios (The Mask of Dimitrios, 1944). Junassa ollaan myös elokuvassa, vaikka suurin osa matkustamisesta onkin tiivistetty draaman ulkopuolelle. Suuntimina ovat Idän pikajunan määränpäät, Istanbul ja Pariisi: tarina alkaa Bosborin salmen rannalta, josta löytyy Dimitrios Makropoulosin ruumis. Istanbulista tapahtumat etenevät Ateenaan, Sofiaan, Belgradiin ja Geneveen, kun hollantilainen jännityskirjailija Cornelius Leyden (Peter Lorre) yrittää selvittää mystisen Dimitriosin (Zachary Scott) vaiheita. Dimitrios paljastuu pikkurikolliseksi, jonka ympärillä pyörii laaja vakoiluvyyhti. Arvoituksellinen hahmo on herra Peters (Sydney Greenstreet), joka ei voi uskoa Dimitriosin kuolleen. Epäily osoittautuu oikeaksi, kun tarina huipentuu Pariisissa ja kreikkalaisen ja turkkilaisen identiteetin rajalla häilyvä Dimitrios paljastuu naamioidensa takaa.

Romanialaissyntyinen ohjaaja Jean Negulesco liikkuu itäisessä Keski-Euroopassa kuin kala vedessä, vain hieman ennen rautaesiripun laskeutumista. Kaikki kohtaukset on tosin purkitettu Warnerin studioilla. Suurhuijari Dimitrios on ehdotonta katsottavaa kaikille Sydney Greenstreetin ja Peter Lorren ystäville. Se tuo mieleen paitsi John Hustonin Maltan haukan (The Maltese Falcon, 1941) myös kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen Hustonin käsikirjoittaman ja Negulescon ohjaaman Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Zachary Scott ja Sydney Greenstreet kohtasivat niin ikään vuonna 1948 Edgar G. Ulmerin Häikäilemättömässä (Ruthless).

Suurhuijari Dimitrioksessa viehättää sen tilallisuus, paikat ja tunnelmat. Tarina on rakennettu takautumien varaan, kun Leyden kohtaa eri kaupungeissa Dimitriosin tuttuja ja rikostovereita.

Hämmästyttävää kyllä, mikäli Elonetiin on luottamista, tätä taitavasti tehtyä rikosmysteeriä ei ole televisiossa näytetty, vaikka film noir -sarjoja on esitetty tämän tästä.

Varjojen talo (1941)

Charles Vidor tuli 1940-luvun lopulla tunnetuksi film noirin taitajana (Gilda), mutta mustanpuhuvaa tyyliä hän työsti jo melodraamassa Varjojen talo (Ladies in Retirement, 1941). Öisen suurkaupungin tilalla on kuitenkin englantilainen, soisen maaseudun keskellä seisova yksinäinen talo, jossa pahaa-aavistamaton näyttelijätär Leonora Fiske (Isobel Elsom) viettää eläkepäiviään. Reginald Denhamin ja Edward Percyn Broadway-näytelmään perustuva draama alkaa kepeästi, mutta Fisken avustajana toimivan Ellen Creedin (Ida Lupino) saama kirje osoittautuu kohtalokkaaksi: Ellenin on kannettava huolta kahdesta sisarestaan ja tuotava heidät – ainakin hetkeksi – luokseen, sillä sisaret ovat kirjeen mukaan niin mahdottomia, etteivät voi elää nykyisessä paikassaan. Kun Ellen vihdoin ajaa vankkureilla siskoaan Louisaa (Edith Barrett) ja Emilyä (Elsa Lanchester), katsoja ymmärtää heti, mistä on kyse. Siskot ovat vähintäänkin omintakeisia ekstentrisiä puolihulluja. Edith Barrett on loistava jo ensi kohtauksessaan, jossa hän pälyilee ympärilleen hullunkiilto silmissään, puhumattakaan Elsa Lanchesteristä, joka on neuroottisuudessaan vakuuttava. Emilyllä on siivousmania, ja hän kantaa ulkoa roskaa sisälle minkä kerkiää, ja tämä saa Leonora Fisken hermostumaan. Ellen on kuitenkin luvannut huolehtia sisartensa turvapaikasta, joten hän päättää kaapata talon itselleen ja saattaa vaivihkaa Fisken pois elävien kirjoista.

Elokuvan alkuperäisnimi ”Ladies in Retirement” on epäilemättä ironinen, mutta mitä tällä joutilaiden naisten kuvauksella halutaan sanoa? Varjojen talo valmistui toisen maailmansodan keskellä, ja tuntuu kuin yksinäinen englantilainen talo olisi kotirintaman vainoharhainen vertauskuva. Elokuvassa on vain kaksi miesroolia, talonpoika, joka kuljettaa vaunuillaan sisaruksia, sekä pikkurikollinen Albert (Louis Hayward), joka tunkeutuu taloon ryöstöaikeissa – vain huomatakseen, että eläkeläisen koti onkin päätynyt kolmen sisaruksen käsiin. Karikatyyrin kautta Varjojen talo kertoo myös yksinelämisen vaikeudesta ja naisiin kohdistuvista odotuksista ja sosiaalisista paineista, mutta samalla sisarusten valtaama talo on Hollywoodin goottilainen pikapiirros viktoriaanisen ajan vinksahtaneisuudesta. Goottilaista sävyä antavat muuten jo loistavat alkutekstit, joissa elokuvan nimi päilyy suolammikon kelmeällä pinnalla.

Lux Radio Theater teki elokuvasta kuunnelmaversion syksyllä 1943, ja tämän 53-minuuttisen jännärin voi ladata verkosta osoitteesta http://www.archive.org/details/Lux08. Niin kuin elokuvassakin, pääroolissa on Ida Lupino, jonka juontaja Cecil B. DeMille toteaa syntyneen Lontoossa, ensimmäisen maailmansodan pommitusten keskellä. Lupinon lisäksi Hollywood-kuunnelmassa esiintyvät Brian Aherne, Dame May Whitty ja Edith Barrett.

Säilät säihkyvät (1947)

Max Ophülsin elokuvien katsomiseen tuli pitkä tauko, mutta nyt on aika jatkaa. Sarajevon päivien (1940) jälkeen Ophüls pakeni Ranskasta Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Uudessa maassa hänen oli kuitenkin vaikea päästä elokuva-alalle, ei vähiten siksi, että Hollywoodin käytännöt olivat niin tyystin erilaiset Eurooppaan verrattuna. Piinallisen seitsemän vuoden tauon jälkeen Ophüls sai ohjattavakseen Cosmo Hamiltonin romaaniin perustuvan seikkailutarinan, jonka Douglas Fairbanks Jr. oli käsikirjoittanut. Fairbanks myös tuotti elokuvan ja näytteli pääroolin. Ophüls oli tosin työskennellyt Goldwynin studioilla Vendetta-elokuvan alkuvaiheissa, mutta sai potkut ja projekti jäi odottamaan. Kun yhteistyö Fairbanksin kanssa alkoi, Ophüls oli innostunut suuren studion mahdollisuuksista ja kirjoitti pojalleen Marcelille olevansa ”enthusiastic about the technical possibilities of a real Hollywood studio”. Jos ajatellaan Euroopassa syntyneiden elokuvien estetiikkaa, pitkiä kamera-ajoja ja ilmavia kameran liikkeitä, Hollywoodin mahdollisuudet näyttivät varmasti merkittäviltä.

Säilät säihkyvät muistuttaa 1930-luvun seikkailuelokuvia ja on siinä mielessä vanhahtava, varsinkin kun Douglas Fairbanks Jr. liikkuu sulavasti ja ketterästi kuin isänsä 20-luvun Robin Hoodina ja Zorrona. Päähenkilö ei ole kuka tahansa miekkamies vaan Englannin kuninkaan Kaarle I:n perillinen Charles Stuart, joka on sisällissodan jälkeen paennut Hollantiin. Tarina on yksinkertainen: Charles elää uskottujensa kanssa piiloutuneena, kunnes eräänä päivänä hän tutustuu torilla kauniiseen tulppaaninviljelijään Katieen (Rita Corday salanimellä Paule Croset) ja pakenee maalle, kun kotimaan kätyrit lähestyvät uhkaavasti. Lopussa Charles onnistuu karistamaan takaa-ajajansa, mutta samaan aikaan muutos on tapahtunut kotimaassa, ja Charlesille tulee mahdollisuus palata kotiin, kuningas Kaarle II:na. Tarina on yksinkertainen, mutta käsittely on ensimmäisistä kuvista lähtien kiinnostavaa. Elokuva alkaa historiakulttuurisella viittauksella, muistolaatalla, joka on merkkinä Charles Stuartin asuinsijasta vuonna 1660. Parasta antia ovat Max Ophülsin hetkittäiset oivallukset, luistava kameratyö kukkaistorilla tai lopun kaksintaistelussa, joka sijoittuu yksinäiseen tuulimyllyyn. Eloa tarinaan tuovat sivuhenkilöt, erityisesti kreivitär Anbella de Courteuil (Maria Montez), joka ilmestyy kuin tyhjästä ja antaa Charlesille – menneen lemmensuhteen muistona – soittorasian. Anbellan ja Charlesin tanssikohtauksessa mieleen tulevat ohjaajan aiemmat ja myöhemmät fin de siècle -kuvaukset, joiden ilmapiiriä on siirtynyt 1600-luvun kuvaukseen. Kiinnostava sivuhenkilö on niin ikään kiertelevä näyttelijä, joka itse asiassa väittää olevansa Englannin kuningas! Lopulta Katien maatilalle eksyy myös englantilaisten roundheadien tappaja Ingram (Henry Daniell), jonka sisääntulo on loistava. Tuntuu, että kohtauksessa äänitys toimii erityisen hyvin, ja Daniellin loistava replikointi pääsee oikeuksiinsa. Sisääntulokohtauksessa nähdään myös yksi elokuvan vaikuttavimmista kamera-ajoista, kun kuva siirtyy Katien mukana läpi koko maalaistalon.

Meidän roistojen kesken (1936)

Rouben Mamoulianin ohjaama Meidän roistojen kesken (The Gay Desperado, 1936) on ihmeellinen, erikoinen musiikkikomedia, juuri sellainen, joka tervehdyttää arjen oravanpyörän keskellä. Tarina on käsittämätön: meksikolaiset bandiitit ovat elokuvissa, ja joukon johtaja Pablo Braganza (Leo Carrillo) hurmaantuu amerikkalaisesta gansterielokuvasta ja päättää organisoida toimintansa Hollywoodin tarjoaman esikuvan mukaan. Musiikkia rakastava Pablo kaappaa mukaansa elokuvateatterissa laulavan Chivon (Nino Martini) ja innostuu niin paljon, että vie kidnappaamansa kultakurkun radion suoraan lähetykseen kajauttamaan ”Celeste Aidaa”... Eikä tässä vielä kaikki, seuduilla liikkuu amerikkalaisen liikemiehen poika, jonka tyttöystävä Jane (Ida Lupino) paljastuukin Chivon rakastetuksi. Enempää ei juonesta kannata kertoa, koska sitä ei kuitenkaan ymmärtäisi katsomatta (eikä välttämättä katsomisen jälkeenkään). Espanjalaisittain murrettu englanti kaikuu koko elokuvan täydeltä, mutta helmenä ovat Chivon muhkeat musiikkinumerot. Roolissa esiintyy Metropolitanin tähtitenori, veronalainen Nino Martini, jonka ääni sopii Verdin lisäksi erinomaisesti meksikolaisiin kansanlauluihin.

Mary Pickfordin ja Jesse L. Laskyn tuottamassa komediassa on muuten erinomainen kuvaus: Lucien N. Andriot briljeeraa valolla, ja sombreropäiset bandiitit heittävät toinen toistaan hienompia varjomuodostelmia kivisille seinille.

1827 Infernal Musical

Saska Saarikoski kuvasi tänään Helsingin Sanomissa, miten vielä ensi-iltaansa odottavaa musikaalia Hair - keski-ikäisten hiukset katsoi ”silmiä pyyhkien”. Oma kokemukseni viime tiistain Infernal Musicalin esityksestä oli yhtä vaikuttunut: on koskettavaa katsoa, kun nuoret näyttelijät, alle kaksikymppiset ja vähän vanhemmat, antavat kaikkensa. Mike Pohjolan käsikirjoittama ja Juha-Pekka Mikkolan ohjaama hevimusikaali 1827 Infernal Musical sai viime tiistaina kolmannen näytöksensä, ja Väinöä näytelleen Pekko Honkasalon loukkaantumisen lisäksi illan poikkeusjärjestelyihin vaikutti Kristian Meurmanin yllättävä peruutus. Paavo Ruotsalaisen roolin paikkasi ohjaaja itse, vakuuttavasti. Itse nautin eniten esityksen alusta, siitä intensiteetistä, jolla tarina käynnistyy ja katsoja napataan mukaan. Replikointi on nasevaa ja kekseliästä.

Ennen esitystä kaiuttimista kuului Beethovenia. Kun Turku paloi syksyllä 1827, Beethoven oli ehtinyt levätä haudassa jo muutaman kuukauden: ajat olivat muuttumassa. Jos Beethoven on viittaus poissaolevaan 1800-luvun maailmaan, Infernal Musical nostaa menneisyyden haudastaan ja ravistelee sen hereille fantasian vapaudella. Päähenkilö Elias Hellman (Lauri Kukkonen) muistuttaa etäisesti aikalaistaan Elias Lönnrotia, joka juuri vuonna 1827 oli Turun Akatemiassa väitellyt Väinämöisestä. Musikaalin Elias puolestaan saapuu Karjalan laulumailta kotikaupunkiinsa mukanaan tuohikontillinen ”plorui”, niin kuin Maria Vass (Emmi Kaislakari) pilkkaa. Kontti pelastuu tulisesta pätsistä (muistaakseni), mutta lopulta Kalevalan kokosi päähenkilön kaima, joka karisti Turun pölyt kannoiltaan. Elias Hellman jää jälleenrakentamaan rakasta kotikaupunkiaan; lähtihän palo liikkeelle juuri hänen kotitalostaan Aninkaistenmäeltä.

Hulvatonta historiallisen fantasian näytöstä on jakso, jossa Paavo Ruotsalainen (JP Mikkola) körttiläisten faniensa saattamana ilmaantuu Turkuun ja kakaisee ilmoille heviklassikon. Oikea Paavo täytti Turun palon vuonna pyöreitä vuosia ja oli elämänsä vedossa: helvetin lieskat loimusivat epäilemättä oikeankin Paavon esiintymisissä. Eliaksen ja Paavon rinnalla uskomattomiksi - ja unohtumattomiksi - hahmoiksi nousevat arkkipiispa Tengström (Juha-Matti Koskela) ja hänen puolisonsa Anna Christina (Helena Haaparanta), jotka paljastuvat pakanajumalien ja pirun palvojiksi.

Musikaalin ohjelmakirjassa Mike Pohjola toteaa, ettei ”yliluonnollisuuksia lukuun ottamatta näytelmässä ole mitään sellaista, mitä historiallisesti ei olisi voinut tapahtua”. En ihan kirjaimellisesti tätä allekirjoittaisi, mutta lopulta asialla ei ole mitään väliä, kun on kyse historialla leikittelystä. Itse nautin suunnattomisti historiallisten samanaikaisuuksien odottamattomista kytkennöistä, ja kyllähän ne voi nähdä kuvauksena siitä, miten asiat ”olisivat voineet olla”. Joskus on valaisevampaa kuvitella mitä olisi voinut olla kuin ajatella mitä oli. Tai oikeastaan se, mitä oli, sisältää myös johtolangat siihen, mitä olisi voinut olla. Näitä lankoja käsikirjoitus poimii.

Kokonaisuutena 1827 Infernal Musical oli ehyt, taitavasti ohjattu ja energisesti näytelty. Itse koin, että puoliajan jälkeen klassikoita tuli tiheänpuoleisesti, mutta toisaalta juuri palavan Turun kehykseksi hevimusiikki sopii kuin valettu.

Näillä näkymin Infernal Musicalin viimeinen esitys on 5. helmikuuta. Toivottavasti tämä ei jää tähän: näin hienoa teosta kannattaisi esittää vaikka koko vuoden.

Sarajevon päiviä (1940)

Max Ophülsin tuotannon läpikäynnissä syntyi pitkä tauko, sillä Ilman huomispäivää -elokuvan jälkeen valmistunutta historiallista melodraamaa Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo, 1940) oli äärimmäisen vaikea löytää. Televisiosta elokuva on tullut kerran, elokuussa 1988, ja olin silloin juuri lähtenyt Kölniin opiskelemaan. Dvd-julkaisua elokuvasta ei ole koskaan tehty, mutta se on ilmestynyt VHS-kasettina sekä Yhdysvalloissa että Ranskassa 1990-luvun lopulla. Amerikkalaisesta divarista harvinaisuus lopulta löytyi: kasetti oli ollut muovipussissa avaamattomana vuodesta 1997 lähtien. Kuvan laatu ei ollut paras mahdollinen, mutta tuskin se on ollut kovin hyvä alunperinkään.

Sarajevon päiviä valmistui sodan kynnyksellä: sen kuvaukset alkoivat kesällä 1939, mutta ne keskeytyivät sotatoimien alettua. Kokonaisuus saatettiin valmiiksi vähän ennen kuin Saksan joukot vyöryivät Ranskaan, ja Max Ophüls itse pakeni Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Projektissa oli historian siipien havinaa siinäkin mielessä, että elokuvan tarina sijoittui ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheisiin. Loppukohtauksessa bosnianserbialainen anarkisti Gavrilo Princip ampuu Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin (John Lodge) ja tämän puolison kreivitär Sophie Chotekin (Edwige Feuillère). Juuri kun elokuvan ratkaisevia kohtauksia tehtiin, toinen maailmansota oli vähällä katkaista koko hankkeen. Max Ophüls kertoo muistelmissaan, että juuri kun ranskalainen Romansin kylä oli saatu lavastettua Sarajevoksi ja paikalliset poliisit sonnustettu serbiasuihin, Principin roolin esittäjä sai kutsun Maginot-linjalle. Lopputuloksesta on ehkä vaikea tunnistaa näyttelijää, mutta lopulta pienessä roolissa piti käyttää kahta esiintyjää.

Sarajevon päivien viimeiset hetket osoittavat, että historiakin on elokuvantekijä: toinen maailmansota tunkeutuu väistämättömästi esiin, eikä tuottaja ole leikkausvaiheessa voinut olla korostamatta sitä väkivaltaa, jonka keskellä aikalaiset elivät. Ranskalainen elokuvakriikki on aina suhtautunut Sarajevon päiviin sekavin tuntein – siksi ettei teos ole ehjä kokonaisuus. Kuinka se olisikaan voinut olla särmätön? Suurin osa elokuvasta on erittäin huolellista työtä, hyvin ophülsmaista, mutta lopussa kiire on selvästi tullut ja leikkausvaiheessa on ollut pakko laittaa mutkia suoraksi. Juuri tämä rosoisuus ja karheus tekee Sarajevon päivistä ainutlaatuisen.

Elokuvan suomenkielinen nimi Sarajevon päiviä korostaa liikaakin Frans Ferdinandin ja Sophien murhaa, sillä kohtalokas kesäkuun päivä Sarajevossa vuonna 1914 on vain melodraaman päätös, jonka lopputuloksen katsoja jo tietää. Elokuvan tarina sijoittuu menneisyyden taakan ja tulevaisuuden vääjäämättömän muurin väliin. Edessä on tieto siitä, millainen kohtalo kruununperillistä ja hänen puolisoaan odottaa, takana Mayerlingin tapaus, johon elokuvan alkuperäinen nimi viittaa. Mielestäni tämä on olennaista: nimi De Mayerling a Sarajévo korostaa jännitettä menneen ja tulevan välillä. Mayerlingin tapaukseen oli viitattu valkokankaalla aiemminkin, muun muassa Alexander Kordan mykkäelokuvassa Kruununprinssin rakkaustarina (Tragödie im Hause Habsburg, 1924) ja Anatole Litvakin melodraamassa Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Kyse oli onnettomasta rakkaustarinasta, jossa Itävallan keisarin Frans Joosef I:n poika Rudolf rakastui intohimoisesti Maria Vetseraan, mutta avioliitto ei ollut mahdollinen. Rudolf teki itsemurhan Mayerlingissä tammikuussa 1889 riistettyään ensin rakastettunsa hengen. Tämän jälkeen Frans Joosefin perilliseksi nousi veljenpoika Frans Ferdinand, jota Mayerlingin perintö ahdisti, jo siksikin, että hän itse rakastui tšekkiläiseen Sophie Chotekiin, eikä tämäkään epäsäätyinen suhde saanut keisarin hyväksyntää. Lopulta rakastavaiset saavat tahtonsa läpi, mutta Sophiella ei avioliitosta huolimatta ole kuninkaallista asemaa eikä heidän lapsillaan oikeutta kruunuun.

Max Ophülsin tulkinnassa keskiöön nousee protokolla. Elokuva alkaa hovin virkamiesten häärinällä, askelia mittaillaan ja Frans Ferdinandin paluuta Egyptistä valmistellaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Protokolla edustaa perinnettä ja historian painolastia. Frans Joosef itse noudattaa perinteitä äärimmäisen tarkasti ja elää enemmän sääntöjen kuin tunteiden kautta. Protokollan vartijana toimii ruhtinas Montenuovo (Aimé Clariond), joka tuntuu sanelevan valtakunnan kohtaloita. Ophülsin tulkinnassa Frans Ferdinand on paitsi tunteiden myös politiikan kapinallinen: hän havaitsee, miten väärin Itävalta kohtelee alaisiaan ja haluaisi kehittää maataan ”Itävallan Yhdysvalloiksi”, jossa kansat olisivat lähtökohtaisesti vapaita. Protokolla edustaa historiaa myös siinä mielessä, että se sanelee, miten politiikkaa hoidetaan. Avioliittoja oli käytetty politiikan välineenä, ja tästä Frans Ferdinand kieltäytyy valitessaan Sophien. Se, että Frans Joosef lopulta sallii avioliiton, on poikkeama totunnaisista tavoista, mutta ehkä se samalla merkitsee historian repeämää: perinteet murtuvat, ja aikalaiset ovat jonkin sellaisen uuden kynnyksellä, jota he eivät itsekään osaa hahmottaa.

Sarajevon päiviä on kiinnostava, innostava elokuva. Frans Ferdinandin ja Sophien keskinäiset kohtaukset ovat Ophülsin taidonnäytteitä. Erityisesti rakastavaisten ensikohtaaminen Frans Joosefin patsaan varjossa on vaikuttava, samoin yhteinen junamatka kohti Sarajevoa.