Sarajevon päiviä (1940)

Max Ophülsin tuotannon läpikäynnissä syntyi pitkä tauko, sillä Ilman huomispäivää -elokuvan jälkeen valmistunutta historiallista melodraamaa Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo, 1940) oli äärimmäisen vaikea löytää. Televisiosta elokuva on tullut kerran, elokuussa 1988, ja olin silloin juuri lähtenyt Kölniin opiskelemaan. Dvd-julkaisua elokuvasta ei ole koskaan tehty, mutta se on ilmestynyt VHS-kasettina sekä Yhdysvalloissa että Ranskassa 1990-luvun lopulla. Amerikkalaisesta divarista harvinaisuus lopulta löytyi: kasetti oli ollut muovipussissa avaamattomana vuodesta 1997 lähtien. Kuvan laatu ei ollut paras mahdollinen, mutta tuskin se on ollut kovin hyvä alunperinkään.

Sarajevon päiviä valmistui sodan kynnyksellä: sen kuvaukset alkoivat kesällä 1939, mutta ne keskeytyivät sotatoimien alettua. Kokonaisuus saatettiin valmiiksi vähän ennen kuin Saksan joukot vyöryivät Ranskaan, ja Max Ophüls itse pakeni Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Projektissa oli historian siipien havinaa siinäkin mielessä, että elokuvan tarina sijoittui ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheisiin. Loppukohtauksessa bosnianserbialainen anarkisti Gavrilo Princip ampuu Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin (John Lodge) ja tämän puolison kreivitär Sophie Chotekin (Edwige Feuillère). Juuri kun elokuvan ratkaisevia kohtauksia tehtiin, toinen maailmansota oli vähällä katkaista koko hankkeen. Max Ophüls kertoo muistelmissaan, että juuri kun ranskalainen Romansin kylä oli saatu lavastettua Sarajevoksi ja paikalliset poliisit sonnustettu serbiasuihin, Principin roolin esittäjä sai kutsun Maginot-linjalle. Lopputuloksesta on ehkä vaikea tunnistaa näyttelijää, mutta lopulta pienessä roolissa piti käyttää kahta esiintyjää.

Sarajevon päivien viimeiset hetket osoittavat, että historiakin on elokuvantekijä: toinen maailmansota tunkeutuu väistämättömästi esiin, eikä tuottaja ole leikkausvaiheessa voinut olla korostamatta sitä väkivaltaa, jonka keskellä aikalaiset elivät. Ranskalainen elokuvakriikki on aina suhtautunut Sarajevon päiviin sekavin tuntein – siksi ettei teos ole ehjä kokonaisuus. Kuinka se olisikaan voinut olla särmätön? Suurin osa elokuvasta on erittäin huolellista työtä, hyvin ophülsmaista, mutta lopussa kiire on selvästi tullut ja leikkausvaiheessa on ollut pakko laittaa mutkia suoraksi. Juuri tämä rosoisuus ja karheus tekee Sarajevon päivistä ainutlaatuisen.

Elokuvan suomenkielinen nimi Sarajevon päiviä korostaa liikaakin Frans Ferdinandin ja Sophien murhaa, sillä kohtalokas kesäkuun päivä Sarajevossa vuonna 1914 on vain melodraaman päätös, jonka lopputuloksen katsoja jo tietää. Elokuvan tarina sijoittuu menneisyyden taakan ja tulevaisuuden vääjäämättömän muurin väliin. Edessä on tieto siitä, millainen kohtalo kruununperillistä ja hänen puolisoaan odottaa, takana Mayerlingin tapaus, johon elokuvan alkuperäinen nimi viittaa. Mielestäni tämä on olennaista: nimi De Mayerling a Sarajévo korostaa jännitettä menneen ja tulevan välillä. Mayerlingin tapaukseen oli viitattu valkokankaalla aiemminkin, muun muassa Alexander Kordan mykkäelokuvassa Kruununprinssin rakkaustarina (Tragödie im Hause Habsburg, 1924) ja Anatole Litvakin melodraamassa Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Kyse oli onnettomasta rakkaustarinasta, jossa Itävallan keisarin Frans Joosef I:n poika Rudolf rakastui intohimoisesti Maria Vetseraan, mutta avioliitto ei ollut mahdollinen. Rudolf teki itsemurhan Mayerlingissä tammikuussa 1889 riistettyään ensin rakastettunsa hengen. Tämän jälkeen Frans Joosefin perilliseksi nousi veljenpoika Frans Ferdinand, jota Mayerlingin perintö ahdisti, jo siksikin, että hän itse rakastui tšekkiläiseen Sophie Chotekiin, eikä tämäkään epäsäätyinen suhde saanut keisarin hyväksyntää. Lopulta rakastavaiset saavat tahtonsa läpi, mutta Sophiella ei avioliitosta huolimatta ole kuninkaallista asemaa eikä heidän lapsillaan oikeutta kruunuun.

Max Ophülsin tulkinnassa keskiöön nousee protokolla. Elokuva alkaa hovin virkamiesten häärinällä, askelia mittaillaan ja Frans Ferdinandin paluuta Egyptistä valmistellaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Protokolla edustaa perinnettä ja historian painolastia. Frans Joosef itse noudattaa perinteitä äärimmäisen tarkasti ja elää enemmän sääntöjen kuin tunteiden kautta. Protokollan vartijana toimii ruhtinas Montenuovo (Aimé Clariond), joka tuntuu sanelevan valtakunnan kohtaloita. Ophülsin tulkinnassa Frans Ferdinand on paitsi tunteiden myös politiikan kapinallinen: hän havaitsee, miten väärin Itävalta kohtelee alaisiaan ja haluaisi kehittää maataan ”Itävallan Yhdysvalloiksi”, jossa kansat olisivat lähtökohtaisesti vapaita. Protokolla edustaa historiaa myös siinä mielessä, että se sanelee, miten politiikkaa hoidetaan. Avioliittoja oli käytetty politiikan välineenä, ja tästä Frans Ferdinand kieltäytyy valitessaan Sophien. Se, että Frans Joosef lopulta sallii avioliiton, on poikkeama totunnaisista tavoista, mutta ehkä se samalla merkitsee historian repeämää: perinteet murtuvat, ja aikalaiset ovat jonkin sellaisen uuden kynnyksellä, jota he eivät itsekään osaa hahmottaa.

Sarajevon päiviä on kiinnostava, innostava elokuva. Frans Ferdinandin ja Sophien keskinäiset kohtaukset ovat Ophülsin taidonnäytteitä. Erityisesti rakastavaisten ensikohtaaminen Frans Joosefin patsaan varjossa on vaikuttava, samoin yhteinen junamatka kohti Sarajevoa.