Herrasmieshuijarit (Dirty Rotten Scoundrels, 1988)

Herrasmieshuijarit (Dirty Rotten Scoundrels, 1988) on Frank Ozin ohjaama uudelleenfilmatisointi, jonka lähtökohtana oli Ralph Levyn komedia Kuin kukot orrella (Bedtime Story, 1964). Alkuperäisen 60-luvun käsikirjoituksen kirjoittivat Stanley Shapiro ja Paul Henning, jotka tulivat mukaan myös uuden version tekemiseen. Ehkä tämä jatkumo on tuonut Herrasmieshuijareihin ripauksen vanhan Hollywoodin tunnelmaa. Mieleen tulevat myös Carl Reinerin 1980-luvun komediat, kuten Paripeli (All of Me, 1984), joka ammensi 1930-luvun screwball-perinteestä. Kuin kukot orrella toi valkokankaalle odottamattoman parivaljakon, Marlon Brandon ja David Nivenin. Herrasmieshuijareissa samoissa rooleissa ovat Steve Martin ja Michael Caine. Asetelma sisältää transatlanttisen viittauksen: toinen huijareista on sofistikoituneempi ja taustaltaan englantilainen (Caine), toinen taas rahvaanomaisempi ja yhdysvaltalainen (Martin).

Herrasmieshuijarit sijoittuu Ranskan Rivieralle, Beaumont-sur-Meriin, joka on Lawrence Jamiesonin (Michael Caine) valtakuntaa. Hän tekeytyy sujuvasti salanimen kätköissä kansansa hyväksi työskenteleväksi ruhtinaaksi ja onnistuu petkuttamaan hyväntahtoisia matkailijoita, useimmiten yksin matkustavia amerikkalaisia leskirouvia. Paikkakunnalle ilmaantuu kilpailija Freddy Benson (Steve Martin), joka näyttäytyy amatöörinä. Aluksi he lyöttäytyvät yhteen, mestari ja kisälli -parivaljakoksi, kunnes tiet erkanevat ja alkaa ankara kilpailu siitä, kumpi menestyy huijarina paremmin. Herrasmieshuijarit on kepeä huvinäytelmä, eikä muuhun pyrikään. Itse katsoin sitä eräänlaisena metaelokuvana, joka ammentaa toisaalta veijaritarinoiden vuosisataisesta perinteestä, toisaalta Hollywoodin kultakauden komediasta. Tässä tehtävässä ohjaaja Frank Oz on onnistunut hyvin.  

Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951)

Pitkästä aikaa katsoin John Hustonin komediallisen seikkailuelokuvan Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951), joka on tullut televisiostakin säännöllisin väliajoin. Hustonin elokuva perustuu C. S. Foresterin vuonna 1935 julkaisemaan romaaniin, jonka tapahtumat puolestaan sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan kynnykselle Saksan hallussa olleeseen Itä-Afrikkaan. 

Afrikan kuningatar on niittänyt mainetta Humphrey Bogartin ja Katherine Hepburnin yhteisesiintymisenä, ja myös John Hustonin tuotannossa elokuvalla on erityisrooli. Bogart sai omasta osuudestaan Oscarin, Hepburn ja Huston Oscar-ehdokkuuden. Vaikka elokuva on tullut moneen kertaan katsottua, se viehättää edelleen.

Afrikan kuningatar on siinä mielessä poikkeuksellinen Hollywood-elokuva, että sitä kuvattiin Afrikassa, sekä Ugandassa että Kongossa. Tosin monia kohtauksia toteutettiin taustaprojektion avulla studiossa Lontoossa. Kuvaukset Afrikassa olivat rankkoja, ja kerrotaan, että kuvausryhmästä monet sairastuivat punatautiin. Hepburn oli sairaana kuvausten aikana ja pystyi hädin tuskin suoriutumaan repliikeistään. Bogart ja Huston puolestaan joivat viskiä kohtuuttomasti, mikä ärsytti Hepburnia. Kaikesta kaaoksesta huolimatta lopputulos on onnistunut ja sujuva. Afrikan kuningattaresta huokuu se ankara ruumiillisuus, joka kuvaustilanteisiin liittyi, ja ehkä juuri tässä fyysisyydessä on elokuvan voima. Tutkin tällä kertaa tarkasti kuuluisaa karttakohtausta, joka sivuaa Suomea: elokuvan alkupuolella päähenkilöt tutkivat karttaa, jossa on sellaisia paikannimiä kuin Omena ja Talvi!

Godzilla Minus One (2023)

Takashi Yamazakin käsikirjoittama ja ohjaama Gozilla Minus One (2023) jatkaa japanilaisen elokuvan menestyksellistä tuoteperhettä. Toho-yhtiön Godzilla-elokuvien tuotanto alkoi jo vuonna 1954, ja Yamazakin uutuus on yhtiön 33. Godzilla-tulkinta. Tuskin ensimmäisen elokuvan ohjaaja Ishiro Honda aavisti laittavansa alulle näin kauaskantoisen sarjan. Merestä kohoava hirviö, joka terrorisoi Japania, on saanut uusia tulkintoja vuosikymmenestä toiseen. Yamazakin uusi elokuva tuntuu palaavan monin tavoin sarjan alkulähteille, toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen. Ehkä tähän viittaa myös uutuuden nimi, Godzilla Minus One.

Elokuvan keskushenkilö on kamikaze-lentäjä Kōichi Shikishima (Ryunosuke Kamiki), joka alussa, vuonna 1945, rantautuu Odon saarelle. Hän väittää, että lentokoneessa on ollut teknistä vikaa ja on siten vetäytynyt kamikazen tehtävästä ja kohtalosta. Häpeän tunteen peittää öinen hyökkäys, kun saarta alkaa terrorisoida jättiläismäinen hirviö, joka yhtäkkiä kohoaa merestä. Pian Shikishima palaa kotiinsa Tokioon, joka on pommitusten runtelema. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, ja hän tutustuu Noriko Ōishiin (Minami Hamabe), joka on myös menettänyt vanhempansa toisen maailmansodan kurimuksessa. Shikishimaa painavat sekä kamikaze-kunnian pettäminen että Odo-saaren karmea kokemus.

Godzilla Minus One onnistuu palauttamaan Godzilla-elokuvien perinteen toisen maailmansodan ahdistukseen ja traumaan. Jos hirviö oli radioaktiivisen säteilyn synnyttämä mutaatio, Yamazakin elokuvallisessa tulkinnassa huomio kiinnittyy siihen surulliseen ilmapiiriin, joka atomivoiman aiheuttama totaalinen tuho ja hävitty sota ovat jättäneet. Taistelu godzillaa vastaan on kunnianpalautus paitsi Shikishimalle myös yhteisölle, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Kiinnostava on lopun puhe, jossa ennen ratkaisevaa taitelua korostetaan sitä, miten yhteiseen ponnistukseen voidaan lähteä uhraamatta ketään. Shikishima on valmis toteuttamaan kamikaze-lentäjän tehtävänsä, josta hän aiemmin oli paennut, mutta maailma on nytkähtänyt ratkaisevasti eteenpäin.

Jumalten tuho Kansallisoopperassa

Odotus on päättynyt. Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormuksen tulkinta täydentyi nyt toukokuussa 2024 sarjan viimeisellä osalla Jumalten tuho. Tapaus on tärkeä, sillä tämä on vasta kolmas suomalainen Jumalten tuho, ensimmäinen sai ensi-iltansa vuonna 1935 ja toinen vuonna 1999. Anna Kelon ohjaama ja Mikki Kuntun visualisoima Sormus on ollut pitkä projekti, joka alkoi Reininkullalla vuonna 2019 ja keskeytyi koronapandemian vuoksi pitkäksi aikaa. Samalla taiteilijoiden aikataulut menivät uusiksi. Jumalten tuhon johti Hannu Lintu, joka teki musiikista nautinnollista kuultavaa viimeisiin riipaiseviin säveliin asti. Kovaa tasoa olivat myös laulajat, jotka kaikki voisi tässä mainita. Minulle mieleen jäivät erityisesti Johanna Rusasen voimakas Brünnhilde, Daniel Brennan lapsenmielinen Siegfried, Tuomas Pursion ristiriidoissa kamppaileva Gunther, Reetta Haaviston traaginen Gutrune ja Rúni Brattabergin vangitseva manipulaattori Hagen.

Nibelungin sormuksen lähtökohdat ovat 1840-luvun lopulla, tilanteessa, jossa Wagner asui Dresdenissä, Saksin hovin kapellimestarina, ja ajautui mukaan Euroopan hullun vuoden radikalismiin. Wagner halusi uudistaa paitsi oopperaa myös sen esityskäytäntöjä. Muistelmissaan hän totesi: ”Oli aika aloittaa pitkään harkittu Siegfriedin kuolema [Jumalten tuhon alkuperäinen nimi], johon olin pelännyt tarttua. En tosin enää ajatellut Dresdenin hoviteatteria, enkä mitään muutakaan hoviteatteria maailmassa, vaan halusin tehdä jotakin, jonka avulla pääsisin lopullisesti eroon näistä järjettömistä laitoksista.” (suom. Saila Luoma) Wagner sävelsi siis teoksensa sellaiselle esityskoneistolle, jota ei 1800-luvun puolivälissä ollut vielä olemassa. Teos oli tulevaisuutta varten. Koko Sormus sai ensi-iltansa vasta Bayreuthissa vuonna 1876. Erikoislaatuista on myös se tapa, jolla alun perin Siegfriedin kuolemaa käsittelevästä aihiosta kasvoi neljän draaman sarja, kreikkalaisen tragedian ja Aiskhyloksen Oresteian hengessä.

Jumalten tuhon alussa nornat kehräävät kohtalonlankaa. He näkevät menneen ja tulevan, mutta tällä kertaa lanka sotkeutuu ja katkeaa. Menneisyyden perusteella ei voikaan ennustaa tulevaisuutta – paitsi tietysti draaman sisällä, jossa katsoja aavistaa kaiken päättyvän vääjäämättömään katastrofiin. Jumalten tuho näyttää petoksen maailman, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Vallan himo sokaisee, ja kavalat juonet punovat pauloihinsa myös Siegfriedin ja Brünnhilden, jotka Anna Kelon tulkinnan alussa viljelevät kaikessa rauhassa kotipuutarhaansa. Ajankohtaisuutta tulkinnalle tuovat maskit, joiden taakse Gibichungien joukot kätkeytyvät, ja Hagenin järisyttävä sotahuuto, jonka tehtävä on tartuttaa vihaa. Jo alkuperäisessä libretossa Wagner käsittelee paljon tunteita, paitsi rakkautta myös väkivaltaa ja häpeää. Jokainen pettää ja on petetty. Gunther laulaakin olevansa samaan aikaan sekä kavaltaja että kavallettu. Brünnhilden ansiosta kirous kuitenkin päättyy ja sormus päätyy takaisin luontoon, Reinvirtaan, jonne se kuuluukin. Näyttämöllä jo aiemmissa oopperoissa nähty tulikehä hajoaa palasiksi, kun sormuksen valta raukeaa. Anna Kelo on rakentanut esityksen loppuun liitoksen syklin lähtökohtaan, Reininkultaan. Nyt myyttiset jumalat nähdään etäältä, jumalten hämärässä, katoamassa pois maailmasta. Jumalten tuhon vaikuttavimpia hetkiä ovat viimeiset minuutit. Viiden ja puolen tunnin julmuus on päättymässä, ja korvia hivelevän kauniit sävelet antavat toivoa siitä, että tuhon jälkeen syntyy parempi maailma.

Putkinotko (1954)

Katsoin pitkästä aikaa Roland af Hällströmin elokuvan Putkinotko (1954), joka perustuu Joel Lehtosen klassiseen romaaniin. Kun olin sairaslomalla verkkokalvon irtoamisen vuoksi, kuuntelin äänikirjoja päivittäin, ja samalla tulin tarttuneeksi Lehtosen romaanin. Sehän on aivan mahtava teos, joka kuvaa yhden päivän tapahtumia järvi-Suomen ytimessä, Juutas Käkriäisen monilapsisessa perheessä. Lehtosen kieli on uskomattoman runsasta, dialogia on vähän, mutta sitäkin enemmän Lehtonen kuvaa mielenliikkeitä. Romaania kuullessani mietinkin, miten vaikeaa sitä on sovittaa elokuvaksi. Tai ainakin romaani antaisi mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Olennaista Hällströmin tulkinnalle oli, että se perustui Urpo Laurin edellisenä vuonna tekemään kesäteatterisovitukseen. 

Kiinnostavuutta Hällströmin Putkinotkoon tuovat miljööt. Elokuvaa kuvattiin Säämingissä ja Savonlinnassa, eli juuri niissä paikoissa, jonne myös romaani sijoittuu. Luonto on elokuvassa melkein päähenkilö: se on kehys, johon kaikki tapahtumat ja henkilöt uppoavat. Olennaista on myös se tapa, jolla yhteiskunnalliset jännitteet vähitellen paljastuvat. Lehtonenhan sivusi muissa teoksissaan Putkinotkon henkilöiden myöhempiä kohtaloita, mutta elokuvan katsojalle tämä jää hämärän peittoon. Vahvan näyttelijäsuorituksen tekee Elvi Saarnio Juutaksen topakkana puolisona Rosinana. Saarnio oli elokuvan valmistumisen aikaan ohjaaja Hällströmin puoliso, ja selvästi heidän kemiansa on toiminut hyvin. Aivan yhtä vakuuttunut en ole Matti Lehtelän barokkisesta suorituksesta Juutas Käkriäisenä.

Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990)

Ajauduimme katsomaan MUBIsta Paul Verhoevenin tieteiselokuvan Total Recall (1990), jota en ole tainnut koskaan kokonaisena nähdä. Verhoevenin mainstream-kassamagneetit osuivat aikanaan elämässä sellaiseen vaiheeseen, jolloin kävin elokuvateatterissa aika vähän, tai jos kävin, seurasin toisenlaista tuotantoa. Total Recall on kiinnostava siinä mielessä, että se perustuu Philip K. Dickin alkuperäisteokseen, ja siinä voi nähdä samoja teemoja kuin Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982), joka myös perustuu Dickin tekstiin. Se, mitä tietysti jää kaipaamaan, on Blade Runnerin filosofinen ote. Total Recall alkaa lupaavasti kuvaamalla rakennustyöläistä Douglas Quaidia (Arnold Schwarzenegger), jolla on päähänpinttymä Mars-planeetasta ja joka ostaa kaupallisen yrityksen kautta unen, tai matkan, punaiselle planeetalle, tuhoisin seurauksin.

Total Recall valmistui vuonna 1990, tilanteessa, jossa Internetin läpimurto ja tietotekniikan yleistyminen ei ollut vielä varsinaisesti tapahtunut. Ehkä asetelmaan vaikuttaa sekin, että alkuperäinen Dickin novelli on vuodelta 1974. Total Recallissa kuvitellaan sellaista tulevaisuutta, jossa tietokoneet eivät oikeastaan ole niin dominoivia kuin monissa myöhemmissä tieteiselokuvissa, puhumattakaan miniatyrisoituneesta informaatioteknologiasta tai mobiililaitteista. Samalla kuitenkin tuntuu, että elokuvan kuvaama unien manipulointi viittaa siihen virtuaalimatkailun ajatukseen, joka oli jo 1980-luvulla vahvasti läsnä. Samalla Total Recallissa ihmisen mieli on kuin tietokoneen keskusmuisti, jota voidaan käsitellä ja josta voidaan pyyhkiä muistoja. Kiintoisa on myös elokuvan lopun utooppinen vapauden kokemus. Olisiko siinä aavistus Berliinin muurin murtumisen jälkeisen maailman uudenlaista poliittista asetelmaa, jossa tulevaisuuden horisontti oli avoin? 

Kolme pukkia (2001)

Heikki Prepula on animaattori ja elokuvaohjaaja, joka tunnetaan myös sarjakuvataiteilijana. Hänen luomuksiaan on muun muassa Kössi Kenguru, joka on seikkaillut sekä sarjakuvana että elokuvina. Satuimme katsomaan sunnuntain ratoksi Prepulan neliminuuttisen animaation Kolme pukkia (2001). Se perustuu klassiseen satuun kolmesta kilipukista, jotka ylittävät siltaa, kunnes lopuksi sillan alla asuva peikko saa ansionsa mukaan. Prepulan mestariteos voitti kansainvälisiä palkintoja muun muassa Iranin kansainvälisillä lasten ja nuorten elokuvien festivaalilla vuonna 2002 ja Berliinin lyhytelokuvafestivaalien lastenelokuvasarjassa vuonna 2004. Kolme pukkia -elokuva muistuttaa tyyliltään aiempien vuosikymmenien animaatioita, mutta sen mestarillisuus kasvaa taitavasta rytmiikasta. Hauska on jo pelkkä aloitus, jossa kilit pomppivat eteenpäin. Puhumattakaan lopetuksesta, jossa peikon äiti tulee paikalle...